Tämän palstan viesteistä melkein kaikki ovat sellaisia että "haluan tehdä itsarin älkää yrittäkö saada minua muuttamaan mieltäni miten sen pystyy tekemään varmimmin jne". Onko täällä mahdollista saada syntymään mitään järkevämpää keskustelua masennuksesta joka ei pyöri itsemurha-ajatusten ympärillä?
Masentunut olen minäkin, itsemurhakin on käynyt mielessä, mutta ei vakavasti. En usko että elämällä on minulle enää tarjottavaa, mutta en halua pilata minusta riippuvien ihmisten elämää päättämällä omaa elämääni.
Samoin, vaikka en tosiaan näe että elämä tästä millään tavalla parantuisi, madan päivästä toiseen katastrofaalisen huonolla itsetunnolla, verraten koko ajan itseäni epäedullisesti muihin. Mutta en pysähdy. En jää sängyn pohjalle makaamaan miettien "mitä väliä", vaan nousen, menen töihin, ja yritän suoriutua päivästä saaden aikaan mahdollisimman paljon. En tällä yritä itseäni ylentää muihin masentuneisiin verrattuna, se vaan on minun tapani.
Silti tuntuu että minun masennustani ei pidetä vakavana, juuri siksi että nousen joka päivä ja niin edelleen. Mutta elämänilo on kyllä kuollut.
Missä voisi oikeasti keskustella masennuksesta?
53
539
Vastaukset
- eienäänuori
Olet järkevä ihminen ja et vello itsesäälissä ja katkeruudessa. Oletan että olet tehnyt pitkään samaa vaativaa, mutta jo arkipäiväisen tylsäksi muuttunutta työtä. Liikut siis työn ja kodin välillä ja kaikki junnaa paikallaan.
Onko taustalla pikkuhiljaa hiipinyt uupumus ja silloin alkaa homma muuttua vain päivästä toiseen raatamiseksi.
Ja kaiken lisäksi elämään tulee isoja ja pienempiä murheita, jotka verottavat voimia. Saatko nukuttua riittävästi.
Jospa jotain alkaa avautumaan vaikka ensi alkuun näin kirjoittamalla ja avautuminen anonyyminä saattaa olla helpompaa. En tiedä sinun elämään ja alussa nuo ajatukset olivat itselleni aikoinaan tuttuja.- Toivotontapaus
Tottahan tuo on että pitkään on tehty samaa työtä, eikä harrastuksiakaan oikein ole. Paikallaan junnaamisen allekirjoitan 100%.
Olen myös katkera elämälle yleensä, ja melkoisessa itsesäälissä kieriskelen, mutta se on lähinnä itseen kohdistuvaa kelvottomuuden ja avuttomuuden tunnetta.
Suurinpana syynä tilaani näen kuitenkin sen, että olen liian heikko muuttamaan itse oman elämäni suuntaa. Kun ei ole rohkeutta eikä itsekuria, ei muutoksia tahdo saada aikaan.
Ja kun tosiasia on niin, että ei elämässäni niin huonosti asiat ole. Työllä tulen toimeen ihan hyvin, on perhe, ei ole (tämän suurempia) mt- tai päideongelmia. Mutta elämällä ei ole suuntaa. Ei ole unelmia, ei ole voimaannuttavia kokemuksia, mutta (kuten aivan oikein arvasit) elämän isot ja pienet murheet verottavat voimia. Loppujen lopuksi vihaan eniten saamattomuuttani, laiskuuttani, pelkuruuttani, henkistä velttouttani, epäkiitollisuuttani ja sen sellaista. Ja kun itsessäni on noin paljon negatiivista enkä juurikaan löydä sille vastapainoksi positiivista, niin vihaan itseäni.
- tympii
Suomi24:n yleinen ominaisuus on, että täänne saa kirjoittaa anonyymisti kuka vaan. Siitä seuraa, että on vahvoja ja ehdottomia mielipiteitä, trolausta ja kiusaamista. Mielenterveyspalstoillakin joku usein kiusaa etenkin masentuneita. Tämä palsta siis ei ole hyvää ajanvietettä...
Miten olisi johonkin potilasjärjestöön liittyminen? Kohtaamispaikkoja mielenterveyskuntoutujillekin on monessa paikassa. Jos kantti riittää, tapaa ihmisiä elävänä (itse kokisin sen liian lannistavaksi, en jaksa kuunnella toisten valitusta). En tiedä muista kuin suomi24:n keskustelupalstoista, mutta ehkä suljetumpia ja sitä kautta asiallisempia keskustelupalstoja voi löytyä. Ehkä potilasjärjestöissä tiedetään?- Toivotontapaus
En minä tätä palstaa asiattomaksi hauku, mutta kun tuntuu siltä että vertaistukea sellaiseen masennukseen mitä minä poden ei täältä saa, koska täällä ollaan niin epätovoisia kun aloituksessani kirjoitin.
Olen minä tuota potilasjärjestöä ajatellutkin, Mieli maasta Ry kuulostaa lupaavalta. En vaan ole saanut sitä aikaiseksi, kun tuo terapiassa käyminenkin syö aikaa. Itse asiassa toisten kuuntelu voisi olla hyvinkin piristävää, sillä olen parempi ratkomaan toisten ongelmia ja tukemaan sekä neuvomaan muita kuin itseäni.
- einenäänuori
Sinulle, jota tympii. Toivottavasti en sano sinulle nyt liian voimakkaasti ja loukkaa, mutta ymmärsin, että aloittaja ei ole vielä tai ei ainakaan aikoihin ole ollut potilaana mielenterveydellisistä syistä ja eikä ole mielenterveyskuntoutuja. Ei näissä ole hävettävää vaikka niin olisi, mutta hänen tilanteensa ei ole nyt sellainen. Hän on vain väsynyt ja uupunut ja haluaa huojennusta ja apua tilanteeseensa.
Ja ei sinulla itselläsikään ole esitettävänä tahoja, mistä hakea apua. Tuskin ne potilasjärjestötkään ovat se oikea paikka aloittajalle, kun ei ole vielä edes virallisesti ole potilaana ja saanut diagnoosia ja sairauslomaa.
Jos tämä palsta oli liian ankea, niin ihan oikea paikka aloittajalle on sitten työterveyshoitaja ja lääkäri.- Toivotontapaus
Mikä lasketaan mielenterveyshoidoksi? Laitoksessa en ole ollut, en edes tilapäisesti, sen myönnän. Keskivaikea masennus on kuitenkin diagnosoitu, ja terapeutilla käyn jo neljättä vuotta.
Erityisen turhauttavaksi on muodostumassa se terapiasuhde, koska se ei minusta vie minua yhtään lähemmäksi masennuksesta parantumista. Selitysten etsiminen sille miksi tilanne on mikä on ei vielä yhtään lähemmäksi ratkaisuja.
Mielialalääkkeitäkin olen käyttänyt, tosin minimimääriä. Osa ei sopinut ollenkaan, pari paremmin, viimeisin todella hyvinkin, mutta lopetin sen silti joulun alla koska se tuntui ettei se enää vaikuttanut mielialaani kohentavasti. Nyt en ole enää niin varma, ja kysymys onkin siitä pitäisikö taas alottaa. Mutta koen, että jos masennus pysyy loitolla lääkkeillä, se jää käsittelemättä, eikä paraneminenkaan etene.
- sainapua
Minä koin että paras keskusteluapu mulle tuli ammatillisen kuntoutuksen kautta. Sain eläkeyhtiöstä noposen uravalmentajan, joka samalla kun mietti mun kanssa mitä työtä pystyisin tekemään sain häneltä todella hyvän ja terapeuttisen avun omaan tilanteeseeni. Ei maksanut mulle mitään, käynnit siellä matkakulut siis maksoi työeläkeyhtiö. Nyt mulla on työkokeilupaikka bonuksena ja mahdollisuus työllistyä sinne ainakin määräaikaisesti. Ei oo ehkä sitä mitä aloittaja hait, mutta ajattelin kertoa jos jollekin olisi tästä hyötyä
- Toivotontapaus
Olen kyllä työssä - vakituisessa kokopäivätyössä, melko hyvin palkatussa, ja pärjään siinä ihan hyvin. Ainoastaan motivaatio lipsuu silloin tällöin, mutta sekin on vain ajoittaista. Ja tietysti se näköalattomuus. Jos hyvin käy, uraputkeni jatkuu tasaisena, eli tulen tekemään samaa työtä vielä vuosia, ja jos huonosti käy niin sitten tulee pudotusta. Nousua ei tule olemaan, siitä pitää huolen omat henkilökohtaiset ominaisuuteni, masennukseni ja työpaikan ilmapiiri.
- Toivotontapaus
Ja kaikille toistaiseksi vastanneille kiitokset hyvistä ja asiallisista vastauksista! Tämä on jo parempaa kun odotin.
- eienäänuori
Oikein hyvä ettei sinulla taida olla vihaa ja kaunaa toisia kohtaan, mutta itselle pitää olla myös armollinen ja anteeksiantavainen. Kerroit että olet saanut jo hoitoa ja ollut terapiassa masennuksen vuoksi ja silloin nuo potilasjärjestöt voisivat olla hyvä vertaistuki.
Haittaisiko se sitten vaikka työssä et enää ylenisi ja vaikka ote jopa helpottaisi ja yrittäisit keksiä jotain erilaista uutta toimintaa työn oheen, jossa voisit toteuttaa kykyjä ja lahjoja joita et työssäsi voi toteuttaa. Ja kun saat palkkaakin mukavasti, olisiko varaa pitää vaikka lomaa tai sapattivapaata.
Ei se ihme ole jos hommassa leipääntyy. Ihminen kaipaa uutta ja vaihtelua.
Ja ongelmiaan ei kannata aliarvioida ja vähätellä. On järkevää ajoissa pysähtyä hoitamaan itseään.- Toivotontapaus
Olen ollut itselleni armollinen ja anteeksiantavainen, mutta se on loppu nyt. Mitä hyötyä on anteeksiannosta, kun tekee kuitenkin samat virheet uudestaan, mitä hyötyä armollisuudesta, kun käyttää sitä vaan synninpäästönä eikä ole siten tarpeen yrittää seuraavalla kerralla yhtään sen enempää?
Enkä minä ole koskaan ylennytkään. Teen samaa hommaa kuin 20 vuotta sitten, ja tulen tekemään samaa hommaa vielä 20 vuoden päästäkin, ellen ole sitten pudonnut pitkäaikaistyöttömäksi. Olen muutaman kerran yrittänyt pientä nousua, ja ne ovat päätyneet yleensä joko ulkoiseen torppaukseen, tai sitten omien ominaisuuksien riittämättömyyteen.
Palkkaa saan sen verran, että tulen mukavasti toimeen, mutta sapattivapaaseen se ei riitä, mulla on kuitenkin perhe elätettävänä.
Ja tuo "uusi toiminta" on ongelma. Ensinnäkin, mulla ei ole kykyjä eikä lahjoja, ja opinkin uutta hitaasti ja huonosti. Olen aloittanutkin uuden "harrastuksen" kolmisen vuotta sitten, mutta sekin tuntuu muuttuneen riippakiveksi, joka nielee rahaa, ja tuottaa iloa noin kymmenesosan jos sitäkään siitä ahdistuksesta mitä se aiheuttaa. Ahdistaa se, että muut samaisen harrastuksen aloittaneet ovat innostuneita, ja jaksavat harrastaa sitä antaumuksella ja rohkeammin.
Periksikään en sitä halua kuitenkaan vielä antaa, koska se olisi taas yksi epäonnistuminen lisää, asia johon en kyennytkään koska olen niin huono. Sama epäonnistumisen pelko leijuu kaiken muunkin kiinnostavan päällä. En oikeasti usko että maailmassa on sellaista harrastetta, jossa voisin saada kokea enemmän iloa kuin mielipahaa, ja se johtuu minusta itsestäni, minun ominaisuuksistani ja minun henkisestä ja fyysestä tilastani.
- jokuvain87
onhan se masentavaa lukea täällä kaikenlaisista huonoista asioista. en itsekään ole mikään poikkeus. masennus on itelläkin käyty läpi nuorempana ja siihen kokeiltiin kaikenlaisia mössöjä. se on kumminkin takana päin. ehkä syy miksi ihmiset jotka v***uilevat täällä muille on että heiläkin on joku ongelma josta he eivät ole käyneet läpi. tai he ovat vain mitä ovat(p*skoja) en ole itsekään tutkiskellut itseäni kovin tarkkaan koska en ehkä pitäisi siitä mitä löytäisin. se on minun taakka. lääkkeet toimivat joillakin ihmisillä mutta ne eivät ole ratkaisu kasvavaan ongelmaan. ihmiset pitäisi saada puhumaan ongelmistaan ja ehkä siten löydettäisiin ratkaisu. en ole mikään maailman viisain ihminen tai mukavin mutta olen vain nähnyt maailman hyvän ja nurjan puolen. huh kirjoitinko minä todella noin paljon. hetkittäin kun itse luen tätä tekstiä ja lukee rauhassa kirjoituksensa, tuli mieleen lisätä jotain, poistamatta kumminkin edellistä lausetta. anteeksi jos tämä näyttää hieman sekavalta tekstiltä.
milloin olet viimeksi pitänyt kunnon loman? voisit pyytää vapaata töistä koska kaikilla töissäkäyvillä on oikeus siihen. ehkä tässä oli sitten kaikki. minulla on toki muitakin ajatuksia mielessä tässä kirjoitellessa mutta jos kirjoittaisin kaiken sen tänne, tämä alkaisi näyttää pikemminkin romaanilta kuin keskustelulta. pidän tätä palstaa silmällä, jos haluat keskustella lisää. toivottavasti tästä oli apua :).- Toivotontapaus
Ihan selkotekstiä tuo oli.
Kyllä minä lomat pidän. Ei työ ole suinkaan ainoa eikä edes pahin ongelma, en tiedä onko työni edes ongelma - vaan tyytymättömyys omaan elämääni, kykenemättömyyteni muuttaa sitä mihinkään suuntaan, ja kykenemättömyys nauttia siitä sellaisena kun se on.
Terapeutin yllyttämänä en ole muuta tehnytkään kuin tutkiskellut itseäni enkä todellakaan ole pitänyt siitä olen löytänyt: silkkaa silkkoa. Terapeutti ei ole yhtynyt näkemyksiini omasta kelvottomuudestani, mutta en minä häntä usko, koska hänen perustelunsa ovat läyhäisiä.
Mitä tulee tuohon itsetutkisteluun - olen kyllästynyt kymmeniin, jopa satoihin mahdollisiin syihin. Mitä hyötyä on löytää syyt, kun ratkaisut puuttuvat? Terapeuttikaan ei ehdota mitään, vaan väistää aina, silloinkin kun asiaa nimenomaisesti kysyn.
Omalta osaltani en voi edes sanoa nähneeni maailman nurjaa puolta, olen aina ollut hyväosainen, ainakin omasta mielestäni.
Ja keskustellaan vaan mun puolestani. Vertaistukea tässä kaivataankin.
- jokuvain87
Aluksi anteeksi vastauksen kesto koska minulla meni tuon edellisen tekstin kirjoitukseen varmaan puoli tuntia. Välistä piti pysähtyä miettimään, mitä kirjoittaisi seuraavaksi. No niin. Tätä on ehkä vaikea uskoa mutta et ole ainoa, joka on tyytymätön omaan elämään. Moni ei vain halua myöntää sitä. Olen itsekin yksi niistä. Jäin yöllä miettimään mitä olin lukenut ja mitä olisinvoinut kirjoittaa toisin/tai lisätä tekstiin. Minulla on tavallaan tietty vuorokausirytmi josta yritän pitää kiinni.
Sanotaan jotain omasta tilanteestani. Hm. Oma ongelmani on ehkä että vaikka tiedostan ongelmani, olen liian epävarma tai en uskalla lähteä muuttamaan sitä. Minulla on ollut opiskeluaikana muutamia suhteita jotka ovat jääneet yleensä muutamaan ulkonakäymiseen ehkä siksi että pälkäsin sitoutua tai luottaa toiseen kokonaan. Ja vastaus on ei, jos käy mielessä että etsisin täältä jotain. Haluan vain auttaa ja yrittää ymmärtää/tukea toisia omien kirjoitusten kautta.
Jos elämäntilanne tuntuu joskus stressaavalta, muistan lukeneeni että joskus musiikin kuuntelu auttaa. tämä ei ole sama artikkeli mutta siitä voi olla apua http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mieli/musiikki_tehoaa_kuin_laake.
Ehkä tässä olisi riittävästi tällä erää. Minulla piti kyllä nyt paneutua asiaan ja pysähtyä miettimään jälleen kerran, kuinka paljon kirjoitan tänne että tämä ei veny kovin pitkäksi. Voit vapaasti kysyä jos jokin mietityttää. Toivottavasti tämä pikku teksti auttaa. - liar
Et oo ees masentunut vaan vellot itsesäälissä että olisit muka masentunut
- jokuvain87
sekin on yksi vaihtoehto.
- Toivotontapaus
Sitä olen sekä psykiatrilleni että terapeutilleni ehdottanut mahdollisena syynä toimintaani, mutta sen tulkinnan torjunta on ollut aika jyrkkää ja ehdotonta molemmilta. Psykiatri sanoi suoraan, että ei tuo hänestä itsesääliltä vaikuta vaan ennemmin itsesadismilta.
Ja eikö itsesääli tähtää siihen että saisi kanssaihmisiltään sympatiaa, siis sääliä minua kohtaan, "voi reppanaa"? Jos niin, niin miksi sitten kaikenlainen sympatian osoittaminen minua kohtaan saa minut lähinnä närkästymään kyseiselle ihmiselle, ei suinkaan ottamaan sitä vastaan tyytyväisyydestä hykerrellen? Miten voin velloa itsesäälissä, jos tunnen että sääli minua kohtaan on sairautta?
En minä koe että maailma on kohdellut minua kaltoin (päinvastoin), en näe että syyt minun olotilaani ovat muut ihmiset ja miten he minua ovat kohdelleet. On vain yksi syy tilaani: minä itse. On vain yksi poispääsy tilanteestani: omat tekoni. En oleta että maailma muuttuu, että maailman pitää kohdella minua paremmin, että olen mikään erityistapaus. - jokuvain87
Toivotontapaus kirjoitti:
Sitä olen sekä psykiatrilleni että terapeutilleni ehdottanut mahdollisena syynä toimintaani, mutta sen tulkinnan torjunta on ollut aika jyrkkää ja ehdotonta molemmilta. Psykiatri sanoi suoraan, että ei tuo hänestä itsesääliltä vaikuta vaan ennemmin itsesadismilta.
Ja eikö itsesääli tähtää siihen että saisi kanssaihmisiltään sympatiaa, siis sääliä minua kohtaan, "voi reppanaa"? Jos niin, niin miksi sitten kaikenlainen sympatian osoittaminen minua kohtaan saa minut lähinnä närkästymään kyseiselle ihmiselle, ei suinkaan ottamaan sitä vastaan tyytyväisyydestä hykerrellen? Miten voin velloa itsesäälissä, jos tunnen että sääli minua kohtaan on sairautta?
En minä koe että maailma on kohdellut minua kaltoin (päinvastoin), en näe että syyt minun olotilaani ovat muut ihmiset ja miten he minua ovat kohdelleet. On vain yksi syy tilaani: minä itse. On vain yksi poispääsy tilanteestani: omat tekoni. En oleta että maailma muuttuu, että maailman pitää kohdella minua paremmin, että olen mikään erityistapaus.Anteeksi tuo kommentti. Minulla on usein tapana möläyttää jotain, harkitsematta asiaa tarkemmin. Hävettää oikeasti. Kun luen tätä tekstiä, tulee sellanen tunne että saatan olla itse ihan samassa tílanteessa. Monesti käy ajatus mielessä että koitahan ryhdistäytyä, mutta sekin jää pelkäksi ajatukseksi. Harrastuksia on mutta nekin menee rutiinilla. Ehkä on vain kaavoihin kangistunut.
- jokuvain87
Toivotontapaus kirjoitti:
Sitä olen sekä psykiatrilleni että terapeutilleni ehdottanut mahdollisena syynä toimintaani, mutta sen tulkinnan torjunta on ollut aika jyrkkää ja ehdotonta molemmilta. Psykiatri sanoi suoraan, että ei tuo hänestä itsesääliltä vaikuta vaan ennemmin itsesadismilta.
Ja eikö itsesääli tähtää siihen että saisi kanssaihmisiltään sympatiaa, siis sääliä minua kohtaan, "voi reppanaa"? Jos niin, niin miksi sitten kaikenlainen sympatian osoittaminen minua kohtaan saa minut lähinnä närkästymään kyseiselle ihmiselle, ei suinkaan ottamaan sitä vastaan tyytyväisyydestä hykerrellen? Miten voin velloa itsesäälissä, jos tunnen että sääli minua kohtaan on sairautta?
En minä koe että maailma on kohdellut minua kaltoin (päinvastoin), en näe että syyt minun olotilaani ovat muut ihmiset ja miten he minua ovat kohdelleet. On vain yksi syy tilaani: minä itse. On vain yksi poispääsy tilanteestani: omat tekoni. En oleta että maailma muuttuu, että maailman pitää kohdella minua paremmin, että olen mikään erityistapaus.Anteeksi jos kyselen turhia mutta onko joku tietty vuodenaika, jolloin masennus iskee esim. talvi? Ainakin itse olen huomannut että talven pimeät ajat menee yleensä vuoteessa maaten.
- Toivotontapaus
jokuvain87 kirjoitti:
Anteeksi tuo kommentti. Minulla on usein tapana möläyttää jotain, harkitsematta asiaa tarkemmin. Hävettää oikeasti. Kun luen tätä tekstiä, tulee sellanen tunne että saatan olla itse ihan samassa tílanteessa. Monesti käy ajatus mielessä että koitahan ryhdistäytyä, mutta sekin jää pelkäksi ajatukseksi. Harrastuksia on mutta nekin menee rutiinilla. Ehkä on vain kaavoihin kangistunut.
Ethän sinä sanonut pahasti vaan liar sen vähättelevän kommentin heitti, enkä loukkaantunut siitäkään.
- jokuvain87
Aloin vähän lukemaan ja pohdiskelemaan sitä mitä kirjoitin. Kuten aiempaan mainitsin, en itse ole juuri ollut minkäänlaisessa parisuhteessa omien heikkouksien ja ongelmien takia. Tämä kävi aiemmin mielessä mutta hävetti alkaa puhumaan asiasta ehkä oman kokemattomuuden takia. Tässä se kumminkin tulee. Olen tässä lukenut monta eri kirjoitusta, tutkinut asiaa ja pohdiskellut mitä kannattaisi sanoa. Jos teillä on monta lasta jotka eivät ole vielä sen ikäisiä että voisivat mennä esi/peruskouluun, jääkö teillä aikaa itsellenne. Joskus ihminen vain kuormittaa itseään liikaa kun käy töissä, kotona pitää kokata ja muuta vastaavaa. Neuvona sanoisin että ottakaa hieman itsellekin. Ei sen tarvitse olla pitkä (30 min, 1-2....tuntia) ja tehkää josta molemmat pitää. Hetki voi olla vaikka sitten kun lapset on laitettu nukkumaan. Tiedän että tuo oli ehkä typerä neuvo mutta sellaiseen tulokseen tulin. En tiedä milloin luen palstan seuraavan kerran ja toivon että tämä auttaisi. Kirjoitellaan ja voikaa hyvin :)!
- Toivotontapaus
Se ainokainen on käytännössä jo aikuinen. Aikaa jäisi mutta voimia ei ole. Vaimolla on niin raskas työ että hän on usein uupunut koko illan ja viikonloppukin. Meillä on hellyyttä ja halauksia, mutta muuten suhde on kovin arkipäiväinen ja vähän väljähtynyt, enemmän kämppäkaveruutta kun henkistä kumppanuutta, intohimosta nyt puhumattakaan. Ylipäätään sellaisen asian löytäminen josta molemmat pitävät on liki mahdotonta. Ongelmat keskinäisessä suhteessamme ovat yksi merkittävä tekijä masennuksessa. Suurin on kuitenkin oma kykenemättömyyteni ottaa vastuuta omasta elämästäni.
Oman masennukseni oireet ovat kuin tarkistuslista masennuksen yleisistä oireista.
Masentunut mieliala: Tunnetila on suurimman osan aikaa syvästi alakuloinen, ja huomiota on vaikea kohdistaa muihin asioihin. - pitää niin paikkansa. Alakuloisuuteni vie valtaosan huomiostani, varsinkin kun sitä ruokkii terapeutin tapaaminen kahdesti viikossa.
Mielihyvän menetys: Asiat, joista aiemmin on saanut mielihyvää, eivät enää tuota nautintoa. Oire jatkuu päivästä toiseen ja esiintyy suurimman osan aikaa. - En saa mielihyvää enää juuri mistään. Ja jos saankin, niin vähintään syyllisyys tulee perässä ihan kantapäillä.
Uupumus: Olotila on jatkuvasti väsynyt ja jaksamaton. Pienikin teko, kuten lievä fyysinen ponnistus, tuntuu raskaalta ja vaatii voimia - jep. Vaikka halua muutokseen olisi, voimia ei ole.
Itseluottamuksen tai itsearvostuksen menetys: Luottamus omaan kykyyn selviytyä elämässä on selvästi heikentynyt, eikä masentunut arvosta itseään - tämä on tainnut jo tulla selväksi.
Kohtuuton itsekritiikki ja syyllisyydentunne: Ajatukset keskittyvät jatkuvasti omaan persoonaan. Omia tekemisiä väheksytään ilman erityisiä perusteita - samoin tämä.
Päättämättömyyden ja keskittymiskyvyttömyyden tunne: Masentunut on epävarma tehdessään arkisia päätöksiä, joista hän on aikaisemmin selvinnyt helposti. Hänellä on vaikeuksia keskittyä esimerkiksi lukemiseen tai muuhun tarkkaavaisuutta vaativaan toimintaan - edelleen pätee minuun oikein hyvin. - jokuvain87
Kiitos että selvennit asiaa. Tätä olen vähän arvellutkin. Parhaiten voisi sanoa että te vain ette enää sovi yhteen. Karua luettavaa, tiedän. Tämä on toki vain minun mielipide. Paras ratkaisu olisi ehkä ottaa etäisyyttä ja punnita tilannetta. En nyt puhu eroamisesta vaan mm. hapen ottamisesta kuvaus tulee näin äkkiseltään mieleen. Et ole kyllä ainoa jolla on tämän tyyppinen ongelma. Kannattaa puhua asiasta myös vaimolle ja käydä asiantuntijan luona joka on tottunut hoitamaan tällaisia tapauksia.
- Toivotontapaus
jokuvain87 kirjoitti:
Kiitos että selvennit asiaa. Tätä olen vähän arvellutkin. Parhaiten voisi sanoa että te vain ette enää sovi yhteen. Karua luettavaa, tiedän. Tämä on toki vain minun mielipide. Paras ratkaisu olisi ehkä ottaa etäisyyttä ja punnita tilannetta. En nyt puhu eroamisesta vaan mm. hapen ottamisesta kuvaus tulee näin äkkiseltään mieleen. Et ole kyllä ainoa jolla on tämän tyyppinen ongelma. Kannattaa puhua asiasta myös vaimolle ja käydä asiantuntijan luona joka on tottunut hoitamaan tällaisia tapauksia.
Onko lopun elämän yksinäisyys sen parempi vaihtoehto?
- Kurssit
Hei,onko sinulle suositeltu Kelan kuntoutuskurssia masennusta sairastaville? Niitä on ympäri Suomea erilaisissa kuntoutuskeskuksissa ja erikseen nuorille ja aikuisille. Siellä pääsee jakamaan kokemuksia samassa tilanteessa olevien kanssa ja saa paljon vinkkejä omaan arkeen ja mm. niiden harrastusten, liikunnan yms löytymiseen. Samalla se on irtiotto omasta arjesta. Kela maksaa koko systeemin, jos sellaiseen pääsee.
- Toivotontapaus
Ei ollut tuttu, mutta kiitos vinkistä. Google ei kyllä löytänyt noilla termeillä mitään kovin tuoretta, että järjestetäänköhän tuota kurssia enää edes?
- tämäiäkkäämpi
Tarvitseeko sitä sitten olla tekemässä menestyksellisesti nousuvoittoista työuraa. Useimmille suomalaisille riittää tavallinen arkinen työ ja perhe. Siskoni on tehnyt pelkkää keittiöpiian, siis ollut emännän apulaisena reilut 30 vuotta. Ei töissä ole ollut nousua eikä laskua. Työmäärä on vain pikkuhiljaa enentynyt. Hänellä ei ole ollut perheen lisäksi mitään muuta harrastusta kuin sanaristikot, lenkit koiran kanssa. Tytär asuu kauan omillaan ja siskon mieskin kuoli muutama vuosi sitten. Joskus olen ajatellut, että aika arkista ja tasapaksua hänen elämä on ollut, vaikka siskolla olisi ollut jopa lahjoja opiskella. Vaihtoi opettajien ja perheen kauhuksi lukion puolivälin jälkeen ammattikouluun ja kävi keittäjälinjan. On elämäänsä aina ollut tyytyväinen.
Ja mitä harrastuksiin tulee, niin ei kaikki kiva ja rentouttava vaadi älyä ja lahjoja.
Kuka sinua vaatii jatkuvasti voittamaan sitten itsesi ja kipuamaan suorituspaineissa. Sinulla on työ, perhe, ja terveyttä. Onko sinulle taottu jossain elämisen aamuvaiheissa, että riitä, sinulta odotetaan enemmän kuin voit antaa. Mistä moinen riittämättömyyden tuntu.- Toivotontapaus
Työ ei siis ole mikään iso ongelma. Se on tällä hetkellä kutakuinkin ainoa asia, missä voin olla melko tyytyväinen itseeni. Ongelmat ovat siellä yksityiselämän puolella.
Työn ainoa ongelma on se, että se on sitä samaa puurtamista ilman kohokohtia, vuodesta toiseen, ja se on ikään kuin lisämuistutuksena, että elämäni ei etene mihinkään vaan junnaa paikoillaan. - jokuvain87
Voitko täsmentää mikä on vialla henkilökohtaisessa elämässä? Voisin yrittää arvata se tuntuisi itsestä väärältä.
- Toivotontapaus
jokuvain87 kirjoitti:
Voitko täsmentää mikä on vialla henkilökohtaisessa elämässä? Voisin yrittää arvata se tuntuisi itsestä väärältä.
Aika iso osa tuli käsiteltyä alemmassa vastauksessa nimimerkille "tämämuorintapainenjo".
Lisätään listaan vielä se, että olen tyytymätön moneen asiaan elämässäni, mutta olen liian laiska, liian epävarma, liian pelokas, liian turvallisuushakuinen, muuttaakseni YHTÄÄN MITÄÄN. Toisaalta myös vahvasti epäilen, kykenenkö ylipäätään enää tuntemaan onnen tunnetta vaikka kykenisinkin murtamaan sen voimattomuuden minkä takia en edellisiin voi vaikuttaa.
Joka ikinen uusi asia mihin ryhdyn aiheuttaa enemmän ahdistusta, mielipahaa ja epävarmuutta kuin mitä se tuottaa iloa ja kasvattaa luottamusta itseen, koska en voi olla vertailematta itseäni muihin jatkuvasti. Mutta kun ne muut eivät (useimmiten) kärsi masennuksesta, tai muutenkaan asioista mitä edellä mainitsin, heillä on itseluottamusta, innostusta ja rohkeutta, mitä minulla ei ole - minulla on vain epäonnistumisen pelko. Sen takia he aina kykenevät parempiin suorituksiin kuin minä, ja ero vain kasvaa kasvamistaan. Mitä tahansa uutta asiaa aloittaisinkin, ottaisin mukaan saman vanhan painolastini.
- tämämuorintapainenjo
Eikö sinulle tuota iloa että on puoliso, lapsia ja voit tehdä töitä että he pääsevät eteenpäin, oletan että olet sen verran nuori, että jälkikasvua on vielä kotona. Ja sitten tulee mahdollisesti lastenlapsia. Minulla ei ole lapsia ja ei enää puolisoakaan. Oletan, että siinä on jo ilonsiementä kun on puoliso ja lapsia.
Vaivaako sinua nyt sitten eksistentiaalinen kriisi ettet koet elämälläsi olevan tarkoitusta?- Toivotontapaus
Olet kyllä periaatetasolla asian ytimessä. Ei tuota iloa ei, vaikka pitäisi. Kyllähän minä tiedän, että nuo olisivat erittäin hyviä syitä olla onnellinen, mutta onni on tunne, eikä itseään voi pakottaa tuntemaan onnea. Tai en ainakaan minä pysty. Sehän se ahdistaakin, kun monesta asiasta olisi syytä olla onnellinen, mutta mieli velloo silti niissä asioissa mistä tulee paha mieli.
Pojan tulevaisuus näyttää hyvältä. Hän on lahjakas, elämä mallillaan, tulevaisuus lupaava, seurusteleekin vakavissaan. Mutta on suhteessa meihin etäinen. En tiedä onko hän kasvanut niin loistavaksi ihmiseksi minun ja vaimoni ansiosta, vaiko meistä huolimatta. Parhaalla tahdollakaan en voi sanoa meidän olleen mitään mallivanhempia, kaukana siitä. Liian paljon on mennyt aikaa keskinäiseen tappeluun sen sijaan että molemmat keskittyisivät siihen mikä meille on yhteistä. Onko poika niin loistava siksi, että hänen lapsuutensa on ollut niin onneton ja haluaa kompensoida sitä?
Kuten jo taisi ilmetä, on vaimosta paitsi iloa, myös mieliharmia. Menneet vuodet ovat täynnä erimielisyyksiä ja riitelyä, kunnes opin ettei minun kannata edes yrittää pitää puoliani, koska siitä seuraa vaan lisää pahaa mieltä. Jos vaimo saa tahtonsa läpi, kaikilla on helpompaa. Riidat ovat siksi vähentyneet, mutta se ei auta, sillä harva se päivä vaimo tulee töistä kotiin, ja koko ilta menee työpaikan tapahtumien purkamiseen, usein jopa viikonloppu. Ei hänellä riitä enää juurikaan mielenkiintoa minun hyvinvoinnilleni jos on koskaan riittänyt. Hän arvostaa kyllä minua, tai ennemmin sitä mitä hänen eteensä teen, kun taas henkilökohtaiset ominaisuuteni häntä useammin ärsyttävät kuin ilahduttavat. Pidempäänkin voisi jatkaa, mutta eiköhän suhteen kompeksisuus käynyt jo ilmi.
Työ... no sitä on eniten jo käsiteltykin. Mutta turvallinen ja melko hyvätuloinen työpaikkakin voi olla painostava juttu. Minua eivät ole yt-uhat koskettaneet vuosiin, ja firman bisnes ei ole kuivahtamaan päin. Firma tekee sen verran vanhahtavaa bisnestä minun yksikössäni, että minun osaamiseni ei ole ainakaan vielä vaarassa vanhentua. Edut ovat varsin hyvät. Tulevaisuuteni on siis melko turvattu. Toistaalta, työtilanteeni on niin hyvä että se kun kuin pallo jalassa, olisi hulluutta jättää tuo kaikki ja tehdä hyppy epävarmaan tulevaisuuteen. Tietyssä mielessä olen siis nykyisen työpaikkani vanki, teen samaa työtä mitä tein kymmenen vuotta sitten, ja kymmenen vuoden päästäkin teen todennäköisesti samaa työtä. Ja se on puuduttavaa, lamaannuttavaa, tylsistyttävää.
Ja kyllä, minua vaivaa eksistentialistinen kriisi. Osuit siis siinäkin ihan oikeaan. Minun elämäni oli tässä, tästä eteenpäin se on joko alamäkeä, tai parhaassa tapauksessa sitä samaa. Nelisen vuotta sitten aloittaessani psykoterapian, olin tyytymätön elämääni. Ei kestänyt vuottakaan, kun ymmärsin että siitä ei ole syyttäminen ketään muuta kun itseäni, ja sen seurauksena tyytymättömyys elämääni on muuttunut vihaksi itseäni kohtaan, ja tilanne on siitä vain pahentunut, kun olen ymmärtänyt että kaikki johtuu lopulta siitä että olen heikko, heikko ihminen. - geingy
Tällaista mieltä on eräs psykiatri, viitaten mm. masennuksen taustoihin,
terveys/iltalehti.fi 10.3.2017.
- Outojen ahdistusten tai parisuhdeongelman syy on yksi ja sama: nöyryytys,
jota et ehkä edes muista, sanoo psykiatri. - Toivotontapaus
geingy kirjoitti:
Tällaista mieltä on eräs psykiatri, viitaten mm. masennuksen taustoihin,
terveys/iltalehti.fi 10.3.2017.
- Outojen ahdistusten tai parisuhdeongelman syy on yksi ja sama: nöyryytys,
jota et ehkä edes muista, sanoo psykiatri.Muistan lukemattomia nöyryytyksiä liiankin kirkkaasti jopa vuosikymmenien takaa. Monesta niistäkin mitä olen unohtanut, on jäänyt merkintä alitajuntaan.
Mikä olisi nöyryytyksen vastakohta? Kunnian hetki? Voitto? Mikä tahansa onkin, nämä loistavat poissaolollaan minun elämässäni.
En kiistä etteikö häpeä ja pelkkä häpeän pelko olisi merkittäviä elämääni viittoittavia tekijöitä.
- fvjkllllll
hullujenhuone.com on ainakin yks sellanen uudempi keskustelupaikka.
- Toivotontapaus
Kiitos vinkistä!
- Elämän.mielekkyys
Aloittajalle toivon koossa pysymistä, jotta perhekin pysyisi. Masennuksesta huolimatta olet jaksanut vakinaisessa työssä käydä. Keskivaikeaan masennukseen sinulla on ajoittainen lääkitys ja jo peräti neljättä vuotta olet saanut terapiahoitoa. Oletan ettet ole enää murrosikäinen koska kerrot olevasi perheellinen. Työsi koet junnaavat paikoillaan vuosia, toisaalta jos saisitkin haasteita enemmän työhösi, niin suoriutuisitko niistä? Luultavasti psyykkiset voimavarasi eivät riittäisi vaativampaan työhön mitä nyt teet.
Huomioi kaikki hyvä mitä elämässäsi on. Anna sille arvo. Esim eivät kaikki masentuneet maassamme saa terapiapalveluja, vaikka tahtoisivat. Ei kaikilla ole perhettä rinnalla. Ei kaikilla ole vakityöpaikkaa. Kerrot vertailusta itseäsi toisiin ja koet alemmuutta. Miksi vertaat? Aina löytyy parempia, kauniimpia, rikkaampia, viisaampia jne. Turhaan kulutat hermojasi.
Kerroit vaimosi raskaan työn aiheuttamasta väsymyksestä, Et itse, eikä kukaan muukaan voi odottaa että huushollissanne riemu raikaa ja kaikki on niin onnellista että hunajaa tippuu sormenpäistä! Kuule, se on tätä, tässä maassa ja vähä muuallakin jotta arkea eletään, työtä painetaan jotta leipää saadaan. On niitäkin jotka eivät viitsi, eivät halua katsoa tavallista elämää (arkea) silmästä silmään. Nykysukupolveltamme puuttuu tarvittavaa vahvuutta/tahtoa arjessa elämiseen ja sen haasteiden kohtaamiseen.
Ota kynä ja paperi ja kirjoita siihen kaikki hyvät asiat mitä sinulla/perheelläsi on. Pyydä vaimosikin mukaan pohdintaan. Mieti myös, entä jos sinulta puuttuisi kaikki se hyvä (koti, perhe, työ jne) Arvioi voimavarasi, jaksaisitko yksin? Elämässään kannattaa suorittaa aika-ajoin suunnantarkistus. Keskustele vaimosi kanssa, puhukaa toisillenne kaikesta, kipeistäkin asioista, toiveistanne. Puhumalla masennus ja ahdistus menettää hallintaa. Perheessänne on ulkoiset puitteet koossa. Antakaa niiden ollakin niin. Pikkuhiljaa ne välittämisen tunteetkin voimistuu. Talven jälkeen routa sulaa ja kaikki hyvä ja kaunis tulee näkyviin, niin ihmiselämässäkin.- jokuvain87
Viisasta puhetta. Ehkä itse on sellanen helposti periksi antava tyyppi.
- Toivotontapaus
Eli hivenen kärjistetysti, tuon viestin sisältö oli että olen itsekeskeinen mihinkään tyytymätön paska, jolle mikään ei riitä, ja jonka pitäisi olla tyytyväinen kaikkeen siihen hyvään mikä omalle ohdalle on osunut. Tuo olisi ihan tuore ajatus, ellen olisi jo kolme viimeistä vuotta ollut itse ihan samaa mieltä. Tämä ei ole asia minkä voi omalla päätöksellä vaan muuttaa. Tunteista ei pääse eroon, ei ainakaan järkeilemällä. En ainakaan minä. Olen yrittänyt.
Se, että tietää ettei selviäisi haasteellisemmasta työstä ei kasvata itseluottamusta. Se vain kasvattaa itseinhoa, tunnetta siitä että on heikko sekundaihminen, viallinen romu.
Mitä ne kaikki terapiapalvelut ovat minua auttaneet? Olen tullut vain entistä masentuneemmaksi. Ei tilanteeni ollut näin paha vielä kolme vuotta sitten.
Ei ole kaikilla vakityöpaikkaa ei. En ansaitse tätä työpaikkaa. Sen ansaitsisi joku sellainen, joka ymmärtää sen arvon. Toisaalta taas perheeni hyvinvointi on tästä työpaikasta riippuvainen, jos sen jättäisin taloudellinen pärjääminen vaikeutuisi. Suurimman osan kaksikymmenvuotisesta taipaleestamme minä olen ollut perheemme ainoa toimeentulon hankkija, kun vaimo on jälleen kerran ollut kouluttautumassa uuteen ammattiin, pätkätyössä tai työttömänä, ja tietenkin aina peruspäivärahalla, huonolla paikalla tai ilman penninkään opintotukea, toimeentulotuesta puhumattakaan.
Kaksikymmentä vuotta yksi ihminen on ylläpitänyt kolmen hengen taloutta, hakenut sille riittävää ja jatkuvaa toimeentuloa, yrittänyt taata sitä kasvavaa elintasoa mitä ennenkaikkea vaimo on halunnut koska kaikilla muillakin, vaikka ei ole itse kyennyt sitä kun ajoittaisesti auttamaan. Lukemattomat kerrat olen omia unelmiani ja haaveitani joutunut lykkäämään loputtomiin tai perumaan kokonaan, koska vaimo on saanut minut vakuutettua että me nyt ihan ehdottomasti tarvitsemme jotain.
Mitä taas tulee tuohon "työtä painetaan jotta leipää saadaan" niin sitähän minä olen nimenomaan parikymmentä vuotta tehnyt, kun vaimo on etsinyt itseään. En halua mennä yksityiskohtiin koska en halua mustamaalata vaimoani tai vahingossakaan antaa ymmärtää että hän olisi masennukseni ainoa tai edes suurin syy.
Mutta suurimman osan yhdessäoloajastamme vaimo ei ole ollut kovinkaan hyvä keskustelemaan rakentavasti. Asioista ei ole pystytty keskustelmaan asioina vaan hän loukkaantui helposti asiallisestakin kritiikistä (tai ihan vaan siitä, että minun toiveeni eivät ollet yhtenevät hänen toiveidensa kanssa), ja siitä yleensä seurasi aivan mieletön riita. Useimmiten annoin lopulta periksi koska en nähnyt mahdollisuuksia voittoon tai edes kompromissiin, toisinaan en, ja siitä seurasi yleensä pidempien aikojen eripura. Nyt tilanne olisi ehkä himpun parempi, mutta minä en enää jaksa. - Elämän.mielekkyys
Toivotontapaus kirjoitti:
Eli hivenen kärjistetysti, tuon viestin sisältö oli että olen itsekeskeinen mihinkään tyytymätön paska, jolle mikään ei riitä, ja jonka pitäisi olla tyytyväinen kaikkeen siihen hyvään mikä omalle ohdalle on osunut. Tuo olisi ihan tuore ajatus, ellen olisi jo kolme viimeistä vuotta ollut itse ihan samaa mieltä. Tämä ei ole asia minkä voi omalla päätöksellä vaan muuttaa. Tunteista ei pääse eroon, ei ainakaan järkeilemällä. En ainakaan minä. Olen yrittänyt.
Se, että tietää ettei selviäisi haasteellisemmasta työstä ei kasvata itseluottamusta. Se vain kasvattaa itseinhoa, tunnetta siitä että on heikko sekundaihminen, viallinen romu.
Mitä ne kaikki terapiapalvelut ovat minua auttaneet? Olen tullut vain entistä masentuneemmaksi. Ei tilanteeni ollut näin paha vielä kolme vuotta sitten.
Ei ole kaikilla vakityöpaikkaa ei. En ansaitse tätä työpaikkaa. Sen ansaitsisi joku sellainen, joka ymmärtää sen arvon. Toisaalta taas perheeni hyvinvointi on tästä työpaikasta riippuvainen, jos sen jättäisin taloudellinen pärjääminen vaikeutuisi. Suurimman osan kaksikymmenvuotisesta taipaleestamme minä olen ollut perheemme ainoa toimeentulon hankkija, kun vaimo on jälleen kerran ollut kouluttautumassa uuteen ammattiin, pätkätyössä tai työttömänä, ja tietenkin aina peruspäivärahalla, huonolla paikalla tai ilman penninkään opintotukea, toimeentulotuesta puhumattakaan.
Kaksikymmentä vuotta yksi ihminen on ylläpitänyt kolmen hengen taloutta, hakenut sille riittävää ja jatkuvaa toimeentuloa, yrittänyt taata sitä kasvavaa elintasoa mitä ennenkaikkea vaimo on halunnut koska kaikilla muillakin, vaikka ei ole itse kyennyt sitä kun ajoittaisesti auttamaan. Lukemattomat kerrat olen omia unelmiani ja haaveitani joutunut lykkäämään loputtomiin tai perumaan kokonaan, koska vaimo on saanut minut vakuutettua että me nyt ihan ehdottomasti tarvitsemme jotain.
Mitä taas tulee tuohon "työtä painetaan jotta leipää saadaan" niin sitähän minä olen nimenomaan parikymmentä vuotta tehnyt, kun vaimo on etsinyt itseään. En halua mennä yksityiskohtiin koska en halua mustamaalata vaimoani tai vahingossakaan antaa ymmärtää että hän olisi masennukseni ainoa tai edes suurin syy.
Mutta suurimman osan yhdessäoloajastamme vaimo ei ole ollut kovinkaan hyvä keskustelemaan rakentavasti. Asioista ei ole pystytty keskustelmaan asioina vaan hän loukkaantui helposti asiallisestakin kritiikistä (tai ihan vaan siitä, että minun toiveeni eivät ollet yhtenevät hänen toiveidensa kanssa), ja siitä yleensä seurasi aivan mieletön riita. Useimmiten annoin lopulta periksi koska en nähnyt mahdollisuuksia voittoon tai edes kompromissiin, toisinaan en, ja siitä seurasi yleensä pidempien aikojen eripura. Nyt tilanne olisi ehkä himpun parempi, mutta minä en enää jaksa.En tarkoittanut kirjoituksellani, että olisit itsekeskeinen mihinkään tyytymätön......Huomaan kyllä että vaikka jo pitkään olet kärsinyt masennuksesta niin kuitenkin olet työssä käynyt ja vastuuta kantanut perheesi elatuksesta. Kerrot kuinka pitkään on taloutenne ollut ahtaalla. Sitä en tiennyt. Olen todella pahoillani kun en osannut rohkaista sinua:( Tahto minulla oli rohkaista sinua, mutta taidollisia sanoja en osannut tuoda esille. Uskotaan kuitenkin että elämä kantaa ja tulee vielä niitä kirkkaitakin päiviä ja niinkauan kuin on elämää on myös toivoa. Voimia sinulle ja perheellesi.
- jokuvain87
Toivotontapaus kirjoitti:
Eli hivenen kärjistetysti, tuon viestin sisältö oli että olen itsekeskeinen mihinkään tyytymätön paska, jolle mikään ei riitä, ja jonka pitäisi olla tyytyväinen kaikkeen siihen hyvään mikä omalle ohdalle on osunut. Tuo olisi ihan tuore ajatus, ellen olisi jo kolme viimeistä vuotta ollut itse ihan samaa mieltä. Tämä ei ole asia minkä voi omalla päätöksellä vaan muuttaa. Tunteista ei pääse eroon, ei ainakaan järkeilemällä. En ainakaan minä. Olen yrittänyt.
Se, että tietää ettei selviäisi haasteellisemmasta työstä ei kasvata itseluottamusta. Se vain kasvattaa itseinhoa, tunnetta siitä että on heikko sekundaihminen, viallinen romu.
Mitä ne kaikki terapiapalvelut ovat minua auttaneet? Olen tullut vain entistä masentuneemmaksi. Ei tilanteeni ollut näin paha vielä kolme vuotta sitten.
Ei ole kaikilla vakityöpaikkaa ei. En ansaitse tätä työpaikkaa. Sen ansaitsisi joku sellainen, joka ymmärtää sen arvon. Toisaalta taas perheeni hyvinvointi on tästä työpaikasta riippuvainen, jos sen jättäisin taloudellinen pärjääminen vaikeutuisi. Suurimman osan kaksikymmenvuotisesta taipaleestamme minä olen ollut perheemme ainoa toimeentulon hankkija, kun vaimo on jälleen kerran ollut kouluttautumassa uuteen ammattiin, pätkätyössä tai työttömänä, ja tietenkin aina peruspäivärahalla, huonolla paikalla tai ilman penninkään opintotukea, toimeentulotuesta puhumattakaan.
Kaksikymmentä vuotta yksi ihminen on ylläpitänyt kolmen hengen taloutta, hakenut sille riittävää ja jatkuvaa toimeentuloa, yrittänyt taata sitä kasvavaa elintasoa mitä ennenkaikkea vaimo on halunnut koska kaikilla muillakin, vaikka ei ole itse kyennyt sitä kun ajoittaisesti auttamaan. Lukemattomat kerrat olen omia unelmiani ja haaveitani joutunut lykkäämään loputtomiin tai perumaan kokonaan, koska vaimo on saanut minut vakuutettua että me nyt ihan ehdottomasti tarvitsemme jotain.
Mitä taas tulee tuohon "työtä painetaan jotta leipää saadaan" niin sitähän minä olen nimenomaan parikymmentä vuotta tehnyt, kun vaimo on etsinyt itseään. En halua mennä yksityiskohtiin koska en halua mustamaalata vaimoani tai vahingossakaan antaa ymmärtää että hän olisi masennukseni ainoa tai edes suurin syy.
Mutta suurimman osan yhdessäoloajastamme vaimo ei ole ollut kovinkaan hyvä keskustelemaan rakentavasti. Asioista ei ole pystytty keskustelmaan asioina vaan hän loukkaantui helposti asiallisestakin kritiikistä (tai ihan vaan siitä, että minun toiveeni eivät ollet yhtenevät hänen toiveidensa kanssa), ja siitä yleensä seurasi aivan mieletön riita. Useimmiten annoin lopulta periksi koska en nähnyt mahdollisuuksia voittoon tai edes kompromissiin, toisinaan en, ja siitä seurasi yleensä pidempien aikojen eripura. Nyt tilanne olisi ehkä himpun parempi, mutta minä en enää jaksa.On vaikea keksiä mitään sellaista kannustavaa kommenttia kun lukee näitä kommentteja. Jotkut ovat selättäneet esteet joita elämässä on ollut. Sinä olet varmasti minuakin vahvempi henkilö kun olet pitänyt perheen koossa. Siitä pitäisi olla ylpeä. Ehkä jos olisin itse samassa tilanteessa, olisin jo "heittänyt lusikan nurkkaan" vertauskuvallisesti ilmaistuna. Oletteko koskaan miettineet lemmikin hankkimista? Se saattaisi auttaa.
- Toivotontapaus
Elämän.mielekkyys kirjoitti:
En tarkoittanut kirjoituksellani, että olisit itsekeskeinen mihinkään tyytymätön......Huomaan kyllä että vaikka jo pitkään olet kärsinyt masennuksesta niin kuitenkin olet työssä käynyt ja vastuuta kantanut perheesi elatuksesta. Kerrot kuinka pitkään on taloutenne ollut ahtaalla. Sitä en tiennyt. Olen todella pahoillani kun en osannut rohkaista sinua:( Tahto minulla oli rohkaista sinua, mutta taidollisia sanoja en osannut tuoda esille. Uskotaan kuitenkin että elämä kantaa ja tulee vielä niitä kirkkaitakin päiviä ja niinkauan kuin on elämää on myös toivoa. Voimia sinulle ja perheellesi.
En minä tuosta loukkaantunut, väsymys vaan otti vallan ja tuli purkauduttua vähän liikaa aiheesta, mistä ei kannattaisi paljon julkisesti puhua, nimimerkinkään takaa.
Mutta, se fiilis tulee toisinaan, että kun muutenkin on raskasta ja niskaan kasataan lisää painoa siihen tyyliin (miten siis tulkitsen), että 1) "sinullahan asiat ovat paremmin kun monella muulla", ja 2) "ajattelisit muitakin etkä vain itseäsi", ja 3) "ethän sinä tuossa tilassasi muuhun pystyisikään", niin se joskus menee yli äyräiden. Koska minä itsekin ajattelen noin. Mutta kun en kerta kaikkiaan jaksa enempää, enkä pysty olemaan onnellinen vain sen takia että muilla on vielä huonompi tilanne. Silloin ulkopuolinen painostus (jälleen oma tulkintani) tuntuu epäreilulta ja kohtuuttomalta.
Talous ei ole ollut varsinaisesti ahtaalla, koska emme ole tuhlareita kumpikaan, ja osaamme elää suu säkkiä myöden. Varsinaisesta puutteesta ei siis ole kärsitty, mutta se vastuu se on mikä painaa. Jos minä jostain syystä jäisin työttömäksi voisi se välittömästi huonontaa elintasoamme, ja jos en työllistyisi uudestaan, voisi se olla todella paha tilanne. Itsensä toteuttaminen ja uuden suunnan etsiminen omalle elämälle on siis sellainen ylellisyys mihin minulla ei ole varaa. Suurin uhka on kuitenkin siis menettämisen pelko. - Toivotontapaus
jokuvain87 kirjoitti:
On vaikea keksiä mitään sellaista kannustavaa kommenttia kun lukee näitä kommentteja. Jotkut ovat selättäneet esteet joita elämässä on ollut. Sinä olet varmasti minuakin vahvempi henkilö kun olet pitänyt perheen koossa. Siitä pitäisi olla ylpeä. Ehkä jos olisin itse samassa tilanteessa, olisin jo "heittänyt lusikan nurkkaan" vertauskuvallisesti ilmaistuna. Oletteko koskaan miettineet lemmikin hankkimista? Se saattaisi auttaa.
Älä ota sitä henkilökohtaisesti. Syy ei ole sinussa vaan minussa: minä torjun kaikki kannustavat kommentit masennukseni ja itsesadismini takia. Samaa minä teen terapeutillakin, olen tehnyt monta vuotta.
En ole vahva mies, päinvastoin, hyvinkin heikko. Elämääni määrittävät ja rajoittavat pelot, joista suurin osa on kuviteltuja tai ainakin epätodennäköisiä. Pelkään vaan niin kovasti, että olen pelossani vahva.
Kaikki perheessämme ovat eläinrakkaita, mutta vaimo ja minä olemme hyvin allergisia, joten lemmikkien hankkiminen ei ole ollut mahdollista. Samoin myös epäilen, että olisimmeko olleet liian vastuuttomia ja laiskoja pitämään huolta lemmikistä, joten ehkä parempi näin.
- dhdhhwwh
Nauti joka päivästä ,kun et tiedä mitä ne tuo tullessaan.Nosta kuntoasi ,kävele uusia ennätysmatkoja .Tee työsi ,suunnittele pieni remontti ,juo kahvia välillä ,kylläpäs tänään
aurinko paistaa elämään .Ålä luovuta olethan sinä tähänkin asti jaksanut .Tee retki maastoon -uimarannalle ,,väännä termarinkorkki auki ja ota voileipä ,taas elämä hymyilee..- jokuvain87
Kiitos kannustavista kommenteista. Harkitsen asiaa ;).
- tämäiäkkäämpi
Jos ihmisellä on kaikki hyvin: ei ole työttömyyttä, on vakioduuni, on puoliso, jälkikasvua, mikään henkeä uhkaava sairaus ei ole ahdistanut itseä tai perheenjäseniä ja ei ole ollut avioeroa tai lähiomaisen kuolemaa, työpaikkakiusaamista, lapsilla ongelmia, niin elämä saattaa olla itsestään selvää. Jospa se juju onkin nyt siinä. Jokaisessa pitkässä parisuhteessa kai riidellään ja on ne latteat hetkensä.
Ja yksi asia minulla on vielä "toivottomalle tapaukselle" esittämättä. Mikäli olisin sinun housuissa, niin saattaisin olla samassa liemessä. Enköhän minä olisi samassa lirissä, jos ei elämässäni oli peruskölinä usko Jumalaan ja sen kautta löytynyt elämäntarkoitus. Mielekkyyttä antaa kaikenlainen auttamis- ja vapaaehtoistyö. Täytyy kyllä sanoa että minun elämäni ei ole ollut noin tasaista myötämäkeä: on ollut koulukiusaamista, samaa työpaikoilla, pienipalkkaista pätkätyötä, konkurssia, avioeroa, jne. elän hyvin vaatimattomaksi, mutta eksistentiaalikriisiä ei ole tarvinnut potea.
Jos olet ateisti ja sinun on vaikea ajatella kristinuskon tuomaan apuun, niin minun evääni alkavat olla tässä ja en keksi millä sinua auttaa ja neuvoa.
Tietenkin on vielä mahdillista että alakulo ja väsyminen elämään juontuu jostain fyysisestä: siis neurologisesta tai hormonaalisesta. Ja voi kai olla masennuskin sitten sairaus, jota ei voi terapia täysin parantaa. Ja ihmisessä on parantavia mekanismeja. Masennus voi tulla mutta se voi väistyä jopa itsestään ajan kanssa.
Kerroit ettei terapeutti anna neuvoja ja ohjeita. Niin kai sen onkin että ne ohjaavat keskustelun avulla asianomaista itse oivaltamaan syysuhteita ja keinoja matkalla terveyteen ja eteenpäin. Terapia on aina myös raskasta ja kuluttaa voimia kun käydään läpi ikäviä tunteita ja alitajuntaakin raapaistaan, mutta siitä on hyötyä tulevina päivinä.
Ja minäkin olen vain maallikko: pitkä elämä ja kokemus on opettanut. Olen saanut apua itsehoitokirjallisuudesta ja uskosta niin kuin kerroin. - tämäniäkkäämpi
Niin en tarkoittanut että pidän sinua jumalattomana vaan tarkoitin että jos olet ihminen joka ei voi ole mitenkään uskonnollinen. Asia ei ole tullut mitenkään esille. Keskustelu lyhyin tekstein on jää tökeröksi.
Kun hallitset työn, niin ei kai sinun tarvitse vaatia itseltäsi siihen enemmän ajattelemalla että vain tämän pystyn tekemään, vaatimattomampaan ei sitten olisi. Niin se meillä kaikilla on. Riittää juuri se että osaa ja hallitsee duunin ja on silloin tarpeeksi pätevä. Ei sairaanhoitaja pysty tekemään lääkärin töitä ja saattaisi olla ettei hänestä koskaan tulisikaan niin vaativan työn tekijää, mutta oman ammatin taitaminen riittää hänelle.
Sinulla saattaa olla piileviä kykyjä, jollain elämänalueella uinuvana, mutta et ole vain löytänyt niitä (kun ei ole tarvinnut niitä etsiä). Moni eläkeläinen on löytänyt ulottuvuuksia alkaessaan harrastamaan uusia asioita.
Ja rivien välistä luen, että sinä olet olosuhteiden pakosta joutunut mukautumaan vaimon vaatimuksiin, jopa alistumaan erimielisyyksissä. Sanotaan että fiksumpi vaikenee. Jos vuosia tapahtuu näin että kokee tavallaan tulevansa nöyryytetyksi, perheen "elättäjäorjaksi" ja se oma elämä jää jonnekin.
Et halua ajatella negatiivisesti vaimostasi, edes näin anonyyminä puhumattakaan että voisit ottaa kissan pöydältä kotona. Kun koko ajan on joutunut jättämään omat toiveet taka-alalle antaen toiselle vapauden kokeilla, hengittää, kehittää itseään, itsetunto latistuu.
Olet luonteeltasi kiltti, mutta alitajunnassasi on valtavasti käsittelemätöntä harmia, häpeää ja vihaa.
Oma teoriani on että tuon riittämättömyyden taustalla on tuo vaimon ja ehkä myös pojankin ylivalta itsesi yli. Sinua on ahdettu nurkkaan pikkuhiljaa kuin järkisyin ja se heijastuu nyt psyykeessäsi aivan kaikkeen mitä olet ja teet myös suhteessasi työhön ja älyyn.
Onko terapiassa ollut esillä tämä vaimon hallitseva dynamiikka ja oletko pystynyt koskaan sanomaan vaimolle että sinullakin on elämä ja myös omana itsenäisenä ihmisenä.
Alussa sanoit että ongelma on yksityiselämä työn ulkopuolella.
Olisiko hyötyä jos te yhdessä voisitte mennä vaimon kanssa terapiaan.- Toivotontapaus
Suhteeni uskontoon on tällä hetkellä määrittelemätön. En laske itseäni uskovaksi enkä ateistiksi enkä edes agnostikoksi. Missään tapauksessa en kuitenkaan usko minkään korkeamman voiman minua tässä auttavan, kun ongelma on minussa itsessäni ja omien ajatusteni lukoissa. Jos ylipäätään voisin löytää sen majakan valon jostain itseni ulkopuolelta, olisi paljonkin vaihtoehtoja, kuten vaikka itsekin harrastamasi vapaaehtoistyö. Mutta olen liian sisäänpäin kääntynyt asettaakseni tavoitteekseni mitään ulkopuolista. Vapaaehtoistyöhönkin pitäisi jaksaa sitoutua pidemmäksi aikaa, enkä haluaisi tuottaa pettymystä.
Työpaikka on sellainen moderni isohko firma, jossa kannustetaan itsensä jatkuvaan kehittämiseen ja tulosten parantamiseen. Jatkuva uuden oppiminen on käytännössä välttämättömyys, ettei kyky selviytyä työtehtävistään tosiasiallisesti huonontuisi. Joten en nyt voi ihan allekirjoittaa tuota ajatustasi siitä että "Riittää juuri se että osaa ja hallitsee duunin ja on silloin tarpeeksi pätevä". Tyylitellysti voisi sanoa, että vaikka sairaanhoitajasta ei koskaan voi tulla lääkäriä, se johtuu vain siitä että sen lääkärinkin pitää kehittyä, niin että ero sairaanhoitajan ja lääkärin osaamisessa säilyy joka tapauksessa samana.
Vaimon vaikutuksesta ei oikeastaan kannata puhua enempää, olen jo puhunut enemmän kuin pitäisi. Moni arviosi osui hyvinkin oikeaan. Vaimon kanssa on menneinä vuosina mennyt paljon huonomminkin. Nyt kun hänellä on elämässään muutakin sisältöä vakityön ansiosta, hän on oikeastaan ehkä tullut vähän vastaan, mutta nyt on auttamattomasti liian myöhäistä koska minun tilani on mikä on. Olen jo ohittanut sen vaiheen missä uskoin vaimon ja minun vuorovaikutuksen olevan merkittävä ongelma, ja huomannut sen että minulla on ongelma maailman kanssa.
Myöskin, vahinko on jo tapahtunut. Olen suojannut aiemmin itseäni ottamalla etäisyyttä vaimooni, ja nyt sitten suhde vaimooni on etäinen, eikä lähentymiselle otollista virettä vain löydy. Tässä ollaan lähellä ehdottamaasi mukautumista vaimon vaatimuksiin.
Olen kyllä monesti menneinä vuosina nostanut sen kissan pöydälle, mutta se on kostautunut, eli asioista puhuminen ei ole johtanut tilanteen paranemiseen. Olen monesti ja monin eri sanoin kertonut vaimolle että minullakin on elämä omana itsenäisenä ihmisenä, mutta tämä ei ole sellainen näkemys mitä hän olisi hallunnut nähdä. Useimmiten minut on syyllistetty hiljaiseksi. Mutta kuten sanottua, tuo on enimmäkseen menneisyyttä, mutta minä olen vain liian loppu enää ottamaan asiaa esille. Yritetty siis on, ilman tuloksia. Mutta on eräs asia, minkä kyllä kaikesta tästä huolimatta tiedostan: sehän on ihan oma valintani pysyä yhdessä vaimoni kanssa.
Voit myös uskoa, että vaimon hallitseva dynamiikka on ollut yksi merkittävimmistä aiheista terapiassani.
Tämä on sanomasi on 100% totta:
"Olet luonteeltasi kiltti, mutta alitajunnassasi on valtavasti käsittelemätöntä harmia, häpeää ja vihaa. Sinua on ahdettu nurkkaan pikkuhiljaa kuin järkisyin ja se heijastuu nyt psyykeessäsi aivan kaikkeen mitä olet ja teet myös suhteessasi työhön ja älyyn."
Valitettavasti tuo käytännössä merkitsee minulle sitä, että olen kiltti koska olen heikko. Harmia, häpeää ja vihaa tunnen, koska olen tyytymätön tilanteeseeni mutta liian heikko muuttamaan sitä.
- lisäysedelliseen
Vielä lisään että asiantuntijat ovat sitä mieltä, että kätketty tiedostamaton viha ja negatiiviset tunteet, johtavat masennukseen ja apatiaan.
- osallisuus
Vihan juuret ovat monilla alistetuilla ihmisillä syntyneet jo lapsuudessa. Kovuudella ja mitätöinnillä lapsi on alistettu kiltiksi. Kuitenkin lapsi kantaa vihaa hylkijöitään kohtaan, mutta ei uskalla tuoda sitä esiin. Kiltti lapsi ei useinkaan uskalla käyttää omaa tahtoaan, ei edes aikuistuessaan. Usein ihannoidaan kilttejä aviomiehiä/perheenisiä. Mielestäni monien ns kilttien miesten psyykessä asustaa lapsena alistettu, vihainen, lähes tahdoton pikku-poika. Ei ne lapsuudessa pidätellyt vihantunteet ole mihinkään kadonneet, lapsena ollessa kun ei saanut/uskaltanut niitä ilmaista, ja aikuisuudessa ne ovat yhtä elinvoimaisia ja oireilevat masennuksena, paniikki- ahdistuneisuushäiriöinä. Monet etsivät helpotusta päihteistä, monista lähteistä joihin syntyykin riippuvuus.
Tasavertaisessa parisuhteessa kuuluisi miesten ottaa johtajan rooli perheen keskellä, Monissa perheissä kuitenkin vaimo ottaa päätösvallan, miesten totellessa ja kuihtuessa sivussa. Miksi? Kun ei tarvitsisi muuta kuin ottaa se auktoriteetti asema joka perheenpäälle kuuluu. Vuosi vuodelta avioerot lisääntyvät. Voi sitä tuskan ja itkujen määrää, mitä näissä rikkoontuneissa kodeissa kärsitään. Ulkopuoliset voivat silmänsä ja korvansa tukkia, mutta kuitenkin kärsimys on todellisuutta suurelle joukolle.
Jos arki ahdistaa. Parisuhde takkuaa. Huolimatta hyvästäkin ulkopuolisesta avusta masentuneen on usein itse löydettävä/oivallettava syy/seuraus suhteet pahaan oloonsa. Vihamielisyys, katkerat ajatukset tappavat kaiken ilon ja tyytyväisyyden ed ruokkivat toinen toistaan. Sovintoon menneisyyden kanssa pääsee sillä että katsoo sitä silmästä silmään, vaikeitakin asioita, käy niitä jonkun luotettavan kanssa keskustellen läpi. Huomioiden vanhempien vajavuus kasvatuksessa, myös muiden läheisten, opettajien ym. Matka menneisyyteen, sen käsitteleminen antaa itsetuntemusta, ymmärrystä omia vanhempia ja heidän taustoja kohtaan. Käynti omassa menneisyydessä eheyttää kipeistä muistoista, eheyttää myös ihmissuhteita. Kaikin puolin tuo seesteisyyttä ja tasapainoa elää tätä päivää. - Toivotontapaus
osallisuus kirjoitti:
Vihan juuret ovat monilla alistetuilla ihmisillä syntyneet jo lapsuudessa. Kovuudella ja mitätöinnillä lapsi on alistettu kiltiksi. Kuitenkin lapsi kantaa vihaa hylkijöitään kohtaan, mutta ei uskalla tuoda sitä esiin. Kiltti lapsi ei useinkaan uskalla käyttää omaa tahtoaan, ei edes aikuistuessaan. Usein ihannoidaan kilttejä aviomiehiä/perheenisiä. Mielestäni monien ns kilttien miesten psyykessä asustaa lapsena alistettu, vihainen, lähes tahdoton pikku-poika. Ei ne lapsuudessa pidätellyt vihantunteet ole mihinkään kadonneet, lapsena ollessa kun ei saanut/uskaltanut niitä ilmaista, ja aikuisuudessa ne ovat yhtä elinvoimaisia ja oireilevat masennuksena, paniikki- ahdistuneisuushäiriöinä. Monet etsivät helpotusta päihteistä, monista lähteistä joihin syntyykin riippuvuus.
Tasavertaisessa parisuhteessa kuuluisi miesten ottaa johtajan rooli perheen keskellä, Monissa perheissä kuitenkin vaimo ottaa päätösvallan, miesten totellessa ja kuihtuessa sivussa. Miksi? Kun ei tarvitsisi muuta kuin ottaa se auktoriteetti asema joka perheenpäälle kuuluu. Vuosi vuodelta avioerot lisääntyvät. Voi sitä tuskan ja itkujen määrää, mitä näissä rikkoontuneissa kodeissa kärsitään. Ulkopuoliset voivat silmänsä ja korvansa tukkia, mutta kuitenkin kärsimys on todellisuutta suurelle joukolle.
Jos arki ahdistaa. Parisuhde takkuaa. Huolimatta hyvästäkin ulkopuolisesta avusta masentuneen on usein itse löydettävä/oivallettava syy/seuraus suhteet pahaan oloonsa. Vihamielisyys, katkerat ajatukset tappavat kaiken ilon ja tyytyväisyyden ed ruokkivat toinen toistaan. Sovintoon menneisyyden kanssa pääsee sillä että katsoo sitä silmästä silmään, vaikeitakin asioita, käy niitä jonkun luotettavan kanssa keskustellen läpi. Huomioiden vanhempien vajavuus kasvatuksessa, myös muiden läheisten, opettajien ym. Matka menneisyyteen, sen käsitteleminen antaa itsetuntemusta, ymmärrystä omia vanhempia ja heidän taustoja kohtaan. Käynti omassa menneisyydessä eheyttää kipeistä muistoista, eheyttää myös ihmissuhteita. Kaikin puolin tuo seesteisyyttä ja tasapainoa elää tätä päivää.Terapeuttini on väen vängällä yrittänyt hakea syitä varhaislapsuudestani, mutta minusta se ei vaikuta uskottavalta. Mielestäni minulla oli varsin onnellinen varhaislapsuus. Eivät vanhempani minua ole mitätöineet, eivätkä olleet mitenkään aiheettoman kovia minua kohtaan, pikemminkin päinvastoin. En kanna kaunaa vanhemmilleni mistään lapsuusaikaisesta.
Asia kyllä muuttui kouluun mennessä, kun minusta tuli koulukiusattu. Kovuutta ja mitätöintiä olen siis ikätovereideni osalta saanut osaakseni runsaanpuoleisesti. - polkuja.kolunnut
Syyttäisitkö itseäsi siitä jos kantaisit kaunaa vanhempiasi kohtaan? Lapset ja aikuisetkin ovat hyvinkin lojaaleja vanhempiaan kohtaan, vaikka olisivatkin joutuneet kaltoinkohdelluiksi. Olet onnekas kun itse sait kasvuasi tukevaa vanhemmuutta.
Jos menneet koulukiusaamiset sinua painavat niin viisasta keskustella/työstää niitä terapiassa. Turvallinen hyväksyvä ilmapiiri antaa hoidettavalle tarpeellisen rohkeuden kohdata ja löytää sanat kielteisillekin tunteille, niin että vihatkin saa päästää vihana ulos, mitään kaunistelematta. Ammattitaitoinen terapeutti ei hätkähdä kun hoidettava sisimpänsä kipuja ja tuskiaan purkaa, oli ne vihaa, katkeruutta, surua, mitä tahansa, ja jos terapeutti ei kestä kuunnella vihaista potilasta, niin on syytä etsiä terapeutti joka työnsä hallitsee. Hehän ovat hoidettavia varten, eivätkä hoidettavat heitä varten. On hyvä tiedostaa että psyykellä on oma "aikataulunsa". Käskeminen ja kiirehtiminen ei auta näillä alueilla, vaan antamalla aikaa parantumiselle, muutenkin kaikenlainen hötkyily elämästä syrjään ja tervettä itsekkyyttä oman niin fyysisen kuin psyykkisen/hengellisenkin hyvinvoinnin edistämiseen. Joku on sanonut jossain: "Terve sielu terveessä ruumiissa".
- jälleenmuorinmietteitä
Olen sitä mieltä ettei se alistaminen ja nöyryytys tarvitse olla aina lapsuudessa vaan riittää pitkään jatkunut ihmissuhde niin kuin sinulla 30 vuotta ja sitten jos vielä töissäkin on paine pysyä ajan hermoilla ja oppia uutta ja mielessään ei riittävästi onnistu.
Se hyöty kai asioiden puimisesta on useiden henkilöiden kanssa, että nousee uusia näkökulmia ja mielessään kartoittaa tilannetta.
Sinulla on voimakas määrittely itsellesi "toivotontapaus". Pitäisiköhän ihan tämä paikkaansa. Vaikka sinusta tuntuu. näin on mutta asioille ei voi enää tehdä mitään. Ei kai niin ole missään kirjoitettu ja ei sinun tarvitse julistaa itsellesi ihan noin synkkää tuomiota.
Jos nöyryytys ja pahuus tulee lapsuudessa ja jopa vauva-asteella, niin silloin se on hankalampi työstää, asiat pitää saada ensin tietoisuuteen, sitten käsitellä ja ei ole sittenkään toivotonta päästä eteenpäin.
Luonteelta vaikutat jämäkältä mieheltä. Et anna periksi, haluat jatkaa kaikesta huolimatta vaimosi kanssa. Menneisyyttä ei saa takasin, mutta tulevaisuuteen voi aina vaikuttaa.
Kun tilannetta on nyt kartoitettu, niin se terapeutti voisi antaa sinulle vinkkejä ja tukea miten vaikka pienin asekelin eteenpäin. Kun sitten alat huomata muutosta niin se antaa potkua ja rohkeutta jälleen uutta kohti. Kyllä sinussa on potentiaalia kasvaa ja muuttua. Sitä elämä meillä kaikilla on.
Pyri irrottautumaan asenteesta ei tästä enää mitään tulee. Ihan varmasti tulee.
Opi rakastamaan ja kunnioittamaan itseäsi. Jopa hemmottele. Kuuntele rentouttavaa musiikkia, harrastaa mieleistäsi liikuntaa, liiku keväisessä luonnossa. Älä vatvo mielessäsi aina asioita jotka v***ttaa. Opettele olemaan välistä ihan rakentavasti itsekäs.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Cynthia Woods
😋😍😋😍😋😍😋😍😋 💋 Nymfomaani -> https://x18.fun/girl04372247#CynthiaWoods 🔞💋❤️💋❤️💋🔞�114836Aimee Dvorak
😍😋😍😋😍😋😍😋😍 💋 Nymfomaani -> https://x18.fun/girl02740429#AimeeDvorak 🔞❤️❤️❤️❤️❤️🔞💋💋03049Molly Graham
😍😋😍😋😍😋😍😋😍 😍 Nymfomaani -> https://x18.fun/girl02277975#MollyGraham 🔞❤️💋❤️💋❤️🔞❤️03045Pamela Orr
😋😋😋😋😋😋😋😋😋😋 🍒 Nymfomaani -> https://x18.fun/girl06055581#PamelaOrr 🔞❤️💋❤️💋❤️🔞03044Lakeisha Coleman
🍑🍒🍑🍒🍑🍒🍑🍒🍑 💋 Nymfomaani -> https://x18.fun/girl08105348#LakeishaColeman 🔞💋❤️💋❤️💋🔞03040Rachelle Reynolds
😋😍😋😍😋😍😋😍😋 🔞 Nymfomaani -> https://x18.fun/girl03175674#RachelleReynolds 🔞❤️💋❤️💋❤️03035Becky Steele
🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑 💋 Nymfomaani -> https://x18.fun/girl05250014#BeckySteele 🔞❤️💋❤️03035Allison Queen
🍒🍑🍒🍑🍒🍑🍒🍑🍒 ❤️ Nymfomaani -> https://x18.fun/girl07854217#AllisonQueen 🔞❤️❤️❤️❤️❤️🔞03034Jennifer Mitchell
🍑🍒🍑🍒🍑🍒🍑🍒🍑 🔞 Nymfomaani -> https://x18.fun/girl08490246#JenniferMitchell 🔞❤️💋❤️💋❤️03029Stephanie Love
😋😋😋😋😋😋😋😋😋😋 ❤️ Nymfomaani -> https://x18.fun/girl01692207#StephanieLove 🔞❤️💋❤️💋❤️03026