Yksikään parisuhde ei liene täydellinen, kuten ei ole omanikaan enkä sellaista edes odota; kompromissithan kuuluvat elämään. Silti koen omasta mielestäni tyytymättömyyttä enemmän kuin pitäisi. Avovaimoni mielestä asiat kuuluu ratkaista puhumalla eikä pakenemalla, mutta omasta mielestäni emme ole muuta tehneetkään kuin puhuneet viimeiset viisi vuotta.
Suhteen alkuhuumassahan sitä en näe toisesta kuin hyvät puolet ja jos huonoja puolia huomaa niin nekin saa vaaleanpunaisten lasien läpi väännettyä hyviksi puoliksi. Olemme olleet yhdessä kuutisen vuotta ja sinä aikana meille on syntynyt kaksi lasta. En tiedä onko väärin sanoa, että ilman yhteisiä lapsia olisin jo varmaan lähtenyt omille teilleni, mutta totta se on.
Avovaimoni on ollut yhteen muutostamme saakka aikamoinen määräilijä vaikka minä olen se, joka hoitaa päivätyöni lisäksi suurimman osan myös kotitöistä. Puolisoni ei pyydä, hän käskee, ja se nostaa minussa aina vastarinnan, joka puolestaan johtaa sitten riitaan. Eniten hänen määräilynsä näkyy seksissä, jota meillä on ehkä kerran kahdessa kuukaudessa. Puolisoni pitää ranteistani kiinni ja vie käteni väkisin sinne, mistä haluaa häntä kosketettavan milläkin hetkellä. Hän määrää asennot ja asentojen variaatiot omien fiilistensä ja tuntemustensa mukaan, eikä minun tuntemuksillani ole niin väliä. Hänen mielipiteensä on, että jos minä saan orgasmin niin minun pitäisi olla tyytyväinen. Seksi on muutenkin melko lailla samanlaista aina ja päämääränä on ainoastaan hänen nautintonsa. Hän ei myöskään pidä suutelemisesta, josta itse pidän kovasti osana seksiä ja muutakin hellyyttä. Olen yrittänyt asiasta puhua, mutta hänen mielestään meillä on asiat hyvin. Tarkoitukseni ei sinänsä ole moittia häntä vaan ehkä yrittää kertoa, että olemme aika erilaisia ja näytämme haluavamme eri asioita. En minäkään mikään täydellinen ole, mutta avovaimoni mielestä minä olen ainoa, jonka pitäisi muuttua erilaiseksi.
Tämä seksittömyys sekä halujen ja tarpeiden kohtaamattomuus on alkanut viime kuukausina syödä minua niin paljon, että olen vakavissani miettinyt eroa silläkin uhalla, että en luultavasti olisi sen jälkeen enää osa lasten päivittäistä elämää. Koen kuitenkin, että minulla on omakin elämä elettävänä ja oikeus olla onnellinen. Sitten mieleeni tulee, että olenko liian itsekäs ja pitäisikö minun nyt vaan kärsiä polkuni valittuani.
Kuulisin mielelläni mielipiteitä ja näkökulmia muilta. Onko tästä jotenkin tietä eteenpäin?
Mielipiteitä ja näkökulmia?
22
414
Vastaukset
- qpokpösäås
Oletteko harkinneet pariterapiaa? Tuon tyyliset ongelmat voivat usein ratketa avun kautta. Keskenänne kun ettet inttämällä siitä, kumman pitää muuttua, saa asioita ratkaistua, niin vilpittömästi suosittelen ammattilaisen apua.
Et maininnut suhteessa kuitenkaan olevan valtavia arvomaailman eroja, toistuvaa uskottomuutta, väkivaltaa tai luottamusongelmia jne, niin suosittelisin että haette apua. Jos ette edes yritä hakea apua, niin mielestäni ette ns. ansaitse eroa. Teillä on perhe, lapset. Heidän takia ei tarvitse pysyä yhdessä, mutta heidän takiaan teidän täytyy yrittää korjata ongelmanne. Vielä ette ole yrittäneet, vaan pysytte väittelyn kehässä vaatimustenne kanssa.
Seksin määrä on hyvin usein suhteessa parisuhteen ja yksilöiden muuhun hyvinvointiin. Ei kannata ehkä sitä seksiä ottaa ykköshuoleksi, koska se on lähinnä seurausta muista haasteista.
Muistatteko vielä, mihin toisissanne rakastuitte? Milloin teillä on ollut hauskaa yhdessä? Mikä toisi naurua elämäänne? Lisätkää niitä hauskoja ja rentoja asioita. Unohtakaa valtataistelu siitä, kuka tekee mitäkin kotitöitä tai kuka määrää seksielämästä. Nauttikaa toistenne seurasta! Varmaankin pitkästä aikaa?
Itse olen eronnut, ja se ero oli ihan syystä. Mutta missään nimessä en suosittele, että erotaan vain siksi, että ei muuta osata. - EronnutNainen45v
Minusta eroon on riittävät syyt, jos asioista on puhuttu jo vuosia eikä mikään käytännössä muutu. Aiemman postaajan kommentti, että nauttikaa toistenne seurasta ja unohtakaa vaikeudet on minusta tyhjä - kyse on ilmeisesti syvemmistä eroavaisuuksista persoonallisuuksissa enkä usko, että teiltä olisi vain unohtunut miten hyvä teillä yhdessä on.
On mahdollista kuten ap sanoitkin, että olette liian erilaisia hellyyden, seksuaalisuuden ja toisen kunnioittamisenkin osalta. Toista ei tietenkään voi muuttaa eikä vaimollasi liene oikein motivaatiotakaan muutokseen koska hänestä kaikki on hyvin. Sinä olet jo joustanut vuosia ja koitat edelleen tyytyä elämään joka ei sinua miellytä.
Usein huono parisuhde johtaa vähitellen katkeroitumiseen ja turhautumiseen. Suhteessa olosta tulee välttämätön paha ja rakkauden tunteet toista kohtaan sammuvat kokonaan. Sitten koko arki alkaa olla työlästä, ilo katoaa ja elämä tuntuu kaikkineen vaikealta ja ahsitavalta.
Olen samaa mieltä, että sinulla on oikeus onnellisuuteen. Se, että teillä on lapsia on tietenkin kynnyksenä erolle. Jos välinne eivät tulehdu liiaksi ja muutat lähelle, yhteishuoltajuus onnistuu ja voit pitää lapsia luonasi vuoroviikoin. Vanhemmuus jatkuu, parisuhde ei.
Pariterapia kannattaa minustakin ottaa esille. Jos vaimollasi on aitoa rakkautta ja välittämistä sinua kohtaan ja halu parantaa liittoanne, hän haluaa yrittää. Tuo vaimosi määräilevyys ja tietynlainen joustamattomuus voi kuitenkin olla esteenä sille että mitään konkreettista muutosta saisitte aikaan. Mutta tiedätpähän sitten että viimeinenkin kortti on käännetty.- päivästätoiseen
Näin se kyllä on monilta osin kuten edellinen kirjoittaja kirjoittaa. Kun asiat pitkittyy niin ilo alkaa kadota, toki sitä voi mualla tuntea. Mutta sellainen turtumus, mikään ei tunnu miltään ja itsellä ainakin ihan armoton väsymys.
- jkuio
Ja tämän vuoksi olisikin ensin seurusteltava ja opittava tuntemaan toinen paremmin. Jos seurustelua kestäisi parikin vuotta ja ilman yhteen muuttamista, silloin alkaisi jo ne erilaisuudet tulla esille ja samalla voisi miettiä, onko suhteelle jatkoa. Teilläkin nuo lapset tehtiin ja nyt sitten on huolehdittavina yhteisesti. toivottavasti lapsenne eivät joudu henkisen, eikä taloudellisen puolen maksajiksi asiassa. Tarkoitan tällä, että lapsenne jäävät tavallaan eronne jalkoihin ja eivät saa lapselle kuuluvaa sylissä oloa ja hellyyttä.
Liian usein käy niin, että lapset jäävät liian yksin, kun eronneet vanhemmat etsivät epätoivoisesti itseään ja uutta kumppania erojen jälkeen. Päällisin puolin saavat ruuan ja puhtauden, mutta se läheisyys jää liian usein vähäiseksi, ei ole aikaa yhdessäoloon. Lapsenvahtina toimii milloin kukakin.- iyuit
jkuio
Tuohon sen verran, että toistensa tunteminen suhteen alussa ei auta useinkaan uudessa tilanteessa, eli lasten syntymisen jälkeen. ERITTÄIN usein lasten synnyttyä (tai jonkin muun mullistuksen jälkeen) parisuhde lähtee ihan uudelle uralle, joka ei ole MITENKÄÄN etukäteen ennustettavissa. Suhteella ei ole minkään maailman takuuta; mikään ei ole varmaa paitsi muutos. - 7369
iyuit kirjoitti:
jkuio
Tuohon sen verran, että toistensa tunteminen suhteen alussa ei auta useinkaan uudessa tilanteessa, eli lasten syntymisen jälkeen. ERITTÄIN usein lasten synnyttyä (tai jonkin muun mullistuksen jälkeen) parisuhde lähtee ihan uudelle uralle, joka ei ole MITENKÄÄN etukäteen ennustettavissa. Suhteella ei ole minkään maailman takuuta; mikään ei ole varmaa paitsi muutos.Toistensa tuntemiseen sisältyy myös tuntuma siihen miten kumppani asennoituu uusissa tilanteissa eikä lapsen ja lasten syntymät ole poikkeus.
On erittäin yksinkertaista hahmottaa jo ennen lapsiprojektin ( yhteisen ) alkua sen vaikutus yhteiselämän kaikkiin sektoreihin.
Ukot eivät kykene käsittämään, etteivät he enää ole perheen kunkkuja ja tärkeimpiä passattavia. Lapsi muuttaa perheen rutiineja eikä se ole yllätys.
Jotkut naiset tuskastuvat vauvan vaatimaan huomioon kun se kehveli ei edes tunne kelloa muutamaan kuukauteen.
Vauva ei ole nukke joka otetaan hyllystä, leikitään sen kanssa ja laitetaan takaisin.
Lasten hankkiminen on yhteinen, pitkän tähtäyksen projekti jossa tajutaan myös sen pitempiaikaiset vaikutukset aina niiden aikuistumiseen saakka. Luulisin, että kaikille tulee lasten suhteen myös vähemmän miellyttäviä tapahtumia.
Kyllä ennakkoon tuntemiseen sisältyy tuntuma siitä miten kumppani reagoi erilaisissa tilanteissa.
Muutokset työssä ml. työttömyys. Taloudellisesti niukat kaudet. Paikkakuntien vaihdot. Sairaudet.
Myös se, että on turha kuvitella pystyvänsä muuttamaan kumppania tai uskomaan omaan muutokseensa. Mukautua voi mutta ei pohjimmiltaan muuttua.
Jos "tunteminen" on tuntemista niin vakavampia yllätyksiä ei tule!
Kahden vuoden tunnustelun jälkeen, pian 48 vuotta kestäneen liittomme aikana ei ole ilmennyt yhtään varsinaista kriisiä vaikka elämä on vaihdellyt todellisesta niukkuudesta rennompaan elämään .Paikkakunnat ovat vaihtuneet. Olen ollut paljon poissa kotoa killinkien keruussa.
Ainoa, jonkin asteinen yllätys oli vaimoni reagointi viimeisen lapsen pois lähtöön.
Pari kuukautta vaimo oli jotenkin poissa olevan tuntuinen, vaisu.
Myöhemmät yllätykset, molempia koskevat, vakavat sairaudet, eivät ole heilauttaneet suhteemme perusteita. On asioita joihin ei voi vaikuttaa. On siis keskityttävä niihin asioihin jotka ovat omien vaikutusmahdollisuuksien piirissä.
Mutta tuo ensimmäisen, ja usein viimeisen lapsen tulo. En ole koskaan ymmärtänyt miten sen vaikutus voi olla yllätys kenellekään! - qpööölh
Minulle itselleni oli yllätys, kuinka totaalisesti muutuin ihmisenä, kun sain lapsia. Miten silloinen puolisoni olisi voinut sen ennustaa, kun en tiennyt sitä itsekään?
Minä olin aiemmin uraihminen, arvostin paljon ulkoisiin asioihin liittyviä asioita (kauneus, sistustus, raha, mielikuva...) ja minulle oli tärkeää kohtuullisen suuri sosiaalinen piiri, jossa menestyin hyvin työelämässä ja muutoinkin. Olin suunnitellut hyvin, että pidän pienen äitiysloman, kannatan tasa-arvoista vanhemmuutta, kuinka sukkuloin jatkossa edelleen uraihmisenä jne. Halusin matkustaa, nähdä maailmaa, kokea paljon. Halusin vain sen yhden lapsen.
Toisin kävi. Lapsi syntyi, ja minun koko arvomaailmani muuttui. Lapsen ollessa n. 3kk ikäinen, myin pois suurimman osan vaatteistani ja ilmoitin töihin olevani sittenkin kotiäiti siihen saakka, että lapsi on 3 vuotias. Muutuin myös ulkoisesti jonkin verran. Omasta mielestäni parempaan suuntaan, mutta se nyt on makuasia. En enää viihtynyt juurikaan samojen ihmisten kanssa kuin aiemmin, vain pari hyvää ystävää matkassa pysyi. Ja muutama aiemmin etäiseltä tuntunut ihminen muuttuikin läheisemmäksi.
Halusin muuttaa. En enää pitänyt kodistamme, koska se oli lähellä kaupungin keskustaa ja sistustukseltaan ns. väärä. Puoliso ei oikein lämmennyt ajatukselle ok-talosta... Hänen elämäntapansa ja arvonsa eivät muuttuneet omieni kanssa. Hän jatkoi edelleen uraihmisenä, ja minusta tuli pullantuoksuinen kotiäiti. Mies halusi yhä reissuihin ja konsertteihin, hän halusi tehdä rahaa ja menettää sen takia vapaa-aikansa. Me emme enää löytäneet mitään meitä yhdistävää asiaa, ja kasvoimme erillemme. Ero tuli. (Hän sittemmin löysi itsensä kaltaisen uuden naisen.)
Nykyisin olen ollut jo vuosia uudessa liitossa. Perheessä on kolme lasta. Asumme maalla ok-talossa. Vietän paljon vapaa-aikaa lasten kanssa, vaikka toki töitäkin teen. Olen valinnut alan, joka mukautuu perheen tarpeisiin. Olen pohjattoman onnellinen. Emme matkusta kuin hyvin harvoin, koska minä en siitä innostu. Kotona on niin hyvä olla. Kotimaassa jonkin verran telttailemme. Ulkonäöstäni toki huolehdin edelleen, mutta hyvin eri tyyliin kuin nuorempana. Samoin kodin tyyli on muuttunut. Eikä minua kiinnosta enää pätkääkään, mitä muut ajattelevat.:) Mieheni käy myös töissä, ja vapaalla hänen harrastuksensa ovat ihailtavan maanläheisiä, kuten metsästys, kalastus, pienet vaellusreissut ja telttailu yhdessä perheen kanssa, pihan laitto...
Se nuori 27v, joka aikoinaan sai esikoisen, ei tunnistaisi itseään nykyisestä minusta. Eikä voisi ymmärtää, kuinka onnellinen nyt olen.
Jos minun nyt pitäisi elää sen miehen kanssa, jonka kanssa sain ensimmäisen lapseni, en olisi onnellinen. Hän ei ole paha mies, mutta niin kovin erilainen... Tai jos olisin parikymppisenä tavannut nykyisen mieheni, en olisi kiinnostunut hänestä vähääkään. Elämä muutti minua. Ennen kaikkea äidiksi tulo muutti minua. - TotuusSattuu
7369 kirjoitti:
Toistensa tuntemiseen sisältyy myös tuntuma siihen miten kumppani asennoituu uusissa tilanteissa eikä lapsen ja lasten syntymät ole poikkeus.
On erittäin yksinkertaista hahmottaa jo ennen lapsiprojektin ( yhteisen ) alkua sen vaikutus yhteiselämän kaikkiin sektoreihin.
Ukot eivät kykene käsittämään, etteivät he enää ole perheen kunkkuja ja tärkeimpiä passattavia. Lapsi muuttaa perheen rutiineja eikä se ole yllätys.
Jotkut naiset tuskastuvat vauvan vaatimaan huomioon kun se kehveli ei edes tunne kelloa muutamaan kuukauteen.
Vauva ei ole nukke joka otetaan hyllystä, leikitään sen kanssa ja laitetaan takaisin.
Lasten hankkiminen on yhteinen, pitkän tähtäyksen projekti jossa tajutaan myös sen pitempiaikaiset vaikutukset aina niiden aikuistumiseen saakka. Luulisin, että kaikille tulee lasten suhteen myös vähemmän miellyttäviä tapahtumia.
Kyllä ennakkoon tuntemiseen sisältyy tuntuma siitä miten kumppani reagoi erilaisissa tilanteissa.
Muutokset työssä ml. työttömyys. Taloudellisesti niukat kaudet. Paikkakuntien vaihdot. Sairaudet.
Myös se, että on turha kuvitella pystyvänsä muuttamaan kumppania tai uskomaan omaan muutokseensa. Mukautua voi mutta ei pohjimmiltaan muuttua.
Jos "tunteminen" on tuntemista niin vakavampia yllätyksiä ei tule!
Kahden vuoden tunnustelun jälkeen, pian 48 vuotta kestäneen liittomme aikana ei ole ilmennyt yhtään varsinaista kriisiä vaikka elämä on vaihdellyt todellisesta niukkuudesta rennompaan elämään .Paikkakunnat ovat vaihtuneet. Olen ollut paljon poissa kotoa killinkien keruussa.
Ainoa, jonkin asteinen yllätys oli vaimoni reagointi viimeisen lapsen pois lähtöön.
Pari kuukautta vaimo oli jotenkin poissa olevan tuntuinen, vaisu.
Myöhemmät yllätykset, molempia koskevat, vakavat sairaudet, eivät ole heilauttaneet suhteemme perusteita. On asioita joihin ei voi vaikuttaa. On siis keskityttävä niihin asioihin jotka ovat omien vaikutusmahdollisuuksien piirissä.
Mutta tuo ensimmäisen, ja usein viimeisen lapsen tulo. En ole koskaan ymmärtänyt miten sen vaikutus voi olla yllätys kenellekään!"Kahden vuoden tunnustelun jälkeen, pian 48 vuotta kestäneen liittomme aikana ei ole ilmennyt yhtään varsinaista kriisiä vaikka elämä on vaihdellyt todellisesta niukkuudesta rennompaan elämään ."
Ja kun teillä on näin asiat menneet niin täytyyhän siitä toki seurata että maailman jokaisella muullakin pariskunnalla on samoin eikä poikkeuksia ole? Kävipä parisuhteellemme sitten miten hyvänsä niin olen varma, että lapset tulevat saamaan hellyyttä ja läheisyyttä vastakin, kuten ovat saaneet tähänkin saakka.
Kaiken muun kestän, komentelunkin, mutta seksielämässä emme tahdo löytää sitä kultaista keskitietä. Kysymys ei ole edes seksin määrästä vaan siitä, että molemmat näyttävän tahtovan niin erilaisia asioita. Olen kertonut avopuolisolleni millaisista asioista minä pidän, mutta vuosienkaan jälkeen mitään muutosta ei ole tapahtunut. Tuntuu jotenkin siltä kuin joutuisin koko ajan pidättelemään itseäni, olemaan hänelle joku muu kuin olen, koskettamaan eri tavalla kuin itselleni on luontaista. Toki haluan toista miellyttää ja tuottaa nautintoa, mutta ei kai sen pidä mennä niin, että itsestään ja omista haluistaan joutuu koko ajan luopumaan? Eihän seksi tietysti maailman tärkein asia ole, mutta kyllä se aika vahva liima parisuhteelle on, silloin kun se toimii.- 6564
7369 kirjoitti:
Toistensa tuntemiseen sisältyy myös tuntuma siihen miten kumppani asennoituu uusissa tilanteissa eikä lapsen ja lasten syntymät ole poikkeus.
On erittäin yksinkertaista hahmottaa jo ennen lapsiprojektin ( yhteisen ) alkua sen vaikutus yhteiselämän kaikkiin sektoreihin.
Ukot eivät kykene käsittämään, etteivät he enää ole perheen kunkkuja ja tärkeimpiä passattavia. Lapsi muuttaa perheen rutiineja eikä se ole yllätys.
Jotkut naiset tuskastuvat vauvan vaatimaan huomioon kun se kehveli ei edes tunne kelloa muutamaan kuukauteen.
Vauva ei ole nukke joka otetaan hyllystä, leikitään sen kanssa ja laitetaan takaisin.
Lasten hankkiminen on yhteinen, pitkän tähtäyksen projekti jossa tajutaan myös sen pitempiaikaiset vaikutukset aina niiden aikuistumiseen saakka. Luulisin, että kaikille tulee lasten suhteen myös vähemmän miellyttäviä tapahtumia.
Kyllä ennakkoon tuntemiseen sisältyy tuntuma siitä miten kumppani reagoi erilaisissa tilanteissa.
Muutokset työssä ml. työttömyys. Taloudellisesti niukat kaudet. Paikkakuntien vaihdot. Sairaudet.
Myös se, että on turha kuvitella pystyvänsä muuttamaan kumppania tai uskomaan omaan muutokseensa. Mukautua voi mutta ei pohjimmiltaan muuttua.
Jos "tunteminen" on tuntemista niin vakavampia yllätyksiä ei tule!
Kahden vuoden tunnustelun jälkeen, pian 48 vuotta kestäneen liittomme aikana ei ole ilmennyt yhtään varsinaista kriisiä vaikka elämä on vaihdellyt todellisesta niukkuudesta rennompaan elämään .Paikkakunnat ovat vaihtuneet. Olen ollut paljon poissa kotoa killinkien keruussa.
Ainoa, jonkin asteinen yllätys oli vaimoni reagointi viimeisen lapsen pois lähtöön.
Pari kuukautta vaimo oli jotenkin poissa olevan tuntuinen, vaisu.
Myöhemmät yllätykset, molempia koskevat, vakavat sairaudet, eivät ole heilauttaneet suhteemme perusteita. On asioita joihin ei voi vaikuttaa. On siis keskityttävä niihin asioihin jotka ovat omien vaikutusmahdollisuuksien piirissä.
Mutta tuo ensimmäisen, ja usein viimeisen lapsen tulo. En ole koskaan ymmärtänyt miten sen vaikutus voi olla yllätys kenellekään!7369
"On erittäin yksinkertaista hahmottaa jo ennen lapsiprojektin ( yhteisen ) alkua sen vaikutus yhteiselämän kaikkiin sektoreihin."
Johan vitsin murjasit! Puhuit paljon toisen läpikotaisesta tuntemisesta. Mutta kuinka moni tuntee edes itsensä? Ei muuten kovin moni. Etenkään parikymppisinä perheenperustajina. Tämä on tullut selväksi mielenterveystyö "harrastuksessani". Suomen aikuisväestöstä 25% on jossain elämänsä vaiheessa mielenterveyden häiriöitä, vakaviakin (ml. riippuvuudet). Pelkästään niiden puhkeamista ei voi mitenkään ennustaa. Yleensä ne myös puhkeavat juuri silloin kun ei pitäisi; eli paineen ja muutosten alla. Kuten lapsen syntymän jälkeen. Ja kun ne syntyvät lasten syntymän jälkeen, niiden vaikutuspiirissä on lasten lisäksi kaikki läheiset. Arviolta vähintään satoja tuhansia suomalaisia. "Kyllä ennakkoon tuntemiseen sisältyy tuntuma siitä miten kumppani reagoi erilaisissa tilanteissa": tuntuma voi olla ja onkin, mutta näissä kun siihen lisää ei-mitenkään-ennustettavan mielenterveyshäiriön - tuntuma katoaa, kuolee, vähintään muuttuu "tätä viimeksi olisin odottanut" -muotoon.
Edellä kirjoittamaani liittyen: hyvin suuri osa vanhemmista joutuu täysin ennakoimatta vastaamaan perheessä kaikesta. Siksi onkin tavallista, että kun perheessä aluksi yksi sairastuu, pian sairastuneita on monta. Etenkin kansansairaus, masennus on hyvin tarttuvaa.
Lisäksi et huomioinut tärkeää seikkaa. Eli tuota muutosta. Kaikki muuttuvat elämän varrella eikä muutossuunta ole ennakoitavissa. Muutos on parisuhteelle myös välttämätöntä. Kenenkään suhde ei ole tänään samanlainen kuin se oli 20 vuotta sitten. Jotkut ovat muuttuneet niin eri suuntiin, että ovat eronneet.
- iyuit
Suhteessanne lienee pahoja ristiriitoja kommunikoinnissa. Asiat eivät ratkea puhumalla, vaan kommunikoimalla. Teidän pitäisi tietää mitä kumpainenkin odottaa suhteelta/liitolta, mitä ajattelee, mitä tuntee, löytää yhteinen sävel yms. Ennenkaikkea molempien pitäisi kohdella toista arvokkaasti, kunnioittaen. Sellaiseen ei kuulu käskyttäminen. Voisitko aloittaa keskustelun kertomalla vaimolle asiallisesti, että käskyttäminen, vähiten seksitilanteessa tunnu sinusta ollenkaan hyvältä?
Hakekaa ulkopuolista keskusteluapua. Se on ainoa keino päästä asiassa eteenpäin.Olen kertonut hänelle siitä useasti ja keskustelun aikana hän tuntuu sen jotenkin ymmärtävän, mutta silti seuraavalla kerralla mikään ei ole muuttunut. Hän sanoo, että odottaa seksiltä rentoutta ja hauskuutta, ja jos en suostu tanssimaan kaikessa hänen pillinsä mukaan niin hänen mielestään se olen sitten minä joka pilasi hyvän hetken.
Suuri ongelma meillä on se, että olemme niin erilaisia ihmisiä, erilaisine haluinemme ja tarpeinemme. En minä häntä syytä. Minusta kuitenkaan kompromissi ja ns. kultaisen keskitien hakeminen ei voi tarkoittaa sitä, että minä olen se joka joustaa ja toinen ei anna tuumaakaan periksi.
- Eimullamuutataas
Kuvittele miten hienoa olisi kertoa muille olevansa maailman onnellisin eikä vaihtaisi puolisoaan mihinkään. Senhän kanssa suurin osa ajasta vietetään. Ollaan onnellisia. Joskus voi myös olla hyvin onnellinen vapaanakin itsekseen.
- seta_täti
"Puolisoni pitää ranteistani kiinni ja vie käteni väkisin sinne, mistä haluaa häntä kosketettavan milläkin hetkellä. "
Mitä? Miksi sallit tuon? Vaimosihan käyttää sinua seksivälineenään ihan huolella, ajattelematta yhtään miltä sinusta tuntuu. Törkeää. Seksi on vuorovaikutusta, ja tuollaisessa määräilyssä on vuorovaikutus kaukana. Usein vaan mies on se, joka vie, nainen vikisee...
Suhdettanne tuskin ikinä saadaan toimivaksi sinun kannaltasi, koska vaimosi mielestä teillä on asiat kunnossa. - todellistaelämää
Sulla on surkea nainen. Lähtisin heti oli lapsia tai ei. Tuollaista määräilyä ei kekenkään pidä sietää, olet kai liian tossu ettet osaa pistää vastaan. Ei tuo ole mikään rakastava suhde jossa toinen käskee koko ajan. Sääliksi käy sinua kun et ole vahvempi.
Kyllä minä vastaan pistän ja se johtaa väistämättä riitaan ja minun haukkumiseeni, kun "pilasin hyvän hetken". Lähtemistä jarruttaa pienet lapset. Mitäs jos toinen keksii muuttaa jonnekin muualle, kun itse olen työni vuoksi sidoksissa nykyiseen asuinpaikkaan? Suomessa aika usein nainen saa lapset mukaansa ja silloin näkisin lapsiani todella harvoin.
- EronnutNainen45v
Oletkin jo mielessäsi käymässä sitä prosessia mitä eron jälkeen tapahtuu tai voisi tapahtua. Kannattaisi ehkä miettiä enemmänkin näitä vaihtoehtoja ja punnita mielessäsi miten sä haluaisit että arki menee lasten kanssa eron jälkeen ja mikä olisi pahinta mitä voisi käydä.
Jos teillä on yhteishuoltajuus, toinen vanhempi ei saa muuttaa noin vain kauas toiselle paikkakunnalle ilman isän suostumusta, lastenvalvoja auttaa kyllä näissä tapaamisjärjestelyissä ja sopimuksissajatkossa ja ne kannattaa sopiakin siellä ja kirjallisesti.
Se, että mietit miten jaksaa huonossa liitossa lasten vuoksi on toinen vaihtoehto. Silloin olisi hyväksyttävä se, että asiat eivät ilmeisesti enää muutu välillänne, joten punnitse haluatko elää sellaista elämää.
Nämä on tämmösiä mietintäprosesseja, jokainen käy oman tiensä. Alussa kaikki on yhtä myttyä mutta kyllä se siitä lähtee selkiämään minkä tien valitset.
- Pilkkukuume
Terapiassa kannattaa käydä vaikka yksin, ajatukset selkiytyy jolloin päätöksenteko helpottuu. Ja kun tietää tehneensä parhaansa niin päätöksensä kanssa on helppo elää.
Tsemppiä! - epäluuloinen
Koska tiedät millaisesta seksistä vaimosi pitää niin miksi et itse ole aloiteellinen?
Vaikuttaa keksityltä tuo väite, että vaimo ottaa ranteista kinni ja ohjaa väkisin. Luulisi yhden kerran riittävän.
Tuo komentelun halu tuntuu oudolta. Eipä kuulu normaliin parisuhteeseen mutta olisikohan siihenkin joku syy? Oletko passiivinen, aloitteeton?
Jos olette noin eriparisia niin miten ihmeessä olette menneet yhteen?Kyllä tuo kertomani ihan totta on, mutta toki kerroin omasta näkökulmastani asiat. Toinen ehkä näkee asiat toisin. En myöskään pidä itseäni aloitekyvyttömänä. Erityisesti seksin suhteen kun avopuolisolle kelpaa vain se mitä hän itse sattuu haluamaan.
Hei Mies_Pirkanmaalta.
Oletkin jo saanut paljon kommentteja tässä ketjussa.
Huomaan liittyväni siihen näkemykseen, että pariterapiasta voisi olla hyötyä, jatkattepa yhdessä tai eroattepa.
Parisuhteessa tietenkin on aina hyviä ja huonoja asioita, kuten viisaasti aloituksessasi sanot. On kuitenkin joitain rajoja, joita ei voi ylittää, muutenhan kuka tahansa voisi olla kenen kanssa tahansa. Eräs tällainen alue on seksuaalisuus; sen alueella kaikkinainen arvostelu, määräily tai vallankäyttö on erityisen tuhoavaa, koska ihminen on herkkä ja haavoittuu herkimmin juuri tämän alueen väärinkäytöksillä. Sen kuuleminen, että 'pilasit hyvän hetken' on aika rankkaa ja rikkovaa. Ulkopuolisen keskusteluavun parissa näistäkin asioista voidaan keskustella turvallisesti, ilman pelkoa, että keskustelussa jotenkin rikotaan lisää.
On mahdollista, että terapiassa löydätte jotain uusia oivalluksia, joilla voitte rakentaa suhdettanne eri tavalla kuin nyt. Muutosta tarvitsette. Joskus muutos voi olla sekin, että liittoa ei jatketa, mutta silloinkin terapia auttaa eron prosessissa.
Viisautta ja voimaa toivottaa
Merja, diakoni- yykaakolineli
Vastasin tuohon toiseen kirjoitukseen, että suhteessa tärkeintä on molemminpuolinen arvostus. Arvostus puuttuu teidän suhteestanne kokonaan. Ja vaikeaahan olisi arvostaa toista, joka määräilee, syyllistää ja haukkuu.
Puolisosi käskee. Entä jos sanoisit, ettet enää kertaakaan ota aio ottaa käskyjä vastaan? Sano, että pyytää voi, kunhan sen tekee nätisti. Sinä voit myös kieltäytyä nätisti - valitusoikeutta ei ole.
Jos puoliso saa "sinä sitä, sitä tätä valivali" kohtauksia, sano, että se tuntuu pahalta, samalla epäreilulta. Olet mielestäsi aika rehti häiskä, ansaitset parempaa kohtelua.
"hänen mielestään se olen sitten minä joka pilasi hyvän hetken."
Selkeää tyhjänpäiväistä syyttämistä. Siihen voisi laulaa vastauksen "olinko se minä, vai olitko se sinä, vai mitä häh?"
Joo. Mutta lienee työn ja tuskan alla, että saat edes nämä muutaman asian perille vaimollesi. Jos saat niitäkään. Ehkä yksinkertaisinta vain olisi erota nyt eikä vasta viidestoista päivä?
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 804365
- 293234
- 2013132
- 512967
- 242905
Miten hitsissä ulosoton asiakas?
On tää maailma kumma, tässä haisee suuri kusetus ja ennennäkemättömän törkeä *huijaus*! Miten to.monen kieroilu on edez3212676Kuule rakas...
Kerrohan minulle lempivärisi niin osaan jatkaa yhtä projektia? Arvaan jo melkein kyllä toki. Olethan sinä aina niin tyyl422623Kela valvoo lasten tilejä.
Tämä isoveli Kela kyttää jopa lasten yli 200,- euron rahat jotka on melko varmasti lahjaksi saatu. Se vaikuttaa perheen2342347Törmättiin tänään
enkä taaskaan osannut reagoida fiksusti. Menen aina lukkoon. Yksi asia on varma: tunteeni sinua kohtaan ovat edelleen v252176- 452097