Syyllisyys

äitisi kohtaloa muuttaa, eikä sinulla ole sellaiseen mitään velvollisuutta edes. Äitisi oli aikuinen ihminen ja sairaudestaan huolimatta vastuussa itsestään. Tiedän, miltä läheisen kuoleman aiheuttama syyllisyyden tunne tuntuu, ja olen pohtinut aikoinani isäni kuoltua noita samoja juttuja. Ei sinun tarvitse myöskään minkään lääkkeiden varaan jäädä. Suosittelisin juttelua jonkun ammatti auttajan kanssa tai menemistä vaikkapa paikkakuntasi Al-Anon ryhmään. Niitä on joillakin paikkakunnilla myös alkoholistien aikuisille lapsille suunnattuina. Keskity nyt omaan hyvinvointiisi ja siihen ajatukseen, että sinä et ole syyllinen äitisi kuolemaan. Näin ollen sinulla ei myöskään ole mitään anteeksiannettavaa itsellesi. Se vie aikaa, ihan varmasti, mutta sinä sleviät kyllä. Voimahali täältä sinulle!

Minä kävin terapiassa juttelemassa siskoni itsemurhasta ja sen aiheuttamista tunteista. Minua painoivat syyllisyys siitä, että miksi en huomannut hänen olevan niin huonossa kunnossa, ettei elämän jatkamiselle ollut mitään mahdollisuutta ja toisaalta minua painoi viha sitä tekoa kohtaan, jonka hän teki. Terapiassa korostettiin sitä, että me muut emme voi olla vastuussa toisen ihmisen tekemisistä. Jokainen tekee ratkaisunsa ja päätöksensä yksin. Ja vaikka kuinka yrittäisi suojella toista ihmistä, niin kättä ei voi laittaa eteen, ettei mitään pääsisi sattumaan.
Jos olisin tehnyt toisin, jos olisin sanonut toisin, jos olisin ollut paikalla...Jos on niin valtavan iso sana.
Toivottavasti aika auttaa siihen, ettet ole liian ankara itsellesi. Meidän on vain hyväksyttävä omat rajallisuutemme. Voimia ja auringonpaistetta elämääsi!!

Ymmärrän täysin tunteesi, minunkin äiti joi niin paljon että kuoli siihen, oli siis alkoholisti ja joi itsensä hengiltä. tapauksesta on jo kauan mutta tuolta minustakin alussa tuntui.

Sinä et kuitenkaan kaatanut sitä viinaa hänen suustaan alas ja alkoholismi on sellainen sairaus että henkilön pitää itse tajuta ja haluta apua, tyrkyttämällä ei hyvä seuraa.

Itse ajattelin asian niin että äitini itse päätti juoda viinaa, se oli hänen valintansa, hän tiesi että liikakäyttö vie hautaan mutta hän siltikin päätti juoda. minä ja muu perhe ei voinut asialle mitään (äiti oli hoidossa mutta kotiuduttuaan alkoi taas juoda).

Koita olla itsellesi armollinen ja hyväksy se että tapahtunut ei ollut sinun vikasi, et olisi voinut tehdä enää mitään, äitisi teki oman ratkaisunsa. Siihen sinun tulee tyytyä ja jatkaa elämääsi eteenpäin. Äitisi katselee sinua pilvenreunalta ja on pahoillaan tapahtuneesta ja pahasta olostasi mutta haluaa että alat katsella taas auringonpaistetta, kuunnella lintujen laulua sillä sinä elät vielä ja nauti siitä täysillä. Joku päivä menet äitisi luokse ja ehditte sitten puhua asiat halki =) .

Veljeni kuoli nukkuessaan emmekä vieläkään tiedä mihin hän kuoli. Hän kuoli sen jälkeen kun lähti minun luotani kotiin, olimme istuneet iltaa ja juoneet alkoholia. Syytän varmaan koko loppuelämäni itseäni siitä, etten mennyt veljeni perään kun hän lähti ja sanonut että jää meille yöksi. Mietin sitä, ja yritin soittaakin perään, mutta puhelin oli kiinni tai kuuluvuuden ulkopuolella. Mutta en sitten lähtenyt enää perään juoksemaan, ajattelin että aikuinen mies, pärjäähän se vaikka vähän huppelissa onkin.

Toisin kävi, hän oli kuollut nukkuessaan, ilmeisesti samana yönä.

Välillä syyllisyys lyö niin kovana että melkein voi tuntea fyysisen iskun! Mutta toisaalta saan syyllisyydentunteen aika nopeasti vaimennettuna kun sanon että minä en voi tälle asialle mitään, ja mikä tapahtui, tapahtui. Mikään ei sitä muuta, ei jossittelu, ei itsensä syyttely, ei mikään. En myöskään halua menettää mielenterveyttä tämän asian takia. Eräs tuttuni joutui sairaalaan vakavan masennuksen takia, ja masennus johtui syyllisyydestä jota tuttava tunsi veljensä itsemurhan takia. Kun katson asiaa ulkopuolisena tuntuu ihan hullulta että joku joutuu sairaalaan syyllisyyden takia, tapahtuman jota hän ei olisi kuitenkaan voinut estää!! Tätä esimerkkiä ajattelen silloin kun henkiset demonit riehuvat päässäni syyttäen minua veljeni kuolemasta.

suunnattomasti kaikille viesteistänne ja tuestanne. Lohduttavaa huomata etten ole tämän syyllisyyden tunteeni kanssa yksin.
Yritän itselleni vannottaa, etten pakottanut äitiäni juomaan...mutta välillä nostaa piru päätään ja sanoo etten myöskään estänyt. Yritän kuitenkin ajatella niin, etten olisi häntä koko ajan voinut vahtia. Jos sana on kuitenkin kamala peikko....

Osanottoni teille kaikille menetystenne vuoksi. Jaksellaan eteenpäin kuitenkin, vaikka väkisin. Niin olen nyt kuitenkin päättänyt. Ehkä tämä minunkin syyllisyys ajan kanssa hieman helpottaa. Ainakin sen verran,että pystyn jatkamaan omaa elämääni suht normaalisti.
Tapahtuneesta on nyt 4 kk, joten pitää varmaan antaa ajan kulua... ikävä on kuitenkin suunnaton.

Pidä siis mielessäsi että
-syyllisyys kuuluu asiaan kun joku läheinen on kuollut. Syyllisyyttä tuntisit vaikka olisit hoitanut äitiäsi miten hyvin tahansa
-etsi iltesllesi tukea; alkoholistien aikuisetä lapset paras sinulle jos vaan läheltä löytyy
-älä pelkää mielialalääkkeitä, Eivät lääkkeet ketään paranna mutta auttavat sinua keskittämään voimasi niin että sinulle jää aikaa parantua.

Äitini kuoli viime kesänä usean eri sairauden uuvuttamana, mutta suurin syy on alkoholi. Tämä tapahtui juuri häiden jälkeen. Hän hoiti isääni, joka on pahempi alkoholisti ja kokee todennäköisesti saman kohtalon. Koen tillanteen raskaaksi, koska lapsuuden muistot ovat mukavia. Ei niissä ihmisissä silloin mitään vikaa ollut. Ajattelen joskus että suomessa lahjakkaat ihmiset kuolevat viinaan tai no ei siitä sen enempää.... tää tuntuu jotenkin vaan niin epäoikeuden mukaiselta.

Lapsena kaikki oli melkein normaalia ja tuntuu siltä, että vanhempani yrittivät tosissaan pitää elamästään kiinni. Mutta tilanne muuttui ratkaisevasti kun muutin pois kotoa. Siskoni on minua vanhempi, joten hän ei muista kuin normaalit "dokausputket". Opiskeluaikoina kävin kotona usein (ns. hoitamassa vanhmpiani), koska heidän elämässään ei juuri muuta ollut. Oma elämä alkoi kantaa oman elämänkumppanini kanssa ja kotona kävin harvemmin (häpesin ehkä liikaa).

Loppu on varmaan jo aika selvää....

Kai

Vanha ketju...palasin tänne, koska taas tunnen syyllisyyttä. En tosin niin vahvana kuin äidin kuoltua, mutta hieman olen pyöritellyt JOS sanaa mielessäni viime päivinä.
Veljeni kuoli kaksi päivää ennen joulua...ja syynä alkoholi. Tiesin hänen alkoholiongelman, hän on ollut sairaalassa useamman kerran alkoholin takia ja hänelle on sanottu että kuolee jos ei lopeta. Ei lopettanut ja tuloksena oli kuolema. Kaatui ulkona ja löi päänsä kuolettavasti.
En tehnyt hänen hyväkseen mitään. Siskoni yritti puhumalla saada hakeutumaan hoitoon. Pakkohoitoko olisi ollut ratkaisu?

Olo on voimaton. Taas yksi omainen poissa kuningas alkoholin takia. Isäkin on ollut kuolleena jo kauan ja syynä siihenkin tämä samainen kuningas.

elämä tuntuu monista erilaisista syistä raskaalta ja kukin yrittää selvitä tavallaan. Toinen ulkopuolinen voi yrittää auttaa parhaansa mukaan, mutta ketään ei voi pakottaa mihinkään ja jokainen tekee omat ratkaisunsa. Usein ne ongelmat ovat ihmisessä sisällä ja jos ei itse pysty tai halua niitä lähteä selvittämään, niin vaikea on toisenkaan siinä mitään tehdä. Voi välittää ja yrittää kannustaa. Ja sen välittäjänkin on lupa väsyä. Jokaisella on omat taakkansa, eikä kenenkään toisen taakkoja voi, eikä pysty kantamaan. Voimia kaikille näiden asioiden kanssa kamppaileville. Suru on surtava ja kaikki tunteet, mitä siihen liittyy on hyvä käydä läpi. Niiden jälkeenkin on elämää, ehkä toisenlaista kuin aiemmin. Se on elämän kulku.

Kiitos. Onneksi siskoni yritti vielä viimeiselläkin viikolla kannustaa, ainakin puhumalla. Veli asui 160 km päässä meistä,joten eioltu usein kasvokkain tekemisissä. Koen huonommutta siitä,kun en itse jaksanut enään kannustaakaan. Ne jutut olivat sitä yhtä ja samaa, hän muuttui alkoholin takia jopa ilkeäksi. Muuten oli kiltti ja lempeä mies. En jaksanut kuunnella.

En tiennyt hänen elämästään paljoakaan. Luulin hänen olleen töissä,kun sanoi niin, mutta nyt saimme selville ettei ole ollut. Syrjäytyminen oli jo niin pitkällä. En ollut tarpeeksi kiinnnostunut, en ottanut selvää hänen elämästään. Ja tässä olen nyt. Veli kuollut, enään en voi auttaa. Painava,musta möykky painaa mieltä.

Mutta kuten sanoit, kenenkään toisen taakkoja ei voi eikä pysty kantamaan. Yritän tämän muistaa ja antaa anteeksi itselleni.

pystyt antamaan itsellesi anteksi

Sain kuulla kaksi päivää sitten hyvän rakkaan ystäväni kuolleen (olimme tunteneet lähes 25 vuotta).

Olen kuin halvaantunut. Kaikki värit, sävyt lähti - kummallinen harmaa apeus on päällä. Epätodellista. Olen aivan kauhuissani, turta. Välillä taas saan paniikkikohtauksia, välillä itken. En pysty syömään. Hirveä ikävä. Aamut on hirveitä, kun mylly lähtee kiertämään "hän on kuollut..". Olen aivan lamassa. Istun ja luen netistä hakien vertaistukea. Olen varmaankin ihan alkushokissa.

Soitin hänen siskolleen, ja olemme puhuneet ja itkeneet.

En ole pystynyt menemään sen jälkeen töihin järkytykseltä.

Minulle(kin) jäi syyllisyys, olisiko minun sittenkin pitänyt tavata hänet (?) - tapaaminen venyi, epäröin, pohdin, koska hän oli aikanaan pahasti koukuttunut päihteisiin, sai kyllä tukea elämässään niin paljon kuin sitä yleensä ottaen on mahdollista saada Suomessa.

En uskaltautunut tapaamaan häntä. Puhuimme puhelimitse. Hän sanoi rakastavansa minua (ehkäpä kuitenkin liioittelua ?). Kertoi olleensa ihastunut minuun jo nuorena. En halunnut rohkaista häntä "ripustautumaan" minuun. Hänellä oli minusta kiiltokuvamainen kaikkivoipa enkelimäinen (nuoruuden) haavekuva ja toive yhteisestä tulevaisuudesta.

Raittiutta hän yritti toteuttaa ajoittain parhaansa mukaan , ja tuli uskoon ennen kuolemaansa. Mielestäni hän oli kamppaillut jo lähes kokonaan irti pitkästä päihdetaustastaan, oli luomassa uutta elämää virkeänä, sinnikkäästi yrittäen.

Hänellä oli myös uskovia ystäviä ja tuttuja ympärillään elämässään. Hän kävi myös seurakunnassa.

Olen itse uskossa. Näistä asioista keskustelimme paljon.

Tapailimme 20 vuotta sitten. Hän olisi halunnut tulla uudelleen elämääni. Hänen elämänsä oli luisunut jyrkkään alamäkeen kymmenen viime vuoden aikana. Luulen, että hänellä olisi ollut toive elämänsä muuttuvan, kun toivoi meidän olevan jotenkin yhdessä, yhteydessä.

Hän sai apua ja tukea elämässään. Hän oli pidetty, hänellä oli mm. vertaisystäviä, sukulaisia, sisaruksia. Hän oli hurmaava, karismaattinen, kauniinkomea mies.

En voinut luvata hänelle toistaiseksi muuta kuin hyvän ystävävyyden. Puhuimme viimeiset reilut puoli vuotta viikottain, lähes päivittäin puhelimessa, joskus tuntikausia kerrallaan.

Hän oli joskus tavoittamattomissa soittaessani, mutta vastasin hänelle, kun hän soitti minulle.

Rukoilin hänen puolestaan usein. Kuulin, että hän kuoli niin kuin oli elänyt.

Kuolema tuli täysin yllättäen, ikään kuin vahingossa. Sydän ei kestänyt. Vai olivatko päivänsä täynnä, jos niin uskomme Luojamme sanaan. Elämänpäivät eivät ole käsissämme emmekä tiedä, milloin lähdön aika tulee.

Jossittelen varmasti lopun elämääni kysymyksiä: Mitä jos sittenkin olisin ? Olisiko pitänyt ? Miksi en ...

En tiedä, miten saan itseni kokoon. Jotakin muuttui ja murtui peruuttamattomasti. Itken taas. Nyt ymmärrän, että elämä on juuri tämä hetki, ei tunnin kuluttua, ei huomenna, tai katsellaan nyt tässä ... onhan tässä aikaa. Ja olinko liian varovainen, arka, pelkuri ?

Jos joku lukee tämän, voisitko kirjoittaa. Olen surun murtama.

Olen panikoinut vähemmän, itkenyt enemmän (neljässä tunnissa, siis edellisestä tekstistä). Hetkeksi tulee jonkinlainen rentouttava "selvempi" rauhallinen hetki (asia on hetkeksi käsitelty) - Sitten yhtäkkiä saatan tyrskähtää taas itkuun, ja mielessäni takoo vain, että "voi kun voisin nyt puhua / tavata edes kerran hänet .. eli jossittelu ja itsesyytökset ovat voimalla mukana.

Ajatuskulku on se, että nyt ehdottomasti haluaisin tavata ja ainakin hyvästellä hänet. Mutta aika loppui.
Mutta tämä tunne kai jää, kun läheinen kuolee. Tästäkö siinä juuri on kysymys ? Kuolemassa, sen yllättävyydessä ja lopullisuudessa.

Mitään en saa tehdyksi, kuulunee asiaan. Outo olotila. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt ja mitään ei tapahtuisi. En pysty tarttumaan mihinkään "arkipäiväisiin" asioihin.

Kiitos Sinulle raskassydän, olet ystävällinen ihminen.
Kiitos, että vastasit ja annoit neuvoa ja perspektiiviä tilanteeseen.
Voimia omaan elämääsi, olet kokenut kovia. Iloa ja kaikkea hyvää toivon jatkoosi.
Kiitos.

Hei,
Kiitos viisaista sanoistasi. Et tiedä, mitä minulle ne merkitsevät. Itken taas.

Nyt pohdin, mennäkö hautajaisiin, siskonsa kutsui lämpimästi minut, siskonsa kautta aikoinaan tutustuimme. (En mene ...)

Ensiksi: Tuntuu, että jos menen, olen todella-kin pettänyt kuolleen ystäväni. Miksi nyt menisin, kun en uskaltanut kohdata häntä eläessään ?

Toiseksi: Kunnioitan tämän perheen, suvun sukua. Olen onneksi niin tuttu kuolleen ystäväni siskon kanssa, että voimme keskustella asiasta suoraan ja kunnioittavasti.

Olen elänyt ilman miessuhdetta ja antanut elämäni äitinä olemiseen ja työntekoon. Minulla on lähes aikuinen lapsi. En koskaan halunnut / uskaltanut enää "ottaa rakkauden riskiä" ja mahdollisesti sekoittaa elämääni. Suojellakseni tätä pikkuperhettämme en uskaltautunut tapaamaan kertaakaan kuollutta ystävääni tällä toisella kieroksella, kun hän otti minuun yhteyttä. Aavistelin, että siinä olisi ollut mukana kiintymisen, ihastumisen ainekset. Vetoa puolin toisin oli riittänyt jo aiemminkin - aikoinaan tapaillessamme asia ensitreffeistä selvä.

Hänen ongelmansa päihteiden kanssa pelottivat minua.

Pohdin itsekkäästi(kin), olisiko pitänyt minun elää naisen elämää ja uskaltaa vielä jotakin. Hän ymmärsi minua ja antoi minulle tilaa ja aikaa.
Suren Hänen poismenoaan siis monelta kannalta.

En halua mennä hautajaisiin. En voi. En kestä. Se vaikuttaisi minusta falskilta, kuin teatterilta. Liian tuskallista. Kannan tämän sydämessäni loppuelämäni ajan yksin. Millainen ihminen minä oikein olen ? Tunnen häpeää ja vähän itsevihaakin. Olin pelkuri - ja olen ollut sitä jo kauan.

Olet paljon kokenut ja monesta selvinnyt viisas nainen. Kommentoisitko, jos ehdit. Se auttaisi minua kovasti.

Kävin kaupassa illalla pakosta. En ole poistunut muuten kodista. Vastaan tuli tuttu ja kysyi "Mistäs olet tulossa, mitäs kuuluu" - avasin suuni puhuakseni ja purskahdin itkuun. Sanoin että tällainen on tapahtunut. Hän sanoi "Hyvä, että se tulee ulos , että voit kertoa sen ääneen. Hyvä, ettet voi pidättää tunteita, se on hyväksi".

Kuvittelin (?) tänään päivän kotona ollessani, että tämähän alkaa jotenkin tasoittua.
Kun lähdin "reviiriltäni", mieleni oli hyvin hauras ja ohut.

Kotimatkan itkin näkyvästi ja kuulin lintujen laulavan. Ilmeisesti kaikki ärsykkeet, vivahteet, värit, kuuloaistimukset värähtelevät nyt "eri taajuuksilla". Koin sateen, lintujen laulun, iltalehtien uutiset (tykkään lukea ja seuraan uutisia ym) eri intensiivisyydellä, eri tavalla. Kaikesta ympäröivästä tuntuu tulevan viestiä ja muistoa. Tulkitsen asioita eri taajuudella, ärsykkeet herättää ajattelemaan ja tuntemaan - ja kaikki ikään kuin viestittää jotakin.
Mieleni on levollinen, rauhallinen kotona. Olen niin väsynyt, että uskon voivani nukkua ensi yön. (Aamusta se paniikki alkaa).

En usko kirjoittavani enää. Tämä tuntuu oudolta ja nololta, vaikkakin niin helpottavalta. Olen vanhanaikainen ja tämä kirjoittaminen on ihan epätyypillistä. En ole mikään some-ihminen eikä tilitykseni ole sopivaa some-asiaa. Täytynee ostaa päiväkirja, oikea paparimalli.

Kaunis kiitos.

Korjaus edelliseen: Päiväkirja pa-pe-ri-malli.
Kiitos Sinulle "raskassydän" vielä vinkistä.

Jaksamista teille kaikille rakkaansa menettäneille.Meillä kaikilla on aikamme täällä,toisilla pitempi toisilla lyhyempi,toiset eivät edes kerkeäsyntyä.Niin kuin joku tuolla sanoi ihmisen on oltava itsellee armollinen,ajan kanssa suru muuttaa muotoaan.Se ei enää koske niin kuin alussa,minä omalla kohdallani olentullut siihen tulokseen ihmisellä on oikeus elämään mutta hänellä on myös oikeus kuolla.Koska kukaan meistä ei ole ikuinen.Muistakaa rakkaitanne eläissä jos se vain on mahdollista.Kaija Koon niin kaunis on hiljaisuus ja muita koskettavi lauluja kuunnellessa,annan itselleni luvan itkeä.Ettei suru jää möykyksi rintaan.Kevät terveiset teille kaikille,me heräämme uuteen kevääseen.

Jotenkin sitä vaan tuntee syyllisyyttä läheisen poisnukkumisen jälkeen. Isäni nukkui pois 78 vuotiaana, syyllisyyttä tunnen siitä, että isäni ei paljon vapaa-aikaa ehtinyt viettää, toisaalta isäni ei kyllä viihtynyt jouten, vaan tykkäsi aina jotain maalla puuhastaa ihan siihen saakka, kunnes sairastui elämän loppuvaiheessa syöpään.
Kyllä minä yritin isälleni sanoa, että vähitellen jo luopuisi liiasta ahertamisesta, mutta isäni tykkäsi tehdä klapikoneella polttopuita, harventaa taimikkoa, tehdä metsätöitä ja marjastaa.
Isäni oli luonteeltaan sellainen, ettei hän oikein viihtynyt olla jouten, aina täytyi olla joatin pientä puuhastelua.
Se vähän lohduttaa, että olin aina isäni apuna, ettei isä yksin tarvinut polttopuita tehdä ja metsässä olla. Nyt onkin sitten isän kanssa tehtyjä polttopuita vähintään yli kymmeneksi vuodeksi.
Isäni tykkäsi kalastaa ja hän olikin kalakaverin kanssa kesällä kalassa, mutta siitä vaan tuntee syyllisyyttä, kun kalastus kerrat jöivät niin vähäisiksi ja isän viimeisenä kesänä vain yhden kerran ja silloin isä sai vielä yhden lohen, joka jäi hänen viimeisekseen. Silloin tuli oltua isän kanssa kalassa, vaikka usein isä oli kalakaverin kanssa kahdestaan kalastamassa.
En ole vielä pysytnyt käymään järvellä, jossa isä tapasi joka kesä kalakaverin kanssa olla kalassa. Ainakin vielä tulisi surullinen olo, kun oli niin tottunut, että isä on mukana ja nyt isää ei enää ole, eikä isän hahmoa tutulla järvellä enää näe. Tulee vaan surullinen olo, kun asiaa ajatteleekin.

järkyttynyt-surullinen
14.5.2016 22:56

Jatkan, kerron:

Nyt on mennyt vaikeaksi olo, jo pari viikkoa. En saa tehdyksi mitään. Minulla ei ole mitään tunteita. Mikään ei tunnu miltään. Minulla alkoi loma, sitä ennen, pari päivää ennen , oloni romahti, en jaksanut enää töissä. Suru vyöryy ylitseni. Ikävä. Ymmärrän lopullisuuden. Olen kauhuissani. Hirveä ikävä. En pysty nukkumaan. Olen päivisin kotona kuin zombi: ei ole nälkää, ei janoa, olo oon ihan outo väsymyksestä, ei huvita mikään ja olen pinna kireällä, en jaksa käydä edes pesulla. Öisin en saa nukuttua, olen "valveilla" horroksessa, mietin asioita, väsynyt, mutten saa unta.

Rakastin varmaankin kuollutta ystävääni. Näin olen pohtinut. Ja aidommin kuin ketään - enemmän kuin ymmärsinkään (olen siis jo 55-vuotias). Luulin, että aikaa olisi ollut. Aika loppui. Nyt jossittelen. Elämästä lähti kaikki värit ... mitä tämä on ?

Olen nyt uskonkriisissäkin. Koko elämäni on kriisissä, olen aivan hataralla pohjalla.

Juhannus on, kukaan ei varmaankaan kuulolla, kunhan kirjoitan tänne "tuuleen".

Toivottavasti Järkyttynyt-surullinen sait apua suruusi.

Minulla on ihan outo tilanne. Yli 90-v isäni kuoli pari päivää sitten. Tunnen kamalaa syyllisyyttä, koska minä vein hänet sairaalaan kotona selviytymis- ja kivunhoidon arviointijaksolle, jonne hän sitten kuoli. Veljeni oli edellisen sairaalajakson jäljiltä hoitanut häntä kotona muutaman yön ja yritti päivisin käydä töissä. Kaikki omaiset olivat uuvuksissa vuosia jatkuneen vanhempien hoidon takia. Ajattelin, että jotain on tehtävä, isä ei enää päässyt sängystä tai tuolilta itse ylös, kun vatsaan ja selkään sattui. Hän oli monisairas ja leukemiakin oli laihduttanut hänet lähes luurangoksi.

Hänelle nousi sairaalassa kuume ja heti ei löydetty tulehduksen varsinaista alkuperää. Eikä myöskään sitä, että bakteeri olikin resistentti useille antibiooteille. Mutta kun hän kuitenkin itse rollaattorin kanssa käveli sairaalaan, niin miten hän sitten kuitenkin muutamassa viikossa kuoli? Miksi en vienyt häntä johonkin toiseen sairaalaan, vaikka yksityiselle, ehkä tulehdus olisi löydetty aiemmin ja ehditty hoitaa? Isä kuitenkin pystyi puhumaan mennessään sairaalaan, mutta viimeisinä päivinä pelkkää puuroa koko puhe. Tai jos veli olisi vaan jatkanut isän luona patjalla nukkumista, niin vieläkö isä eläisi?

Kamalaa tällainen syyllisyys. Ihmiset ympärillä, omat sisarukset ja sairaalan henkilökunta ovat yrittäneet takoa päähäni järkeä. Tämä oli kuulemma joka tapauksessa tulossa. Kun sydän on vahva, niin sitten tulee yleensä lopuksi infektio. Mutta kun isä olisi halunnut elää ja hän oli epävarma lähdöstä sairaalaan. Me omaiset ei vaan enää jaksettu hoitaa. Oltiin kyllä joka päivä sairaalassa monta tuntia, mutta ei siltikään saatu käännettyä isän tilannetta paremmaksi. Minä olin kuitenkin meistä sisaruksista se, joka toimi, kun muut eivät enää jaksaneet. Lopputuloksena järkyttävä syyllisyys isän kuolemasta.

Kiitos kirjoituksistanne. Syytän itseäni isän kuolemasta. Toivon todella, että tästä voi selvitä.

Sitten erikoisempi tilanne: itsensä tappanut ystävä ajoi ympäristön paineesta itsensä tilanteeseen jota ei kestänyt. Oli nelikymppiseksi viihtynyt perheettömänä, mutta ympäristön paine ja toisen ystävän hyvää tarkoittavat neuvot saivat hänet kiirehtimään perheen perustamista ennen kuin oli liian myöhäistä. Minulle ei kuitenkaan ollut koskaan valittänut perheettömyyttään ja pidin häntä ihan tyytyväisenä yksineläjänä. Alkoi etsiä netistä miestä ja kävikin läpi suuren määrän potentiaalisia ehdokkaita. Tässä vaiheessa olin jotenkin kauhuissani ja yritin jarrutella häntä että eikö voisi kuvitella elävänsä edelleenkin yksin ja voihan nyt joku miesystävä olla ja siitä pääsee eroon jos ongelmia tulee. Noh, netistä mies, kahdessa kuukaudessa raskaaksi, jne. Kuukautta ennen laskettua aikaa ei ollut hankkinut mitään tulevalle lapselle ja tokaisi vain, että pyh, tuleehan sieltä se äitiyspakkaus. Samassa tajusin, että käy kuten olin pelännyt: hän ei toteuttanut omaa näkemystään hyvästä elämästä. Kysyin suoraan asiasta ja katui koko juttua. Ei kuulemma ole sitä mitä oli ajatellut. Mieskään ei ollut kiinnostava. Lapsi syntyi ja vuoden ja kuukauden ystävä jaksoi sinnitellä kunnes tappoi itsensä. Olisi näköjään ponnekkaammin pitänyt estää ystävää ajautumasta tuolle tielle, mutta miten. Kulttuuriimme on näköjään niin vahvasti sisäänkirjoitettuna se, että täytyy olla perhe, lapsia, jne. Ei osata ajatella, että kaikkien juttu se ei ole ja joillekin voi käydä kuin ystävälleni. Muut ilmeisesti onnittelivat ystävää "iloisesta perhetapahtumasta" ja minä taas olin suorastaan kammottunut ounastellen, että nyt ei kyllä hyvin käy. Eikä käynyt.