En jaksa enää tätä koronaa. Tuskin olen ainoa ja voisi sitä pahemminkin olla, mutta en silti enää jaksa. Aloitetaan nyt vaikka sillä, että minulla on astma ja maskin pitäminen ahdistaa. Toki silti pidän sitä mutta se ärsyttää joka kerta enemmän ja enemmän. Olen myös alkanut erakoitumaan viimeistään nyt. Mitään ei voi tehdä eikä ketään nähdä rennoin mielin, aina mietin että ei helvetti entä jos nyt sairastuisin niin ketä olisinkaan altistanut ja missä. Kaupassakin pitää käydä kiireellä ja aina ärsyttää ne perseessä jonottajat. Löysin vihdoin harrastuksen josta oikeasti pidän ja johon on varaakin. Nyt sekin uhkaa loppua. En muuten valittaisi siitä koska muiltakin on harrastukset viety, mutta tämä on ainoa harrastus josta oikeasti olen tykännyt ja jaksanut sitä kaikesta huolimatta ylläpitää. Ulkona liukastelu ei kiinnosta yhtään, sisällä tulee hulluksi. Olen myös pitkään, siis paljon ennen koronaa, miettinyt koiran ostamista. Nyt kun ajattelin että sehän voisi jopa piristää, on kaikki pennut varattu kuukausia etukäteen, kasvattajat saavat kuulemma kymmeniä puheluita päivittäin. Ei siis toivoakaan saada nyt koiraa. Tämän jopa hyväksyn, mutta korona on vaikuttanut ihan kaikkeen ja se ärsyttää. En saa lapsia ikinä hoitoon. Ainoat tukiverkot ovat lasten isovanhemmat. Onneksi nyt rokotteen saatuaan on paremmilla mielin voinut lapsia sinne antaakin. Ottaisivat kyllä, mutta omatuntoni huutaa samalla, entä jos vien heille koronan ja he kuolevat.. Pitkään sinnittelin, nyt tulee lapsetkin korvista ulos.. Myös työnkuvani on muuttunut. Aloitin uudessa työssä kun korona alkoi, enkä ehtinyt perehtyä omaan työhöni kunnolla kun korona sitä korona tätä. Huomenna näin, eilen noin. Kymmeniä tiedotteita päivittäin ja muuttuvia käytänteitä, kun en ole oppinut ikinä perustyötänikään. Yt-neuvottelut kesällä ja uusilla uhkaillaan. Kahvitauoilla ei voi jutella, koska ei tietenkään saa olla nyt yhtään ylimääräistä minuuttia lähikontaktissa. Sitten treffeillä käyminen korona-aikana. No eipä olisi lasten hoitajaakaan mutta ei tässä uskalla sitäkään vähää mitä voisi. Tarpeet ne on minullakin. Ja kohta krooninen jännetupen tulehdus. Ei saa tavata ketään, ei mennä mihinkään, ei olla kontaktissa kehenkään. Ei edes lasillisella käydä töiden jälkeen purkautumassa ilman pelkoa ja häpeää. Umpimetsä on ainoa koronavapaa paikka todennäköisesti enää, se ei lohduta. Ei voi virkistyä etelän lämmössä, ei edes pohjoisen tunturimaisemissa. Rokotteiden piti helpottaa, senkin suhteen uutiset vaihtuu koko ajan. Suojaako eteen päin tartuttamiselta vaiko ei, saako sen kesällä vai ensi vuonna, tehoaako muunnoksiin, montako kertaa pitää tehostaa, saanko sitä ennen koronan tai jäänkö vaikka auton alle? Tuleeko huomenna uusia rajoituksia, mitä teen jos joudun karanteeniin, kuka auttaa, mihin lapset jos olen tosi sairas, miten töihin paluu kun kaikki on kasautunut? Olen niin loppu, niin loppu. En jaksa enää. Mitään valoa ei ole tunnelin päässä. Tämä ei lopu koskaan. Vuosi tätä kestettiin, montako vielä on edessä? Löysin sattumalta artikkelin viime vuoden keväältä, jossa arvioitiin että pahimmillaan korona kestäisi (viime) vuoden loppuun saakka. No mitäs nyt kun edelleen on satoja tartuntoja päivässä, rokotukset jumittaa ja rajoituksia lisätään? Onko tämänkään vuoden lopussa tiedossa mitään helpotusta, vai mahdollisesti vasta 1-2v päästä? Minä en jaksa enää kauaa. Enkä tiedä mitä teen kun en enää jaksa. Pakko olisi, mutta minkä takia? Tuntuu hullulta jatkaa taistelua koronaa vastaan jotta saisi normaalin arjen takaisin. Saisi tämän mustan arjen tilalle sen harmaan arjen. Miksi me oikein taistelemme? Koska tästä painajaista oikein herää?