yucca42

Vapaa kuvaus

Kotimaa: --- Koulutus: --- Ammatti: Muu Siviilisääty: --- Lapset: ---

Aloituksia

11

Kommenttia

2810

  1. Se siis tulee sanasta "denarius", joka tarkoitti antiikin aikana rahayksikköä ja rahatyyppiä, suomalaiselta nimeltään "denaari" (1930-luvun raamatunsuomennoksessa kuitenkin "denari").

    "Dinaari" on myöhemmän ajan raha (eräissä maissa), ja sen nimi johtuu myös sanasta "denarius".
  2. Kysytkö tosissasi? Miksi sitten kirjoitat otsikkoon eri sanan kuin kysymykseen?

    Sana "denier" on nykyisin käytössä mittayksikkönä (tunnus: "den"), joka ilmaisee 9 km pitkän langan massan grammoina. Historiassa se tarkoittaa keskiajalla ja uuden ajan alussa lyötyä hopearahatyyppiä. Sana johtuu latinan sanasta "denarius", joka oli rahayksikkö ja myös rahatyyppi, alkujaan kymmenen asia (tästä nimi: "deni" tarkoittaa 'kymmenen kerrallaan').
  3. Vaikka viralliset säännöt ovatkin absurdeja (kirjoitetaan osittain eri päätteet kuin lausutaan), eivät ne sentään ole niin absurdeja, että vokaalisointu jätettäisiin kokonaan huomiotta. Kyse on vain siitä, noudatetaanko todellista, ääntämyksen mukaista vokaalisointua (esim. Jack : Jackiä) vai "visuaalista vokaalisointua" (esim. Jack : Jackia, kuten nykyisin suositellaan). Jos sanan perusmuodossa on esimerkiksi vain vokaaleita e ja i, johtavat vokaalisointutulkinnat samaan tulokseen eli vain ä tulee kyseeseen (esim. Jim : Jimiä, ei Jim : Jimia).
  4. Kun joku kysyy, mitä on jokin sana tai ilmaisu latinaksi, niin ensimmäiseksi kannattaa esittää vastakysymys: kenelle aiot puhua tai kirjoittaa latinaksi? Siis tässä tapauksessa lähinnä kai ketä on tarkoitus huoritella ja miten raskaasti.
  5. Miten niin vakiinnuttaa? Tähän melkein voisi sanoa kuten eräs murrosikäinen sanoo... kröhöm... eräälle ystävälleni: "googlaa, newbie!" Googlella nimittäin havaitset, että "paskempi" ja "paskin" ovat jo käytössä.

    Jopa "Iso suomen kielioppi" kuvaa tämän ilmiön (s. 593): "Ylipäätänsäkin puhutulle kielelle on ominaista substantiivien, myös erisnimien, käyttö affektiivisina arvottavina adjektiiveina, jotka voivat komparoitua - -".

    Substantiivien komparaatio on suomen kielessä varsin vanhaa perua, tosin enemmän muunlaisessa käytössä, nimittäin paikallisuutta ilmaistaessa, esim. "rannempana" (joka voidaan luokitella adverbiksi jos halutaan, mutta muodostukseltaan se on selvästi ranta-substantiivin komparatiivin essiivi).
  6. Pääsääntö on, että erisnimiä taivutetaan kuten yleisnimiä. Tähän on kyllä monta poikkeusta. Mutta Hitler-nimi on aika ongelmaton: Hitlerin, Hitleriä, Hitlerille jne. (Voi sanoa, että taipuu kuten hilleri-sana, paitsi että nimen perusmuodossa ei ole loppu-i:tä.)

    Hankalampi kysymys on sellaisten nimien taivutus, joiden äänneasu ja myös äännetyt päätteet ovat etuvokaalisia mutta kirjoitusasun hahmo takavokaalinen. Kirjoitetaanko ääntämyksen mukaisesti "Jackiä" vai ns. visuaalisen vokaalisoinnun mukaan "Jackia". Kielenhuolto on valitettavasti kallistunut jälkimmäiseen: kielen rakennetta rikotaan vaatimalla kirjoittamaan eri päätteet kuin lausutaan - ja todellinen syy on ilmeisesti vain se, että ä:tä pidetään rahvaanomaisena kirjaimena.

    Tietysti Hitler-nimenkin taivutuksesta saa ison ongelman, jos huomauttaa, että monissa saksan kielen muodoissa nimi ääntyy vokaaliloppuisena, suunnilleen [hitla], joskin loppuvokaali on hiukan erilainen kuin suomen a-äänne. Tällainen ääntämys saatetaan esittää jopa saksan normaalina ääntämyksenä, "standardiääntämyksenä". Jos loppuvokaali tulkitaan suomen a-äännettä vastaavaksi, niin partitiivi lausuttaisiin suunnilleen [hitla:] (siis [hitlaa], jos pitkä vokaali merkitään suomen ortografian mukaan). Kuinkas tuo kirjoitettaisiin? Hitler'aa? :-)
  7. Minäkin olen omalla tavallani kielen ammattilainen, tätä nykyä lähinnä tietokirjailija ja kouluttaja, joten niin kirjoitettu kuin puhuttukin kieli ovat aivan keskeisiä työvälineitä. Suomen kielen yliopisto- tms. opintoja minulla ei ole. (Kielenhuollon kannalta ne olisivatkin aika epäolennaisia.)

    Mitä auktoriteetteihin tulee, niin "Kielenhuollon käsikirjaa" pidetään usein (joskin hiukan kyseenalaisin perustein) puolivirallisena, ja siinä on (uusimmassa painoksessa s. 146) selostettu, mikä merkitysero on ilmaisuilla "Ranskan lähettiläs" ja "Ranskan-lähettiläs".
  8. Jos tämä oli koulusta annettu tehtävä (kirjoita englanninkielinen aine), niin siitä voi päätellä, että tarvitset runsaasti harjoitusta. Vie toki se korjaamattomana opettajalle, koska on tärkeää, että opettaja voi arvioida kielitaitoasi ja etenkin sen heikkoja kohtia ja opastaa tämän pohjalta. Jos joku muu korjaisi sen vaikkapa niin virheettömäksi kuin osaisi, oppimisesi häiriytyisi, koska opettajasi saisi aivan väärän kuvan tilanteesta. No, toki opettaja jossain vaiheessa huomaisi, että asiassa on jotain hämärää, kun vertaisi tekstiä muihin teksteihisi ja puheeseesi.

    Jos tämä taas on tarkoitettu ns. aidoksi kielenkäytöksi, herää kysymys, mikä sen tarkoitus on. Tekstissä on hiukan yleistietoa siperiantiikeristä (osittain aika ylimalkaista ja harhaanjohtavaa), epäselvä maininta jostain tämän alalajin yksilöstä ja sitten vähän paatoksellista julistusta siperiantiikerin uhanalaisuudesta, maapallosta ja kaikesta muusta. Tästä ei synny selvää kokonaisuutta.
  9. On määrittelykysymys, mitä "suomen kielellä" tai "viron kielellä" tarkoitetaan. Jos tarkoitetaan väljästi määriteltyjä kielimuotojen kokonaisuuksia, niin voidaan puhua suomen ja viron eriytymisestä. Tämä ei tarkoita muuta kuin että joukko kielimuotoja ("suomen murteet" yhtäältä ja "viron murteet" toisaalta) alkoivat entistä enemmän kehittyä eri suuntiin. Toisaalta pitkään tilanne oli epäilemättä se, että jotkin "suomen murteet" (etenkin lounaismurteet) olivat lähempänä joitakin "viron murteita" kuin maantieteellisesti etäisiä muita "suomen murteita".

    (Murteen ja kielen ero on tunnetusti epämääräinen. Usein mainittu keskinäisen ymmärrettävyyden kriteeri on sekin hyvin tulkinnanvarainen. Paljonkohan umpisavolainen ymmärtäisi raumalaisen puhetta (tai kääntäen), jos murteita puhuttaisiin vielä "puhtaina" eikä mitään suomen yleiskieltä olisi luotu? Se, että alkuperäiset ns. suomen murteet luetaan yhden kielen muodoiksi, on paljolti perinteen ja käytännön seikkojen sanelemaa. Täysin ulkopuolinen tutkija olisi luultavasti päätynyt siihen, että kyseessä on kielimuotojen kirjo, jossa naapuripitäjän kieltä ymmärretään aika hyvin mutta ääripäiden välillä ei juuri ole keskinäistä ymmärrettävyyttä.)

    Eriytymisen ajankohta on siten epämääräinen, mutta lisäksi se on kiistanalainen. Ei ole varmaa tietoa siitä, milloin Suomen alue sai itämerensuomalaisia kielimuotoja käyttävää väestöä ja tapahtuiko tämä suhteellisen lyhyen ajan kuluessa vai vähittäin. Jos ajatellaan vanhaan tapaan, että "suomalainen" väestö muutti yhtenä melko selvänä muuttoliikkeenä, on luonnollista ajoittaa "suomen" ja "viron" eriytyminen niihin aikoihin.

    Tuntemamme nykyiset "suomi" ja "viro" ovat kokonaisuuksia, jotka voi kuvata yleiskieliksi ja niihin liittyviksi murteiksi. Yleiskielet ovat aina enemmän tai vähemmän tietoisen ja ohjatun kehityksen tuotteita, ja toisaalta ne vaikuttavat murteisiin. Niinpä voi sanoa, etteivät "suomi" ja "viro" ainakaan yleiskielinä ole koskaan eronneet toisistaan, vaan kumpikin luotiin omalla tahollaan paikallisten kielimuotojen pohjalta.
  10. Oikein on "Suomen Ruotsin-suurlähettiläs". Tämä johtuu ihan siitä, että on haluttu erottaa toisistaan genetiivin eri merkitykset: Ruotsin suurlähettiläs (Ruotsia jossain maassa edustava suurlähettiläs) on eri asia kuin Ruotsin-suurlähettiläs (Ruotsissa jotain muuta edustava suurlähettiläs).

    Lehtimiehet ja tiedottajat ovat toki tavallaan kielen ammattilaisia, mutta tämä ei tarkoita, että heidän kielenkäyttönsä olisi välttämättä ammattimaisen hyvää. Virheitä syntyy tietämättömyydestä, kiireestä ja jopa tahallisesta normien rikkomisesta.

    En halua ottaa kantaa jonkun tiedottajan ammattitaitoon yksittäisen kielivirheen takia - tekevälle sattuu - mutta totean yleisesti, että tiedottajan paikalla istuen kirjoitetaan julkisuuteen paljon tekstejä, joiden taso on ala-arvoinen tai ainakin huolimaton. Tiedottajan titteli ei siis suinkaan ole kielen tasokkuuden tae.
  11. Oikea muoto "poikkeus vahvistaa säännön". Oikea merkitys onkin vaikeampi selvittää. Selvää on, että tavanomainen selittelevä tai lässyttävä käyttö on väärä - yleensähän lausahduksella tarkoitetaan, ettei poikkeuksista pidä välittää eikä niitä tarvitse käsitellä.

    Usein esitetty selitys on, että tässä on tapahtunut käännösvirhe: latinan "probat" tai olisi käännetty vahvistamiseksi, vaikka se tarkoittaa koettelemista, testaamista.

    Selitys on kuitenkin sekin väärä. Oikea merkitys ilmenee alkuperäisestä muotoilusta "exceptio probat regulam in casibus non exceptis", 'poikkeus osoittaa säännön (olemassaolon) tapauksissa, joita ei ole ilmoitettu poikkeuksiksi'. Toisin sanoen kun jotain mainitaan poikkeukseksi, tämä jo osoittaa, että on olemassa yleinen sääntö, josta se poikkeaa.

    Joissakin tilanteissa se, että jokin ylipäänsä mainitaan, voidaan tulkita poikkeuksen mainitsemiseksi. Tähän (ja tässä käsiteltyyn sääntöön) perustuu vanha vitsi perämiehestä, joka (kapteenin kirjoitettua lokikirjaan "perämies oli humalassa") kirjoitti lokikirjaan "kapteeni oli tänään selvä".
  12. Ongelmalta tietysti vältyttäisiin, jos naimisissa olevat käyttäisivät vain yhtä nimeä. :-)

    Välitin ongelman kielitoimiston pähkäiltäväksi, ja tähänkin asiaan otettaneen kantaa Kielikellon merkkiaiheisessa teemanumerossa lähiaikoina. Ikävä vain, että asiassa ei taida olla kovin hyviä vaihtoehtoja. "Löppönen ter Weele" olisi muuten sopiva, mutta se ei vastaisi nimiyhdistelmien yleistä kirjoitusasua (Löppönen-Pöppönen).
  13. Lespaaminen (arkikielen sana) tarkoittaa samaa kuin sammaltaminen eli s-äänteen lausumista niin, että kieli osuu ylähampaisiin tai hampaiden väliin.

    (Tämän olisit löytänyt Nykysuomen sanakirjasta nopeasti, mutta silloin tietysti olisi jäänyt huuhaavastauksia näkemättä. :-) )
  14. Hankalia kysymyksiä, eikä nimilaki määrittele kirjoitusasua. Itse asiassa nimilain mukaan ei kyse ole yhdistelmänimen ottamisesta, vaan kahden sukunimen käytöstä yhdessä. On hyvin vakiintunut tapa, että nimet kirjoitetaan tällöin niin, että niiden välissä on yhdysmerkki. Mutta jos toinen nimistä on kaksiosainen, ei käytännöstä eikä nimilaista oikein saa osviittaa.

    Jos kuitenkin kahden sukunimen käyttö yhdessä tulkitaan yhdyssanaksi, jossa on yhdysmerkki, niin kielen yleisten normien mukaan kirjoitusasu olisi "Löppönen- ter Weele", ks.
    http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/4.4.html#sanal

    Tulos on omituinen, joten mieleen saattaa tulla, että kirjoitetaan ilman mitään välimerkkejä, vain sukunimet peräkkäin: "Löppönen ter Weele".
  15. Nykyisin ei marsalkan arvo ole lainkaan käytössä ja tuskin sitä tuleekaan käyttöön. Ei se kuitenkaan ole periaatteessa ollut mikään yhdelle kerrallaan annettava arvo. Nykyinen asetus sotilasarvoista ei sitä tunne, mutta presidentin asetuksella voitaisiin haluttaessa perustaa se ja vaikka prinssieverstin arvo.

    Mannerheimin sotilasarvo on jonkin verran tulkinnanvarainen. Erään käsityksen mukaan häntä ei koskaan ylennetty kenraalia ylempään sotilasarvoon, vaan "sotamarsalkka" ja "Suomen marsalkka" olivat eduskunnan hänelle antamia arvonimiä.

    Ylimmän nykyisin käytössä olevan sotilasarvon (kenraali) eteen liitetään aselajia osoittava alkuosa juuri osoittamaan, että kyseessä on "täysi kenraali". Muutoinhan kenraali-sana voi tarkoittaa yleisesti kenraalien arvoluokkaan kuuluvaa upseeria. Jalkaväenkenraali on siis täysi kenraali, joka komentaa maavoimien yksiköitä yleisesti, jalkaväkeä laajasti ymmärrettynä (sotilasyksiköitä, joissa perusvoimana on jalkaväki).

    Jonkin verran sekavuutta asiassa on. Esimerkiksi Valve mainitaan yleensä jääkärikenraaliksi, mutta jääkäri-etuliitehän liitettiin eritasoisiin upseerinarvoihin osoittamaan, että asianomainen oli jääkäri historiallisessa mielessä, siis Kuninkaallisessa preussilaisessa jääkäripataljoona 27:ssä palvellut.

    Listasta muuten puuttuu ainakin Mannerheim, joka oli ratsuväenkenraali.

    Tämä ei taida enää hirveästi kieliasiaa olla vaan kuuluisi jonnekin muualla. Mutta mainitsen vielä, että "prikaatikenraali" on vähän kökkö muodostelma, koska suomen kielessä genetiivialkuisuus olisi paljon luonnollisempaa - aivan kuten sotahistoriassa on käytetty muiden maiden upseerinarvoille sellaisia suomennoksia kuin "armeijankenraali" (general armii).
  16. Arvonimi tarkoittaa yleensä titteliä, arvostuksen ja arvon osoitusta, joka annetaan ilman, että sitä seuraa mikään virka tai tehtävä. Toisaalta osa arvonimistä on alkujaan virkanimikkeitä, eikä raja ole aina ihan selvä.

    Niinpä salaneuvos oli virka-arvo, johon ei sinänsä liittynyt erityistä tehtävää mutta joka osoitti virkamiehen olevan korkealla hierarkiassa. Alkujaan salaneuvos oli hallitsijan neuvonantaja.

    Kamarijunkkerin arvosta on liikkeellä vähän ristiriitaisia tietoja, mutta (venäjänkielinen) sivu
    http://gosudarstvo.voskres.ru/army/range-table.htm
    selittänee ristiriitaisuuden: kamarijunkkeri oli alkujaan IX arvoluokan virkamies (suunnilleen luutnantin tasoinen), mutta 1800-luvulla nimike muuttui V arvoluokkaan seremoniamestarin tasolle.

    (Sana "junkkeri", joka alkujaan tarkoittaa nuorta herraa, siis nuorta aatelismiestä, on muutenkin käynyt läpi monenlaisia merkityksenkehityksiä.)

    Pietari Suuren käyttöönottamassa virka-arvojen luokituksessa salaneuvos on varsin korkealla, III arvoluokassa yhdessä kenraaliluutnantin kanssa.
    http://www.slav.helsinki.fi/studies/huttunen/mosaiikki/tabel_o_rangah.htm
  17. Suomenkielinen nimi on ”Tšekki”. Tosin ”Tšekinmaa” on myös muodollisesti oikein, mutta se ei koskaan päässyt käyttöön; se ei edes ole sillä tavoin vanhahtava, että se sopisi runouteen.

    Mitä tarkoitat sillä, mitä maa itse käyttää? Tuo tsekki-sivut.fi on jonkin sellaisen yksilön tai porukan kyhäämä sivusto, joka ei edes kehtaa tai ymmärrä ilmoittaa nimeään. Sitä ei tee mitenkään viralliseksi se, että siellä on linkki Tšekin Suomen-lähetystön sivustoon. Lähetystön sivuston kielet näyttävät olevan vain tšekki ja englanti.

    Maiden nimistä ks. http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/maat
    josta löytyvät myös linkit Euroopan komission käännöspalvelun ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ohjeisiin.

    Helsingin puhelinluettelossa kyllä komeilee ”Tsekin Tasavallan Suurlähetystö”. Tämä perustunee lähetystön itsensä ilmoittamaan nimeen, mutta tämä ei tee sitä oikeaksi suomenkieliseksi nimeksi.

    Eri asia on, että käytännössä Tšekki-nimi lausutaan osapuilleen [tsekki]. Huolitellussa julkisessa puheessa tulisi tietysti käyttää virallista muotoa oikein lausuttuna, aivan kuten uutistenlukijan on syytä lausua [belgia] eikä yleisen käytännön mukaisesti [pelkia].
  18. Ranskassa ei ole ä-äännettä, ei nasaalisena eikä muuten, joskin ranskan väljä e saattaa suomalaisesta kuulostaa ä:hän vivahtavalta.

    Nimi "Citroën" on ilmeisesti hiukan erikoinen, eikä sen ääntämystä voine päätellä yleisistä säännöistä. Kyse lienee alkujaan hollanninkielisestä nimestä (citroen 'sitruuna'), johon on ruvettu ranskassa kirjoittamaan treema e:n päälle, jottei oe-yhdistelmää äännettäisi ö:n tapaisena äänteenä.

    Ranskassa ääntämys lienee suunnilleen [si-tro-en], missä e:n tilalla ehkä on väljä, siis ä:hän vivahtava e - tietolähteet ovat tästä erimielisiä. Mutta joka tapauksessa n-kirjain ilmeisesti ääntyy sen sijaan että se aiheuttaisi edeltävän vokaalin nasalisoitumisen kuten yleensä.

    Ranskan ääntämyksestä yleisesti ks.
    http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielet/ranska.html
  19. Tässä on pyytämääsi tietoa tietyistä sanoista latinaksi:

    Verba Fennica sunt.

    (Kukaan, joka oikeasti tuntee asioita, ei rupea kääntämään irrallisia sanoja tuntematta edes lauseyhteyttä.)
  20. Raamatunkohta, johon viittaat, puhuu siitä, että ihminen näkee virheitä muissa mutta ei itsessään (olevia isompia virheitä). Tällä ei taida olla juurikaan tekemistä sen kanssa, mitä kysymys koskee: omien virheiden näkemisestä muissa (jossa siis on kyse _samanlaisista_ virheistä).
    21. 122 / 141
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt