markus.martin

markus.martin profiilikuva
Joulu 2024
Vapaa kuvaus

Koulutus: Lukio Ammatti: Opiskelija Siviilisääty: --- Lapset: ---

Liittynyt 16v sitten
8 aloitusta · 21 kommenttia
Uusimmat aloituksetSuosituimmat aloituksetUusimmat kommentit
Ei kannata toivoa kuolemalta liikoja. Kannattaa enemmin keskittyä pysymään hengissä, kyllä se kuolema kuitenkin jossain vaiheessa tulee... Voihan se olla niin että kuolema on kaiken loppu, vaikkei sitä toivoisi. Sattuma sanelee tässä maailmassa... Ihmisetkin voivat olla maapallolla vain sattumalta...
Jos mennään multiversumi teoriaan, että maailmankaikkeuksia on loputtomasti, niin sehän on pakollista että joissain niistä on elämää. Toisaalta jos maailmankaikkeuksia on loputtomasti, niin jokaisesta on kopio jossain ja niin edelleen. En usko että sekään pitää paikkaansa että niitä olisi loputtomasti.
Se on taas sitten ongelma, että jos ei ole multiversumia niin mistä tää kaikki on nyhjästy? Miten voi olla että on ollut alkuräjähdys, ilman mitään aiheuttajaa. Eihän mikään reaktio synny itsestään. Esim Sodastreamerissakin pitää hiilihapottaa vesi (jos haluaa hiilihapotettua vettä) ei ne hapot veteen itsestään tule. Aina on syy ja seuraus. Tuntuu että ihmis-mieli ei pysty käsittämään sellaista kuin ei-mitään. Tavallaan tässä tullaan taas kuolemaan. Kun ihminen kuolee ja sen jälkeen ihmistä ei ole missään. Tietoisuus on hävinnyt. Eihän tällaista voi ihmis-mieli käsittää. Koska fysiikan lakienkin mukaan enegia ei koskaan häviä vaan se muuttaa muotoa. Jos ihmisen aivoissa on sähköisiä impulsseja eli energiaa, niin luulisi että jos tietoisuus koostuu näistä impulsseista niin ei tietoisuuskaan katoa, vaan muutta vain muotoa. Täten voidaan olettaa että ihminen ei häviä koskaan lopullisesti... Tämä nyt on tietenkin vaan yksi teoria.
Olen käyttänyt bentsoja jo monta vuotta... Voin sanoo jos niitä käyttää kohtuullisesti, niin voivat tehdä maailmasta paratiisin. Mulle se vaan meni koulu stressien keskellä siihen, että aloin ottamaan isompaa annosta. Ja lopulta siihen että meni toimintakyky... Ja kaiken kukkuraksi kun toimintakyky oli aivan pohja lukemissa, niin aloin käyttää vielä alkoholia että saisin turrutettua jotenkin mieltä. Kaikki huipentu siihen että vedin 5 temestaa kerralla kaljan kanssa. No menin kuitenkin oksentaan ne hetken päästä ulos. Mutta omalla kohdallani lääke tuotti ja tuottaa välillä vieläkin itsetuhoisia ajatuksia... Ja lähimuistiin on vaikuttanut ihan selvästi... En usko että pääsen niistä koskaan eroon, kun on muutenkin aika paha toi perus-sairaus...
Mielestäni sitä pitäisi tutkia enemmän että lisäävätkö bentsot itsetuhoisia ajatuksia ja voivatko ne viedä pitkällä aika välillä toiminta kyvyn... Mulla on ainakin sellaisia kokemuksia...
Se kun oliskin noin helppoo. Ihminen on oman mielensä vanki, eikä jumala. Paitsi ehkä joskus tulevaisuudessa.
Oon vaan saanut sen käsityksen, että moni tähtitieteilijä pitää tätä kaikkein potentiaalisimpana teoriana. Jos vaikka mietitään sitä, että kaikki voimat: painovoima ja muut ovat juuri oikeanlaisia elämän syntymiseen ja ylläpitämiseen. Ja siitä voisi päätellä, että jossain toisessa universumissa erilaiset voimat olisivat eri suhteessa ja elämä missään muodossa siellä olisi mahdotonta ja näin meidän maailmankaikkeuden elämälle suotuisa voimien suhde olisi vain säkää kosmisessa nopan heitossa.
Oletko saanut ikinä rauhoittavaa lääkettä ja jos olet niin huomasitko ajattelussa mitään muutosta? Onko ajattelusi niin intensiivistä, että sitä voisi kutsua ahdistukseksi? Kannattaa jutella psykiatrin kanssa jos ajattelu käy liian ahdistavaksi. Mutta ei kannata muitta mutkitta siirtyä lääkehoitoon, sillä vaikka nykyajan mielenterveys lääkkeitä kovasti kehutaankin, niin useilla voi tulla niistä paljon sivuvaikutuksia ja jos lääkehoitoon ryhdytään niin se voi olla monia vuosia kestävä prosessi ennen kuin oikean lainen lääke löytyy. Itse suosittelisin ennemmin keskusteluita hoito henkilökunnan kanssa tai kognitiivista terapiaa, psykoanalyysi taitaa olla jo menneen talven lumia.
Kyllä muakin kiusattiin ylä-asteella, mutta ei paina enää. Oon nyt 21. Kyllä tässä ollu kaiken näköstä mielenterveys ongelmaa lukion aikana, mutta kyllä elämässä pitää päästä vaikeista asioista yli. Mee vaikka johonkin terapiaan jos auttais sua pääseen yli. On aika yleistä että ylä-asteella kiusataan silloin ihmiset ei oo ihmisiä vaan jonkinlaisia hirviöitä (ei kaikki mutta jotkut). Varmasti ne sun kiusaajatkin on ajan myötä muuttuneet.(tai jos ei oo niin antaa olla vaan kusipäitä) Sitten kun menin lukioon ja vaikka oli samoja tyyppejä niin ei enää kiusannu vaan oli ihan asiallisia. Tsempiä sulle!
Mulllakin ollu pakkoajatuksia. Välillä tarkkailen itseeni niin paljon että melkein sekoon. Milloin hengitystä, välillä sitä millä volyymilla puhun, välillä silmien räpyttelyä... Kaikkia mahdollista enkä silloin pysty keskittymään mihinkään muuhun. Mulla on kyllä todettu skitsofrenia, mutta en tiä johtuuko ajatukset siitä. Oon ollut tässä vähän aikaa masentunut. Syön kyllä mielialalääkkeitä mutta vasta niin vähän aikaa ettei oo vielä kerennyt vaikuttaan. Mun elämä tuntuu olevan muutenkin aika sekaisin kun pelkään sosiaalisia tilanteita, enkä sen takia oo pystynyt meneen kouluun. Itsetuhosia ajatuksia on ollut aika paljon. Pitäsköhän hakeutua taas laitoshoitoon?
Stuart Baxteri pitäisi ainakin näitten alkukarsintojen mukaan lähteen. Hodari takas tai sitten joku Guus hiddink, mourinho...
Ja vois samalla peluutttaa näissä karsinnoissa nuoria pelaajia, koska ei tässä enää ole mitään jakoo päästä kisoihin.
Diagnoosi oli määrittelemätön skitsofrenia. Hoitona syön zyprexaa ja käyn terapiassa. Kyllä ne harhat on ton zyprexan avulla loppunu ja efecxoriakin söin jonkun aikaa mutta ei se paljon tuntunu auttavan. Masennus tässä se ehkä pahin on harhat nyt vielä jotenkin kestää, mutta masennus on aikas vaikeeta. Kyllä tiedän ettei tää sairaus mee hirveen nopeeta, mutta on tässä nyt jo aika kauan syöty noita lääkkeitä. Oon joskus yrittänyt ottaa hengen pois pillereillä, mutta sitä en tee enää oli kyllä sen verran hirveetä. Enpä ees tiedä miks tänne kirjottelen, mutta saapa johonkin purkaa oloa.
Kyllä omasta mielestäni Stand by me on paras ja nostalgisin leffa ikinä. Jos joku ei ole nähnyt niin kertoo neljästä 12-vuotiaasta pojasta, jotka lähtee etsimään kuulemiensa huhujen perusteella saman ikäisen pojan ruumista. Juoni aika simppeli, mutta näyttelijä suoritukset aivan omaa luokkaansa. Tuntuu jotenkin että se on aika aliarvostettu elokuva.(ainakin imdb sivuilla)
Olisko ketään kiinnostuneita Tampereen seudulla, jotka haluais tavata? Eiköhän järjestetä joku vastaava miitti Tampereella? Pistäkää viestiä jos on kiinnostuneita.
Kun vertaa muihin liigoihin valioliigaa niin siellä käytetään eniten rahaa pelaaja hankintoihin ja siellä on paljo useammalla joukkueella mahdollisuus voittaa mestaruus kuin esimerkiksi Espanjassa jonka liigaa hallitsee pääosin Real Madrid ja Barceloona. Ja sitä paitsi useimmiten valioliiga on paljon viihdyttävämpää futista kuin esim. puolustus voittoinen serie A.
Oliskin noin helppoa. En halua joutua mihinkään vankilaan tai oikeudenkäynteihin. Vittu kun koko psyyke on pilalla sen paskiaisen takia. Suunnittelin jo yhessä vaiheessa että jos hankkis aseen ja menis täräyttään, mutta tuli sitten omatunto vastaan, että en pysty kyllä tappaan ketään. Joka vitun ikinen päivä kelaa niitä samoja juttuja. Oliskohan pitäny ostaa se ase itteensä varten että täräyttäis vintin pimeeks. Ei tästä tännekään kirjottelusta oo paljon hyötyä, mutta pakko näitä tuntoja on jollekin kertoo kun ei jaksa koko ajan pyöritellä niitä yksinäni.
Välillä on yksinäisyyttä ehkä vähän liikaakin. En tiedä auttaako tää nettiin kirjoittelu paljoakaan, mutta jotain pitää yrittää. Kyllä ne kaverit vaan ihmeen paljon auttaa tohon mielenterveyteen. Voihan sitä elää ilman kavereitakin, mutta se on aika haastavaa. Oon ittekki ollut aika pahasti masentunut viime aikoina ja on ollut vähän muitakin mielenterveys ongelmia ja taistelua joka päivä, mutta vanhempien takia en määkään tästä elämästä luovu.(ja muutaman kaverin) Oon kyllä kaiken näköstä shittiä saanu kestää elämän aikana. Oon 20 ja elämä vasta alussa. Masennuslääkkeitä on vedetty ja muitakin ja itsemurhaakin oon kerran yrittänyt. Sen kerran jälkeen oon vakuuttunut että ei sitä kannata yrittää. Kai se kuolema sieltä tulee ajallaan. Onneks kohta pääseen opiskelemaan jonnekin ihan muualle. Pois tältä paikkakunnalta. Alottaan uuden elämän.(toivottavasti). Toivoa kaikille!
Tuntuu välillä että ittelle kerääntyy kaikki paska elämässä. Eka oli ylä-asteella koulukiusaamista ja sitten nää mielenterveys ongelmat.(johtuu varmaan osaks just tosta kiusaamisesta) Välillä masentaa niin että halauais kuolla pois. Kavereitakaan ei oo hirveesti ja aina kun nään niitä niin tulee mieleen noi kiusaamiset kun oltiin samassa koulussa. Vaikka oon jo 20 ja kiusaamisesta on jo aika pitkä aika niin siltikin ne painaa. Vituttaa kun pitää vältellä kaikkia. Tänään oli jo lähellä itsemurha. Kun pääsis vaan johonkin sellaseen paikkaan missä kaikki olis hyvin eikä menneisyys vainoais. Olispa joku taivas ja Jumala, joka auttais. Mutta kun ei niin ei. Jatkuvaa synkkyyttä tää elämä. Itsetunto ihan maassa. Sori jos kuulostan liian synkältä mutta ei oo helppo elää näin traumaattisten kokemusten jälkeen. Ylä-asteella ajattelin, että eihän tää kestä kun kolme vuotta että kohta pääsee pois, mutta ei se ylä-asteen loppu mitään auttanu. Neuvona vaan niille joita kiusataan että tehkää kaikki voitavanne kiusaamisen lopettamiseksi, koska jos annatte sen vaan jatkua niin siitä voi jäädä elinikäset arvet.
Sekoon kohta ku päässä ei oo mitään muuta ajatusta kun se koulukiusaaminen. Vaikka siitä on jo monta vuotta niin ei helpota. Olis varmaan silloin aikanaan pitänyt tehä jotain sille kiusaajalle, mutta kun olin niin yksin ettei mahtanut mitään. Nyt tuntuu että se kiusaaja menestyy elämässä ja ittellä menee ihan surkeesti. Onko kenelläkään mitään vinkkiä miten päästä vanhoista murheista irti?
Vieläkin vaikka oon jo päälle 20 ylä-aste aikainen kiusaaminen vaikuttaa mielessä. "Itse koen enemmänkin hukkanneeni vuosia elämästäni"- musta tuntuu ihan samalta. Silloin kun oli kiusattu eli kuin jotain puoli elämää. Oli pelkkä varjo. Kaikki oli yhdestä valinnasta kiinni: ala-asteen jälkeen en päässyt kenenkään kavereitteni kanssa samalle luokalle. Olis vaan pitänyt ilmoittaa silloin ennen ylä-asteelle menoa rehtorille, että haluan jonkun kaverini kanssa samalle luokalle. Kaduttaa jälkeenpäin tuo valinta olla ilmoittamatta. Onko kenelläkään vinkkiä miten päästä tästä tuskallisesta tilasta pois, kun aina välillä ne ikävät muistot pääsee mieleen ja tulee tosi ahdistunut olo.
Oon ollut kans kiusaamisen kohteena ylä-asteella. Olen nyt 20-vuotias, mutta vieläkin välillä mieleen tulee noita traumaattisia kokemuksia. Ottaa vaan päähän kun en silloin ylä-asteella tehnyt mitään. Tai sittenkin kun tein oli jo liian myöhäistä. Joskus nään noita vanhoja luokkalaisiani, jotka silloin kiusasi mua ja aina tulee mieleen ylä-aste. Vaikka aikaa on kulunut ei siltikään kaikki haavat ole umpeutunut. On välillä tosi ahdistavaa asua täällä samalla paikka kunnalla jossa mua kiusattiin. Onneks lähden pois. Opiskeleen muualle. On mulla täällä muutamia kavereita, mutta niitä voi nähdä sitten viikonloppusin. Sulle jota kiusataan: älä ikinä anna periksi niinkuin mää annoin, koska kiusaamisesta voi jäädä ikuiset arvet. Jos sua vähänkin kiusataan(nimitellään, lyödään...) Kerro heti opettajalle. Jos se ei auta kerro rehtorille ja pyydä jos voisit vaihtaa luokkaa tai koulua... Tiedän että väkivalta ei oo ratkaisu, mutta sanoilla voi tehdä niin pahaa jälkeä, että se on sama kun joku hakkais sut verille. Jos mikään ei auta pyydä kaikkia kavereitas mukaan. Jos ei oo kavereita niin se onkin sitten vähän hankalampaa, mutta varmasti löydät tältäkin palstalta porukkaa jotka on valmis auttaan. Keräät porukan ja hakkaat paskat ulos niistä kiusaajista, mutta ei kumminkaan niin pahasti että kuolis vaan nyrkillä pari kertaa naamaan. Tsemppiä kiusatuille! Älkää antako periks!
Kerran oon yrittänyt tosissani itsemurhaa, mutta pieleen meni. (ehkä onni ehkä ei). Jos olis enemmän uskoo Jumalaan niin varmaan voisin tehdäkkin, mutta jäänyt päähän sellainen käsitys, että kuoleman jälkeen ei ole mitään.(No aina voi toivoa). Pintapuolisesti asiat on mun elämässä ihan hyvin, mutta pintaa syvemmältä löytyy mielenterveyden häiriö. Nimittäin minulla todettiin skitsofreenisia piirteitä, kun aloin nähdä harhoja ja osaksi niitten syystä yritin itsemurhaa. Kun näin kyseisiä harhoja ne olivat suurimmalta osin harhoja paratiisista ja Jumalasta. Silloin todella uskoin, että ne olivat totta, mutta itsemurha yritys tuntui niin kamalalta, että lopetin uskomisen tai en usko, mutta toivon, että kuoleman jälkeen olisi jotain. Mutta koko ajan se ajatus vaan heikkenee ja heikkenee. Olen itsekin ajattelut tyyliä millä lähteä tästä maailmasta, mutta en ole keksinyt mitään täysin kivutonta.(ehkä joku kaasu?) Tänään olin vähällä ottaa monta rauhoittavaa pilleriä, mutta tulin toisiin aatoksiin, kun juttelin äitini kanssa. Joka päivä itsemurhan ajatus hiipii päähän. Varsinkin jos kavereitten kanssa menee huonosti tai perheen. Olen siis 20 v. mies käyn vielä usein vanhempieni luona ja heidän takia olen monesti pysynyt elämässä kiinni. Syksyllä pitäis alkaa opiskelu, mutta en tiedä mitä siitäkin tulee kun on tällasia olo-tiloja. Olen ollut mielisairaalassa ja avo hoidossa. Ja käyn silloin tällöin lääkärillä ja syön erilaisia mielenterveys lääkkeitä joiden avulla kyllä olen noussut paskasta, mutta silti vieläkin olen välillä aika eristäynyt ja jos vain keinon keksii niin myös itsetuhoinen. Myös se asia miksi en uskalla tehdä itsemurhaa on että pelkään siitä tulevaa kipua. Tossa pari päivää sitten sohasin puukolla vahingossa käteen ja sattu aivan v####ti. Siinä tuli väkisinkin mieleen että paljo se olisi sattunut jos olisin ranteeni aukaissut.
1 / 2
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt