avaxt

Vapaa kuvaus

Suosikkibändit/artistit: Slot, Nightwish, J.S. Bach, Within Temptation (ja muu mekkometalli), G. P. da Palestrina. Suosikkileffat: Onhan niitä, en vain muista niiden nimiä. Enkä tunne näyttelijöitäkään. Lempikirjat: Lempikirjailijoita: Erlend Loe, Tapio Koivukari, A. H. Tammsaare, Jaan Kross. Vapaa-aikanani: Teutaroin puisen purjeveneen kanssa, soitan sähkökitaraa. Katson tv:stä mieluiten: Säätiediotuksen, jos siinä on Mette. Kotieläimet: Kissa olisi kiva. En pidä: kukkakaalista, äärilaidan poliittisista tai uskonnollisista näkemyksistä. Parhaat matkakohteet: Pinsiö, Ponsa, Parainen; Kolminaisuus ja Tupakka Ruoka & juoma: Liha, makkara, keskiolut, Kahvi, vesi, peruna, lohi, siika, tomaatti, savusilakka, oivariini. Linkit: http://tedinblogi.blogspot.com Koulutus: Yliopisto/korkeakoulu Koulut: Korkeat ovat kouluni Ammatti: Tiede/teknologia Työskentelen: tutkija Ase tai siviilipalvelus: Suoritettu kauan sitten. Yhdistykset/kerhot: Pauliinan päiväkahviseura ry.

Aloituksia

1

Kommenttia

236

  1. Kannattaako tuosta nyt etukäteen keuhkota? Voimme toivoa, että joku neropatti eduskunnassa tai jossakin ministeriössä lukee tätäkin keskustelua erilaiset esiin nousevat ongelmakohdat pyritään ottamaan huomioon. Sinällään kuitenkin hyvä, että nuo (sensuroitu) tyypit tuolla Helsingissä yrittävät edes näyttää siltä, että tarjoavat mahdollisuuksiakin.

    Itse olen hiukan huolissani siitä, että tätäkin käytetään sumeilematta hyväksi. Kohta firmat hakevat 400 euron kuukausiliksan duunareita. Suomessahan ei ole lain sanelemaa minimipalkkaa, joten käykö niin, että kohta kilpaillaan palkkatasosta Venäjän kanssa? Tämä ei liene ensinnä toteutuva uhkakuva, mutta en osaa uskoa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Toiveikkuus jäi 80-luvulle.

    En viime kädessä uskon tällaisen uudistuksen tuovan mitään pitkäkestoista muutosta. Kyllä se nyt on vain niin, että työelämää pitää uudistaa huomattavasti radikaalimmin. Se saattaa edellyttää ansiotason laskua tai muuta, mitä pelätään kuin ruttoa, mutta joka edes hiukan nenäänsä pitemmälle ajateltuna voisi kuitenkin johtaa myönteiseen lopputulokseen. Sanotaan nyt niin, että itse olisin valmis tinkimään bruttotuoistani 10 - 20 %, jos sitä kompensoitaisiin verotuksen keventymisellä ja myös johtaisi todellisen työttömyyden selvään laskuun ja valoisampiin tulevaisuudennäkymiin monille - myös yrittäjille. Tällä hetkellähän työttömyys johtuu osittain siitä, että työnantajat ovat niin jumalattoman hermostuneita, että mihin tahansa vastoinkäymiseen reagoidaan antamalla kenkää milloin kenellekin, milloin milläki perusteella.

    Ihan hyvä ajatus, jos se 400 euroa kuukaudessa ei ole pois välittömäti jostain muusta, vaan se todella myös kannustaa ja tuntuu vähäosaisen kuukausittain käytössä olevassa rahassa. Mahdolliset kompastuskivet pitää kuitenkin selvittää vilpittömästi ja tarkkaan!
  2. ÄÖ? Älykkyysösamaara? Jos järki ei riitä ÄO:hon, ei kannattane arvostella muiden henkisiä kykyjä.

    Eikä siitä mitään takeita ole, että vaihtamalla paranee. Teitä täydellisiä on niin kovin vähän. Lähes kaikki meistä joutuvat sietämään läheisiä, joissa on puutteita. Jokaisella meistä lienee sellaisia vikoja, vammoja tai sairauksia, jotka ainakin joidenkin toisten mielestä ovat vakavia tai suorastaan sietämättömiä.

    Ja sitten on teitä, jotka valitatte ja marmatatte aina, kun joku kertoo jonkin asian elämässään olevan huonosti ja pyytää apua voidakseen toimia jotenkin viisaasti. Noista avuttomiksi haukkujista tulee mieleen, että he ovat kyvyttömiä tarkastelemaan ongelmatilanteita ja joko jättävät ne hoitamatta tai ratkaisevat ne täysin kohtuuttomin keinoin. Juuri sitä porukkaa, joka tappaa hyttysen ydinaseella. Ja kun järki ja sosiaaliset taidot eivät riitä ongelmista ja tunteista puhumiseen, ne ratkaistaan lyömällä naamaan tai menemällä hirteen.
  3. Onhan nuo vieraskieliset nimet joskus vähän ärsyttäviä. Ehkä siellä ravintolan keittiössä tai toimistossa ollaan niin syvällä omassa ajatusmaailmassa, ettei mieleen tule se, että kaikki asiakkaat eivät tiedä tai osaa suomentaa niitä nimiä. Myyntikikkana eksoottiset nimet kääntyvät itseään vastaan tällaisessa tilanteessa.

    Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että ainakin sen tason einehtimöissä, joissa on pöydillä liinat, ruokalistassa yleensä kuvaillaan annoksia jollain tavalla. Jos näin ei ole, pitäisi olla kohtuullista kysyä, mitä annos sisältää. Nykyäänhän ihmisillä on allergioita ja moraalisia syitä välttää joitakin ruoka-aineita, joten eiköhän ravintolan väki ole varautunut vastaamaan kysymyksiin.

    Mutta joo... jos ruokana on vain zing zang zong tai öötr dy pöötr, voi jatkaa matkaansa tavalliseen lounasravintolaan. Niistä saa suomalaiskansallisia erikoisuuksia, annoksia, joiden sisällön ainakin aikuiset suomalaiset osaavat päätellä nimenperusteella. Silakkalaatikko: perunan ja silakan paloja, lientä ja mausteita. Laatikkoa itseään ei yleensä syödä...
  4. Sinä et näemmä osaa sitäkään ihan kunnolla.
  5. Kas... ehti tulla vastaus. Joo. Tosiaan. Voihan sitä köyhä saada työsuhdeauton alleen. Yleensä moinen etu liittyy vähintäänkin kohtuullisesti palkattuihin töihin, joten eiköhän eiköhän työsuhdeauton kuljettajan köyhyys ole loppu ihan muutamien viikkojen kuluessa.
  6. Täällä jo pärjätään spinnufalleja vedestä, kun aloittaja vasta pohtii mahdollisuuksiaan harrastukseen ylipäätään. Vaan niinhän keskusteluissa usein käy.

    Pohdiskelin tässä, mitä aivan perustason vaatimuksia purjehdusharrastus asettaa.

    1 Rahaa. Jos ei oitis halua avomerkelpoista matkapurtta, niin muutama tonni riittää. Omalla veneellä purjehtiminen ei siis tyhjätaskujen hommaa, muttei myöskään vaadi huomattavia tuloja tai omaisuutta.

    2 Toimivaa tilanhahmotuskykä. Purjehtijan päässä toimii jonkinlainen gyrokompassi, joka huomioi jatkuvasti veneen kulkusuuntaa, tuulen suuntaa, kallistusta, aallokkokäyttäytymistä ja näihin liittyen purjeiden säätöjä. Purjeiden käsittely sinällään ei ole vaikeaa. Ensimmäisillä reissuilla riittää, että purjeen saa ylös, sen saa skuutattua ja ennen paluuta sen saa alas. Sillä välillä pitää kyetä hahmottamaan tuulen suunta veneeseen nähden. Aloittelijan tuurillakaan ei pääse suoraan vastatuuleen.

    Tilanhahmotuskykyä tarvitaan myös turvalliseen navigointiin. Laivurikurssit eivät yksin riitä. Vasta kokemus opettaa, kuinka pian laivan kanssa kolaroinnin epätodennäköisyys muuttuu varteenotettavaksi riskiksi. Samoin kokemus opettaa laajentamaan havaintopiiriä, mikä helpottaa sekä jatkuvaa sijainnen määrittelyä että muun liikenteen havainnointia.

    3 Järjestelmällisyyttä. Sujuva purjehtiminen perustuu jonkinlaisiin drilliharjoituksiin tai köysisulkeisiin. Niitä ei kuitenkaan tarvitse toistaa kyllästymiseen asti, että hommat alkavat sujua tyydyttävästi. Lisäksi järjestelmällisyyteen liittyy se turvallisuusseikka, että työt tehdään aina samoin: nostimet vyyhditään aina samoin, purjeet pakataan aina samalla tavalla, tärkeimpiä varusteita säilytetään pedantista samassa paikassa ja kaikkea tätä muutetaan vasta kun asiaa on harkittu.

    4 Malttia. Pelkääminen ei ole kivaa. On fiksumpaa jäädä rantaan kun tuulee navakasti, jos yhtään epäilee taitojaan. Toisaalta, joskus kovassakin tuulessa on opeteltava purjehtimaan. Kovassa kelissä on myös osattava huolehtia itsessään, ettei nälkä, jano, merisairaus tai WC:n kutsu vie voimia ja masenna mieltä. Lisäksi kannattaa muistaa, että se, mikä on maltillissa oloissa helppoa, muuttuu pirullisen raskaaksi kun on väsynyt, on pimeää ja ankara tuuli painaa.

    5 Kädentaitoja. Veneen huoltamisen voi teettää, mutta jos vesillä tulee vaurio, veneensä pitää tuntea niin että vaurion saa korjattua edes tilapäisesti. Lähtökohtahan on se, että kukin tulee toimeen omillaan. Apua pyydetään tietenkin ajoissa, ennen kuin on hengen hätä, mutta meripelastusta ei kuormiteta sillä, ettei osata korjata pikkuvikoja.

    6 Paljon hyvää mieltä ja nöyryyttä. Hyvä mieli tarttuu purjehduskavereihin ja se voi myös levitä vierassataman muihin veneisiin. Erittäin tärkeää hyvän mielen ylläpito on silloin, kun väki alkaa väsyä. Silloin pitää joko rantautua tai järjestää muutoin lepomahdillisuus ja syötävää. Purjehdus voi olla elämäntapa, mutta harrastus se silti on. "Navigare necesse est, vivere non est" ei ollut mikään meriromanttinen lause vaan karu toteamus, että yhtä miehistönjäsentä ei ruveta onkimaan merestä, jos se vaarastaa aluksen ja koko muun miehistön. Tietty ryppyotsaisuus tai vakavamielisyys voi auttaa voittamaan purjehduskilpailuja, mutta huvipurjehduksesta kannattaa pitää murheet kaukana. Nöyryyttä tarvitaan siihen, että vahingon jälkeen otetaan opiksi eikä etsitä syyllistä. Ja vahinkoja sattuu kaikille.
  7. Kysymys kai on siitä, mihin koulun ajatellaan valmistavan. Ensinnäkin pitää oivaltaa, että peruskoulun pääoppisisältö on se, että ollaan määräaikaan paikalla ja toimitaan kuten johtaja eli opettaja käskee. Sen lisäksi tietyt yhteiskunnalliset perustaidot on hallittava: lukeminen ja kirjoittaminen, ruotsin ja useimmin englannin perusteet, matematiikkaa sen verran, että pärjäilee arjessa ja ymmärtää prosenttilukuja, pinta-aloja, matkoja, nopeuksia jne...

    Lukiossa tietenkin syvennetään peruskoulussa opittuja taitoja, mutta siellä opetellaan myös todella raatamaan, tekemään seitsemän tunnin koulupäivän jälkeen vielä lisää töitä. Lisäksi se opettaa sisäistämään laajoja teoreettisia asiakokonaisuuksia nopeasti. Lukion merkitystä voi kyseenalaistaa, mutta jokseenkin varmaa on, että vastaisuudessakin ylimmät johtajat ovat hankkineet sekä kattavan yleissivistävän koulutuksen että jonkin alan syvälliset erikoistiedot. Ja pidän varsin suotavana sitä, että tulevaisuudessakin valtiotamme johtaa joku, joka on oppinut ajattelemaan laajasti ja ymmärtämään ihmisten erilaisuutta. Tähän tarvitaan esimerkiksi juuri filosofiaa, uskontoa tai elämänkatsomustietoa jne.

    Työvoimakarja pärjää vähällä sivistyksellä. Risikon ilmaisorjat eivät metsäpäivän jälkeen tule jaksamaan kuin möllöttää telkusta lätkää. Ne, joista ei puristeta kaikkia voimia jonkun muun hyväksi, tulevat vastakin nauttimaan esimerkiksi siitä oivaltamisen ilosta, johon laaja yleissivistys antaa mahdollisuudet.
  8. En ole ujo, mutta olen miettinyt tätä asiaa. Tiedän ihmisiä, jotka ovat toivottoman ujoja ilman että heillä olisi mitään erityistä hävettävää itsessään. Lapset ovat tässä suhteessa oikeastaan helppoja. He näyttävät varautuneisuutensa suoraan ja siitä on helppo päätellä, että heihin pitää tutustua vähä vähältä ja ajan kanssa.

    Ujot aikuiset, jos olen tulkinnut oikein, ovat vähän toisenlaisia. He ovat joutuneet kehittämään keinoja, joilla pärjätä ujoutensa ja varautuneisuutensa kanssa sosiaalisissa tilanteissa. Tiedän erään psykiatrin, joka pohjimmiltaan todella pelkää sosiaalisia tilanteita. Kaiketi hän voisi olla työssään ihan hyvä. Olen keskustellut hänen potilaidensa kanssa ja olen itsekin ollut hänen potilaansa. Tarinat ovat yhteneväisiä: moni muistaa sen ujon vaiheen ja moni tietää, että hänestä on tullut tyly, äkeä ja epäluuloinen ja että hän tulkitsee potilaiden kertomat asiat nurjimmalla mahdollisella tavalla. Hän suorastaan halveksii potilaitaan.

    Oma pomoni on jossain määrin ujo. Häntä voisi kuvata eteeriseksi kaunottareksi. Arkisin hän on etäinen ja varautunut ja esittää asiansa mutkikkaasti ja vaikeaselkoisesti. Nautittuaan hiukan alkoholia hänestä tulee eloisa, vilkas ja huomaavainen. Olen tuntenut hänet 13 vuotta ja vähitellen oivaltanut, että se arkinen viileys lienee jonkinlaista suojautumista. Koska itse en ole ujo, olen yrittänyt miettiä, miten omalla käytökselläni tekisin avoimuuden hänelle helpoksi. Mainittakoon nyt, että hän ei ole aina ollut esimieheni, mutta tällä hetkellä hänellä on sellainen asema ja tuo hänen varautuneisuutensa selvästi vaikeuttaa hänen työtään. Ehkä hän on tottunut luottamaan kauneutansa vaikutukseen, mutta nyt hänen pitäisikin oppia puhumaan suoraan.

    Ehkä kaikkea varautuneisuutta ei pidä tulkita ujoudeksi eikä kaikkea pidättyväisyyttä psyykkiseksi puolustautumiseksi. Silti meidän vähemmän ujojen kannattaisi ehkä opetella kannustamaan niitä, jotka ovat ujoja ja ilmeisesti ovat jonkinlaisissa vaikeuksissa uusissa sosiaalisissa tilanteissa. En tarkoita, että pitäisi ryhtyä psykologiksi tai terapeutiksi, mutta huolehtia siitä, että emme omalla avoimuudellamme vie kaikkea huomiota ja osoittaa huomiota ja kohteliaisuutta hiljaisille. Pidän varsin mahdollisena, että joku ujo ja hiljainen on seurannut tilannetta ja keskustelua huolella ja hänellä voisi olla harkittuja asioita mielessään. Hän vain ei saa niitä sanottua, kun äänekkäät ja puheliaat ovat jatkuvasti tyrkyttämässä suureen ääneen omia näkemyksiään. Kohteliaisuus ja ehkä jopa jossain määrin muodolliset tavat voisivat auttaa tässä.
  9. No nyt puhutaan Stalinista, Putinista, Neuvostoliitosta, Venäjästä ja vähän suomesta. Ei kommunismista. Eipä sillä, että minäkään osaisin sen tyhjentävästi määritellä, mutta kykenen kuitenkin erottamaan aatteen ja historian. Ja ymmärrän myös sen, että puhdasta, abstraktia ja jaloa tai kirottua aatetta ei käytännössä olekaan. On vain tulkintoja, jotka ovat joillakin perusteilla hyviä tai huonoja.

    Kommunismia ei ikinä ole ollutkaan, ellei sitten Marxin pääomassa. Sitä edeltävä yhteiskunnallinen tila on proletariaatin diktatuuri. Suomeksi jotakuinkin "työväestön yksinvalta". Kommunismi oli ihanne, jossa kukin tekee parhaansa, jokaiselle annetaan hänen tarpeensa mukaan ja jokaiselta vaaditaan hänen kykyjensä mukaan. Proletariaatin diktatuuri oli kai sitten oikeutus proletariaatin etujen mukaiseen väkivaltaan.

    Käytännössä mikä tahansa aate, myös uskonnot, näyttävät johtavan siihen, että jotkut kahmivat valtaa ja käyttävät sitä väärin. Se ei ole aatteen vika. Proletariaatin diktatuuri tai jokin sen kaltainen oikeutti Leninin ja erityisesti Stalinen väkivallan.

    Ei kai teistä kiihkeimmät lukeneet edes tähän asti, mutta jatkan käsitysteni esittämistä vielä. Vasemmistolaisuus, kommunismi, sosialismi jne. näyttävät lähtevän uskosta yhteistyön voimaan. Oikeistolaisuus, porvarillisuus ja liberalismi taas perustuu yksilön kykyjen arvostamiseen. Arvelen, että vasemman laidan aatteiden ongelma on tasapuolistaminen. Kun valinnanvara loppuu, ihmiset menettävät kiinnostuksensa. Ihan sama, teenkö työtäni vai en, kun saan saman palkan joka tapauksessa. Otetaanpa pojat vähän vodkaa!

    Koska reaalisosialismi luhistui, monet tekivät typerän johtopäätöksen: vastakkaisen aatteen pitää siis olla oikea. Mutta nyt me näemme, mitä koituu siitä, että yksilöt pakotetaan kilpailemaan yksin. Jotkut putoavat kisasta aikaisemmin, toiset myöhemmin ja viime kädessä kaikkein vahvin käärii voitot. Yhteiskunta ensin jakaantuu, olkoon sen ilmiön nimi vauraiden diktatuuri. Lopulta kehitys näyttäisi johtavan aristokratian diktatuuriin. Länsimaisessa historiassa se tunnetaan aateliston satoja vuosia kestäneenä valtana. Jos ette tiedä, sitäkin ylläpidettiin talouden lisäksi aatteellisin keinoin. Kristinuskolla selitettiin, miksi yhdet saavat elää yltäkylläisyydessä samalla kun toiset kuolevat nälkään. Nykyinen aate on siis yksilön erinomaisuus, johon monet uskovat kuin Jumalan sanaan tai Marxin aatteisiin.

    Kommunismi loppui, koska usko loppui. Usko loppui, koska ihmisten oletettiin olevan aatetta varten eikä aatteen ihmistä varten. Mitähän Pohjois-Koreassa tapahtuu, ennen kuin aate kuolee? Yhtäältä en halua tietää, toisaalta asia on kovin kiinnostava.
  10. Polttoaineiden myyntikate on minimaalinen. Nämä autoilijoille tarkoitetut myyntipisteet, joita ennen huoltoasemiksi ruukattiin sanoa, tekevät tuloksensa muilla myyntiartikkeleilla. Koska halvemman bensiinin perässä ei kannata ajaa juuri minnekään, on syytä tarkastella muuta rahankäyttöään asemilla. Jos aina ryystää kupin kahvia tai ostaa karkkia tai jonkin lehden, kuluttelee jokseenkin varmasti muutaman sentin alemmasta polttoaineenhinnasta saamansa edun. Muutamaa senttiä halvempi polttoaine on siis enintään houkutin, jolla saadaan autoilija liikeyritykseen.

    Mitä tule veroparkumiseen, niin jos autoja ja polttoaineita ei verotettaisi, valtio keräisi tulonsa jostain muualta, kuten vaikka palkkaverotuksesta. Syrjäseudulla asuville tilanne on tietenkin kurja, koska siellä palkat ovat usein matalat ja auto välttämätön. Kaupungeissa tilanne on hyvä: voi valita, käyttääkö vaivalla ansaitsemansa rahan autoiluun vai johonkin muuhun. Ja tässä kohtaa kannattaa muistaa, että polttoaineet muodostavat ehkä noin puolet autoilun kuluista. Silkka ajaminenkin saattaa vähentää auton arvoa useita euroja sadalla kilometrillä, ja siihen lisäksi vakuutukset, huollot, renkaat ja niin edelleen.

    On ihan mahdollista, että pikkukaupungin huoltiksilla on kartelli. Väitettä ei saa osoitettua vääräksi pelkän nettikeskustelun perusteella. Käytännössä polttoaineiden realistinen hintahaarukka kuitenkin on kapea, muutamia senttejä litraa kohden. Kartelli voi siis tavallaan olla itsestään muodostunut: siitä ei ole sovittu, mutta yrittäjät pitävät hinnat silti lähes samoina.

    Ympäristöä ajatellen polttonesteiden hinnat ovat aivan asiallisella tasolla. Ihmisillä on varaa käyttää ajoneuvojaan hyötyajoon joustavasti, mutta useimpien tulee edes hiukan harkittua, kuinka paljon sitä bensiiniä polttaa, ja uutta ajokkia ostettaessa asiakasta kiinnostaa myös sen kulutus. Asian voi myös kääntää niin, että jos bensiinin hinta vähentää ajohaluja, se edes jossain määrin vähentää käytöstä johtuvaa auton arvon alenemista. Tosin tämä säästö on pieni, sen myönnän.
  11. Muutin ensimmäiseen solukämppääni 18-vuotiaana. Muuttokuormani koostui viidestä pahvilaatikosta, repusta ja polkupyörästä. Aluksi tilaa oli yllin kyllin. Muuttaessani kahden vuoden päästä pois siitä tarvitsin pakettiauton.

    Minä nostaisin esiin sellaisen näkemyksen, että kyse ei ole siitä, mitä asioita pienessä asunnossa on, vaan siitä, kuinka ne siellä ovat. Periaatehan on selvä: välttämättömät arjen talousesineet, vaatteet jne. ja niille kaikille kaappi. Ammoisella tyttöystävälläni oli vaatteet siisteissä muovilaatikoissa sängyn alla. Loput irtotavarat olivat hyllyssä ja vähät keittiökamppeet tiskikaapissa. Sellainen oli nuoren naisen opiskelijaboksi, eikä hän kertaakaan minun kuulteni valittanut tavaran puutteesta. Koirakin sinne asuntoon sopi, ja sille hiukan tilaa teutaroida, vaikka neliöitä oli vain vähän.

    Olennaisempaa on pedantti järjestyksenpito ja jonkinlainen kieltäymys vastaanottaa roinaa. Tavaraa tässä maailmassa on tarjolla. Sitä saa ja sitä kertyy ostamattakin. Pienissä tiloissa se kaikki pitäisi säilyttää, joten on kehitettävä säilytysratkaisuja. Lopputuloksena on asunto, jossa on tuhansittain esineitä toistensa sisällä ja päällä. Jokainen säilytysesine pitää siirtää ja töniä juuri siihen kohtaan, missä itse parhaillaan seisoo, jos haluaa siivota. Kun haluaa siivota lattian, joutuu nostamaan tavarat pöydälle. Kun siivoaa pöydän, samat rojut siirretään sängylle; ja kun siivoaa sängyn, tavarat häädetään permannolle. Viime kädessä tätä ei voi estää kuin olemalla ankara: ilmaista roinaa ei haalita ja tarpeeton vanha pistetään kiertoon.

    Pienessäkin pärjää ja viihtyy, mutta se karu asia pitää hyväksyä, että laatikot ja kaapit vievät oman tilansa ja niihin ihmisillä yleensä myös kertyy tavaraa. Niin muodoin lähtökohta ei ole kaappien ja laatikoiden hankinta vaan sisään virtaavan roinavirran rajoittaminen. Jos tavaraa ei enää saa pidettyä järjestyksessä pienessä asunnossa, ratkaisu ei ole ostaa kattoon kiinnitettävää kaappia vaan jostakin luopuminen.

    En tietenkään tyrkytä askeettisuutta. Totta kai ihminen pärjää, kun sillä on vaatteet ja kengät ja mahdollisuus vaihtaa niistä edes osa kerrallaan. Asumiseen tarvitaan nukkumavälineet, ruokailuvälineet ja paikka vaihtokalsareille. Nykymaailmassa kohta työnantaja vaatii ottamaan kotiinsa matkapuhelimen tai tietokoneen. Niiden mukana tulee laturit, ja laturissa on piuhaa. Telkkari on kiva. Taas tulee laite ja johtoa. Meillä miehillä voi olla partakone: laite ja johtoa. Naisilla on naistenhoitovälineet: laitteita ja johtoa. Imuri: laite ja johtoa. Jalkalamppu: laite ja johtoa. Modeemi: laite ja kaksi tai kolme johtoa. Pelikonsoli, sama juttu. Minun asunnossani on noin sata verkkovirralla toimivaa laitetta. Eikä siihen ole laskettu kattolamppuja, hellaa, liesituuletinta tai muita asunnon kiinteitä varusteita. Vuonna 1989 niitä omia verkkovirtavehkeitä oli yksi (1). Saman vuoden jouluna niitä oli kaksi. En väitä olevani kova siivoamaan, mutta joskus minäkin sentään niin teen, ja erityisen vaikeaksi siivoamisen ja järjestyksen pitämisen tekevät johdot. Joko avauduin tarpeeksi? :D
  12. Eiköhän nuo nykyiset vekottimet kaikki ole luotettavia. Jopa Wikakasa kuuluu saaneen sylinterinkantensa kuntoon. Tarjolla on jos vaikka millaista vekotinta ja prätkähommissahan makuasiat saavat näkyä, tai oikeastaan niiden kai kuuluukin näkyä! Todella pitkässä ajossa, siis satoja kilsoja joka päivä, kannattaa varmasti kiinnittää huomiota ergonomiaan. Osaksi sitä sanoisin vähäisen värinän, jossa aikaisemmin mainitsemani Yahama Fak Juu ei todella ole hyvä, ellei kone ole viimeisen päälle säädöissään ja sen kiinnikkeet mahdollisesti vaihdettu.

    Jamppi seisoo pihassani kun en saa toimeksi kaupitella sitä. Käytännössä ajelen Suzuki GSX 750 F:llä. Tämä on toinen omistamani kyseistä mallia. Edellisellä ajelin parhaan kauden aikana liki 20 000 kilsaa, tosin harvemmin yli 200 kilsaa päivässä. Kepeästä matkapyörästä sekin käy, mutta 600 kilsan päivämatkalla se jumitti kroppani. 300 kilsan reposaarenreissu sujui vielä ihan mukavasti. Voisin tietenkin muistaa pitää kunnon tauot ja vähän jumpatakin, motskari se on, ei laiskanlinna.

    Taitaapi olla niin, että hyvä matkapyörä on sellainen yleishyvä. Ja usein se tarkoittaa, että kaikenlaiset äärimmäisyydet on karsittu. Jäljelle jää siis kysymys siitä, että mikä on juuri käyttäjälleen hyvä, ja siihenhän vaikuttavat makuasioiden lisäksi kuljettajan koko, ajettavat matkat ja jos sun vaikka mitkä asiat. Ja valitettava tosiasia lienee sekin, että vasta kokemus määrittelee omat tarpeet, ja nekin vielä vaihtelevat. Taidanpa käväistä ajelemassa lenkin, sitten on palattava ansiopuuhien pariin...
  13. No minäpä kerron oman kokemukseni. Omistan vanhan Yamaha FJ 1200:n. Luotettavuudessaan se on omaa luokkaansa. Kun maailmanloppu aikanaan tulee, jäljelle jää Yamaha FJ 1200:t. Ja sitten ne huonot puolet:

    Vanhanaikainen, jos se häiritsee.
    Vanha, jos ikä sinällään häiritsee.
    Ei komea, Vaan kuka sitä pyöräänsä ajaessaan katsoo. Matkapyörästähän oli kyse, ei näyttelyesineestä.
    Värisee joillakin käyntinopeuksilla. Korjattavissa.
    Ei pönkitä egoa, paitsi Suomen maantienopeuksissa ohitettaessa.
    Ei katu-uskottava. Ei muutoinkaan parhaimmillaan taajamakäytössä.

    Jaa niin, niitä muita hyviä puolia: kohtuullinen ajoasento, massaankin nähden kelvollinen alavääntö, vankeustuomioon riittävä huippunopeus, hyvä kate konsa vaihtaa akkunan yläkroppansa mittaan sopivaksi. Niin painava, että prätkävaras valitsee vierestä gixxerin tai jonkun sellaisen. Maantieuskottava. Kokoonsa ja massaansa nähden kohtalaisen ketterä. Koska maantieuskottavuus ei metakalla parane, ei ole tarvetta ronklata pakoputkia sen takia. Yksinkertainen - jos joku sitä arvostaa. Halpa hankkia, vaikkei ostaisikaan nettimoton halvinta. Ifiltä liikenne- ja osakaskovakuutus halvemmalla kuin henkilöautoon. Ja kun käyttöesineet, kuten moottoripyörät, käytössä kuitenkin kuluvat, niin vanhassa möhömahajammussa ei pieni naarmu enää haittaa. Vaikka ajaisi pyöränsä tuhannen vulvan päreiksi, ei aiheuta kukkarolleen kohtuutonta vahinkoa. Ja hitto, jos yhtään kohtuullisesti ajaa, niin paikasta A paikkaan Ö pääsee kokonaiskustannuksiltaan edullisemmin kuin oikeastaan millään. Sanoinko jo, että jos okein kovin haluaa, niin joskus sitä saa myös huoltaa?
  14. Herra ties miksi kommentoin tätä ketjua vuosia sen alkamisen jälkeen. Anniksella taisi muuten pyöriä sellaiset porilaisuuden kannalta vähäiset tahot kuin Yö, Dingo ja Mamba... Homojahan ne kaikki oli. Minunkin piti aina karata kotoa, kun jonkun poikabändin jätkiä tuli isoveljen huoneeseen istumaan ja äänittelemään levyjä.

    Annankatua ennen oli vanha Pelmu-talo antinkadulla. Sen pihassa vietti ainakin joitakin talviaan paikallisen meripartioporukan Winga, jota minäkin sitten kävin kaapimassa parina keväänä. Sittemmin sekin vaihdettiin kuttaperkkaiseen rötisköön, joka jäi edeltäjäänsä huomattavasti lyhytikäisemmäksi.

    Synkkä... siellä opetti musiikkia Sampolahti, joka kuoroa johtaessaan meinasi vaatteistaan pompata. Musiikkiluokille äitini ei päästänyt edes pyrkimään. Äidilleni pettymykseksi rupesin musiikin ammattilaiseksi. Niin että turha tulla mulle soittelemaan tai edes laulamaan!

    Vittumaisimmat luokkakaverit olivat sittemmin Huovinrinteellä rähjäämässä poikaparoille. Lienevät pian jo eläkkeellä. Vanhat miehet, liki viisikymppiset...

    Karvalakki ja Tori-Heikki. Siinä Porin 80-luvun ydinkohdat, joihin verrattuna paikallinen rockkulttuuri oli vain pieni pintakare.
  15. Lainsäätäjää ei paljon kiinnosta yksittäisen automiehen tai motoristin näkemys omista taidoistaan tai muiden kyvyttömyydestä. Sillä on siellä onnettomuustilasto, ja jos siinä tilastossa onnettomuuksien vähäisyys korreloi ankarampien rajoitusten kanssa, ankarammat rajoitukset tulevat voimaan ja pysyvät voimassa. Täällä netissä on siis turha parkua. Kyllä sieltä ministeriöstä semmoiset nootit luetaan, että kovempikin automies ymmärtää pysyä täällä netissä jupisemassa.

    Sillä on siellä pari muutakin tilastoa: nuoret miehet, jotka ottavat riskejä liikenteessä, myös aiheuttavat onnettomuuksia. Ei lainsäätäjää kiinnosta kenenkään itsetunto ja käsitys omista ajotaidoistaan. He rakastavat sen verran lippispäisiä bemaripoikia ja keski-ikäisiä uusmotoristeja, etteivät usko heidän vakuutteluihinsa. He katsovat tilastoa ja toteavat, että yleiset luulot ja todistetut tiedot eivät käy yksiin. Näissä keskusteluissa taitavatkin olla hiljaa ne, jotka ovat kantapäänsä kautta oppineet ajotaitojensa rajallisuuden.

    Minulle nämä nykyiset rajoitukset ovat useimmiten täysin riittävät. Tottahan tasaista, tyhjää valtatietä voisi päästellä yli kahta sataa. Minulla on siihen helpostikin kykenevä ajoneuvo. Tiellä pysyminen ei ole se ongelma, vaan yllättävät tapahtumat. Aika ajoin näkee esimerkiksi niitä maanteiden urhoja, jotka ehdottomasti ovat sitä mieltä, että kyllä tavalliselle tielle mahtuu kolme autoa rinnakkain. Ja niin yleensä mahtuu. Täpärissäkin ohituksissa autojen väliin mahtuu sentää Herätkääpä-lehti. Entä sitten kun kaksi tällaista kyllä-mahtuu-ja-ehtii-miestä kohtaavat? Parhaassa tapauksessa selvitään paniikkijarrutuksilla.

    Pari seikkaa on, joissa voisin ajaa kovempaa: etenkin kevättalvien kuivilla, hyvillä kantateillä on niin tylsää ajaa kahdeksaakymppiä, että ihan rehellisesti arvelen ajatusten harhailevan aivan liian kauas ajamisesta. Joko siis rajoituksia voisi nostaa tai sitten pitää olla jotakin muuta virikettä, joka pitää huomion ajamisessa. Tyhjällä moottoritiellä todellinen ajonopeuteni tuppaa nousemaan 130 - 140 km/h paikkeille. Ja lopulta se vastaus kysymyksiin: jos rajoituksia ei olisi, olisin taatusti nuorena ajanut niin että muutaman kerran olisin pelästynyt kunnolla tai joutunut onnettomuuteen. Nykyisellään ajonopeuteni varmasti olisivat hiukan tällä hetkellä sallittuja korkeammat, mutta toisaalta minäkin ajattelen polttoainekuluja ja suurten nopeuksien stressaavuutta.
  16. Minkä isoisät taistellen muodostivat, sen lapsenlapset myyvät entisille vihollisille rahalla, jota heillä on piisalti ennestäänkin. Ja päätösvalta, jonka isoisoisät hankkivat, luovutetaan saman rahan himossa pois, vaikka meillä olisi ollut varaa pitää se. Ensin se myytiin Brysseliin jonkin romanttisen Eurooppa-kuvitelman vuoksi. Mihin Bryssel sen myy? Minun arvaukseni on, että Moskovaan.

    Työlläkin elää, mutta kaupalla rikastuu, lauloi takavuotinen euroviisuehdokkaamme. Suomineidot olivat kauniita, mutta viisu ei miellyttänyt, koska se ei kaupitellut myönteisiä mutta tyhjiä ihanteita vaan osui oikeaan. Suomi pystytettiin työllä ja verellä. Se myydään rahalla, jolla ei ole mitään muuta katetta kuin bittijonot tietokoneella. Ei siis edes seteleitä tai kolikoita.

    Toistaiseksi Suomessa asiat ovat suhteellisen hyvin. Verrattain harva näkee nälkää. Useimmat saavat lääkärinhoitoa jopa ennen tarpeen loppumista. Harva joutuu asumaan hökkeleissä. Moni asia on kuitenkin huonommin kuin ennen, mutta kuka on sanonut, että hyvä on pysyväistä. Kauppakorkeakoulujen laskinmiehet ovat kuvitelleet, että hyvä pysyy kaupankäynnillä, mutta tehdä se pitää. Työllä. Suomalaiset vain eivät enää halua tehdä töitä. Suomalaiset haluavat vaurastua. Valkotiiliinen omakotitalo on lähes kansalaisoikeus ja sellaisen hankkiminen liki velvollisuus - vaikka sitten itsemurhavelalla, jonka korot alhaisinkin prosentein turvottavat kasvottoman pääoman kassaa enemmän kuin talolla on arvoa jossakin tulevassa yhteiskunnallisessa käänteessä.

    Suomalaiset ovat myyneet maansa lisäki yhteishenkensä. Kaveri jätetään. Kaverille ei jätetä. Suomalaiset ovat myyneet järkensä. Koulutus on lisääntynyt, mutta ihmissuhteet on muutettu kauppatavaraksi yksilöllisyyden nimissä. Omasta hyvästä ei tingitä hiukkaakaan toisten vuoksi, vaikka se myöhemmin nimenomaan toisi vaurautta tai vähentäisi kustannuksia. Koulunkäynnistään huolimatta suomalainen ei enää ajattele vuoden neljäsosaa pitemmälle. Huomattava osa työväestä on potkittu syrjään. Heitä vaaditaan tekemään samoja töitä kuin muut, mutta lähes ilmaiseksi - ja suoremmin tai epäsuoremmin juuri poispotkijoiden hyväksi. Onneksi vaatimus ei vielä toteudu kuin joissain tapauksissa.

    Tällaiseen nähden puheet vankeusrangaistuksista (jotka eivät tavallisesti mitenkään liity puhujan elämään), sananvapaudesta (Suomessahan saa haukkua ketä tahansa miten vain joutumatta vastuuseen), ruoan ja viinan hinnasta (mitä hittoa! osta vähemmän alkoholia! jää ruokarahaa) ovat hyttysen ininää ja huomion siirtämistä pois pääasioista.

    Mitä hiton ihannoimista tässä on? Isänmaallisuudestani ei ole jäljellä kuin rakkaus lähimpiä sukulaisiani kohtaan. Ei ole ollut 25 vuoteen. Pullis-purkimot mölle-pöhlroosit eivät ole mitään ihannoimaani tehneet. He edustavat sen kansallisen romantiikan perintöä, jotka pystyttivät Suomen omien etujensa takia ja josta historian tapahtumien vuoksi tuli hetkeksi koko kansan - myös alimpien sosiaalisten luokkien - yhteinen asia. Nykyinen isänmaallisuus näyttää yleisesti olevan vain tohinaa jääkiekon ympärillä. Mutta kuten sanoin, asiat maassamme ovat yhä verrattain hyvin – siksi minäkin täällä yhä olen.
  17. 90-luvulla autoilun perustaso oli Lada. Ei se egoa pönkittänyt, mutta kustannukset olivat halvat. Bensaa kului kyllä enemmän kuin muissa ajokeissa, mutta hankinta, oikeastaan siis osto- ja myyntihinnan erotus, oli halpa. Hyvin huollettuna Lada oli kestävä ja luotettava, ja jos sen nyt kuitenkin sai rikki, niin jokainen kyläseppä osasi sen korjata. Kurjan vehkeen maineessa se oli, mutta muutama ihminen tai kuski ja maltillinen tavaramäärä kulki sillä paikasta toiseen ja enempää siltä ei vaadittukaan. Pitkällä matkalla jalat hautuivat ja korvissa soi! :D

    MIkä siis on nykyään vastaava ajokki? Ehkä jokin japsi, jolla on hintaa muutama tonni. Ne ovat luotettavia, kunhan niitä on huollettu. Useimmiten ne ovat käytössä erittäin mukavia mainittuun Ladillaciin verrattuna, joten siitä on turha pitää isoa mökää. Minusta hyvä lähtökohta on siis jokin suhteellisen tavallinen merkki ja malli, ja tarjolla olevista yksilöistä pitää sitten valita se, josta uskoo saavansa eniten vastinetta rahalleen.

    Polttoaineenkulutus on yksi osa autoilun kuluista. Auton hinta on siis sen osto- ja myyntihinnan erotus, jota talousnero voi vielä kertoa tai jakaa haluamallaan indeksillä. Lisäksi tulevat vakuutukset. Jos bonuksia ei ole, kustannus on monta sataa vuodessa. Auto tarvitsee säilytyspaikan, ja parkkiruutu voi maksaa pikkukaupungissakin. Tässä siis kustannuksia, jotka on maksettava, vaikkei autolla ajettaisi metriäkään. Käyttömaksun meinasin unohtaa...

    Huollot on tehtävä vanhaankin autoon ja korjaukset on myös huomioitava. Ne eivät ole mitään yllätyksiä, vaan asia, johon pitää varautua. Säännöllinen huolto ehkäisee nimenomaan yllättäviä vikoja, joiden korjaus on taatusti kalliimpaa kuin kuluvien osien säännöllinen vaihto.

    Koska autoilun kuluista ehkä puolet on polttoainekuluja, on selvä, että pienen polttoaineensäästön takia ei kannata ostaa huomattavasti kalliimpaa autoa. Tilanne muuttuu oikeastaan vain jos ympäristösyistä haluaa modernin ajokin. Hyvä peruste sekin.

    Jos auton käyttö on aivan peruskäyttöä, niin onko mitään järkeä pistää rahojaan teknisiin kikottimiin? Myyjä kyllä mielellään pumppaa auton ostohintaa ylös kertomalla automaattisista laitteista. Ja jos kerran sellaisia yleisesti vaaditaan, mutta kaupankäynnin kohteessa ei vakionopeussäädintä, automaattivaihteistoa tai ilmastointia ole, niin silloin autosta ei pidä maksaa samaa summaa kuin varustellusta yksilöstä. Auton hintahan todellakin oli osto- ja myyntihinnan erotus, ja mikä pakko on sitoa omaa varallisuuttaan autoon, jos rahalle on muutakin käyttöä? Jokainen tekninen laite hajoaa joskus, joten jos ilman pärjää, niin hyvä on.

    Sitten sitä realismia: autoilu maksaa helposti 200 - 300 euroa kuukaudessa. Kuinka kaukana se mummola on ja kuinka usein käytte siellä? Itse vuokrasin hiljattain työmatkalle henkilöauton ja itäsuomalaisen pikkukaupungin vuokraamon taksa oli 48 euroa vuorokausi + polttoaineet. Sillä sain alleni puhtaan, huolletun, polttoainetaloudellisen ja modernin ajokin. Selvittäkää tämäkin asia, ennen kuin ostatte talouteenne yhtäkään omaa kinneriä!
  18. Syy ei ehkä ole yksin sinun, mutta sinun kontollesi tässä yhteiskunnassa pakkaa jäämään ratkaisun löytäminen. Ei minullakaan ole mitään parantavaa taikatemppua tarjolla. Tuosta kuitenkin suoraan näkee erään ongelmakohdan. Ajatuksesi, että joku nainen elää kanssasi vain kunnes löytää paremman, toteuttaa itseään kerran toisensa jälkeen. En tiedä, montako kertaa naisen pitää törmätä tuohon asenteeseen tunteakseen itsensä voimattomaksi asennetta vastaan. Jotkut lienevät sitkeämpiä kuin toiset. Mutta mikä vakuuttaisi sinut siitä, että joku haluaa vilpittömästi olla seurassasi? Vaikka siis syy olisikin sinussa, saatat silti tarvita jonkun jääräpäisen naisen apua, jotta voisit kokea olleesi väärässä.

    Sama tietenkin koskee välittämistä. Koska sinä et välitä, minäkin viis veisaan. Ilmiö on itseään ruokkiva kierre, joka pitäisi saada poikki. Taas tarvittaisiin joku jääräpää tai sellaisten porukka, joka osoittaisi välittämistä vaikka itse et siihen enää uskoisikaan. Asiassa on tiukasti kaksi puolta. Todellakin sinut on jätetty yksin ja aivan yhtä todella sinulla itselläsi on vastuu ratkaisun etsimisestä. Ei ole helppoa ja voi olla, ettei sitä löydy ikinä. Vaan jospa sitä silti kannattaisi etsiä ja toivoa...

    Terapiasta olen samaa mieltä kanssasi. Joutilas jorina harvakseltaan ei auta mitään. Intensiivisempi juttelu voi auttaakin, mutta rajansa silläkin. Puhe, joka ei lopulta vaikuta konkreettisesti, on parhaimmillaankin vain suopeaa viisastelua.

    Olennainen kysymys lienee, että mitä tekisit toisin. Mitä asiaa voisit muuttaa vaikka vähän kerrallaan, ettet taas kävisi samaa kamppailua? Millä keinoin löytyisi tie sen harmaan kiven ympäri, jonka läpi olet yrittänyt lujalla tahdolla? Kun itseään ja koko elämäänsä ei voi muuttaa kerralla, on pakko ottaa kohtuullisempia tavoitteita, näin arvelen. En tiedä, onko puheeni joutavaa pauhua, mutta pyytäisin nyt jo ajoissa miettimään, että missä tilanteessa tuo itsensä toteuttava lause pääsee suustasi. Mikä laukaisee tarpeen sanoa sen? Milloin olet sen sanonut ja onko niissä tilanteissa jotakin yhteistä, kuten jokin tapahtuma tai jonkin tietyn tunteen herääminen. Auttaisiko se, että edes kerran saisit oltua sanomatta tuota ja helpottaisiko se masennuksen ja toivottomuuden tunnetta?
  19. Lääkitys sinälläänei anna mitään voimia. Ne ovat yksi keino vaikuttaa masennuksen kierteeseen, joka perustuu yksilön taipumuksiin ja hänen kohtaamiinsa olosuhteisiin. Täsmällisemmin ne vaikuttavat serotoniinin ja/tai noradrenaliinin toimintaan keskushermostossa. Ne siis eivät poista taipumusta, kuten herkkyyttä, eivätkä olosuhteita, kuten kiusaamista tai työelämästä putoamista. Lisäksi uskon, että valtaosa lääkkeiden hyötyjä osoittavista tutkimustuloksista ovat silkkaa sattumaa. Potilaan vointi on parantunut jostakin muusta syystä – lääkkeistä huolimatta. Itselleni ne eivät ole aiheuttaneet kuin pahoinvointia aggressiivisuutta, joten se siitä.

    Monille lääkkeet ja terapiat näyttävät olevan vain keino karttaa omaa vastuutaan lähimmäisistään. Perimmäinen ajatus näyttää olevan, että jos et kelpaa minulle, hyväosaiselle, syö edes lääkkeitä. Valitettavasti se tapa ei johda yhtään mihinkään. Jos haluaisimme masentuneiden todella virkistyvän, tarjoaisimme heille todellista toivoa paremmasta tulevaisuudesta ja konkreettisia keinoja saavuttaa ne. Kuntoutukseksi kutsutut pilipalihommat johtavat parhaassa tapauksessa vuorokausirytmin tilapäiseen paranemiseen. Hyöty sekin, mutta vain osa kokonaisuutta. Useimmiten niiden puuhien teennäisyys ja hyödyttömyys lopulta vain syventää masentuneen turhautumista ja arvottomuuden tunnetta.

    Keskustelu, jota latistunut tarjoaa, kuuluu auttavan monia. Sekään ei yksin ole kuin osa kokonaisuutta. Terapiassa on mahdollisuus selvitellä ajatuskulkujaan ja purkaa kokemuksiaan, mutta terapia on kuitenkin vain maksettua lähimmäisenrakkautta. Ikuinen höpötys ei auta. Ainoastaan todellinen vastuunotto lähimmäisistä ja oikeiden mahdollisuuksien tarjoaminen kantavat. Ajatukseni on melko ankea, koska itsekkyys on muotia ja yleensä muotiajatukset koetaan oikeassa olemiseksi.

    Masennus on siis kierre, jota erilaiset syyt ruokkivat. Uskon kuitenkin, että masennusta aiheuttava persoonallisuudenpiirre sinällään ei ole yksin hyvä tai huono. Herkkyyttä tarvitaan esimerkiksi ihmisten kanssa työskennellessä. Sen kääntöpuoli voi olla alttius ahdistumiselle. Herkkyys on siis piirre, jota toisten tulisi arvostaa ja jolle olisi hyvä löytyä mielekästä käyttöä.

    Ainoa todellinen hoito on masennuksen kierteen katkaiseminen. Oireiden hoito on osa sitä, mutta ainoastaan varteenotettava toivo ja kokemus siitä, että itse voi vaikuttaa ja tehdä merkityksellisiä asioita, lopulta auttavat. Ja valitettavasti tämä vaatisi toisten ihmisten panosta ennen kuin hoito alkaisia antaa tulosta. Nykyiseen menestysmentaliteettiin tuntuu kuuluvan tulosten saavuttaminen joko ennen kuin panostetaan tai ainakin panostamisen jättäminen muiden tehtäväksi. Pieleen menee. Suomalaiset ovat kuin poikaviikarien lätkäjoukkue, jossa pelaajat nujakoivat keskenään saadakseen kiekon edes hetkeksi itselleen. Lyhytjänteisimmät lahopäät näyttävät voittavan raa'alla voimallaan. Lopulta koko porukka jää tappiolle.
  20. Kiinnostavaa mutta myös järkyttävää tässä keskustelussa on heitteille jättämisen mentaliteetti. Kovin monet ovat sitä mieltä, että auttaminen on paapomista. En voi olla ajattelematta, että entäpä jos he vaikkapa saavat sydänkohtauksen, niin pitäisikö heidät jättää kuolemaan. Mitäs söivät läskiä ja joivat viinaa! Olisivat harrastaneet ulkoliikuntaa ja syöneet terveellisesti. Olen myös nähnyt, kuinka haavoittuvainen on sellainen ihminen, joka luuli olevansa korvaamaton tekijä työelämässä, mutta lensikin yt-neuvotteluissa pihalle. Eivät enää sanoneetkaan, että kyllä ahkeralle töitä löytyy, kun joutuivat todellisuuden kanssa silmäkkäin. Maailman potkaistua sen verran kuin se monia potkaisee päähän nykyään muutama kovapintainen kiskoi narun kaulaansa. Puolitutu päivittelivät, etteivät olisi ikinä uskoneet...

    Kovien sanojen takana on usein nössö, joka kuvittelee hyvän asemansa perustuvan pelkästään omaan erinomaisuuteensa. Ja kun sitten realismi - ilman kyynisyyttä - osoittaa, että elämän kulissit olivatkin osin tuttavapiirin varassa tai kenties hyväksikäytön varaan rakennettuja, onkin paska housussa.

    Kukin on päävastuussa elämästään. Narkomaanit ja alkoholistit myös. He eivät luovu tavoistaan kenenkään muun tahdosta. Halventaminen ja kyynisyys eivät kuitenkaan herätä sitä tahtoa. Eivätkä ne anna vähäistäkään mahdollisuutta kantaa sitä vastuuta, jota tässä keskustelussa niin kovasti on vaadittu kannettavaksi.

    Jokaisella meistä on hyviä ja hyödyllisiä ominaisuuksia ja useimmat meistä nauttivat niiden käyttämisestä. Aina kun alistamme ja vähättelemme toista ihmistä, heitämme hukkaan paljon hyvää. On tietenkin totta, että jotkut eivät näytä kestävän vapautta. Jos kukaan ei aseta rajoja, he sekoittavat päänsä milloin milläkin kemianteollisuuden sivutuotteella.

    Ja viime kädessä: jos narkomaanit ja alkoholistit eivät ole laitoksessa, missä he ovat? Kadulla, varastamassa juuri täälläkin pätemään pyrkivien roinaa tai tärvelemässä yhteistä omaisuutta. Mitä heille sitten pitäisi tehdä? Päästää päiviltä? Kuka kovapintaisista haluaisi ruveta pyöveliksi?

    Ilmeisesti taipumus tällaisiin riippuvuuksiin on perinnöllinen. Taipumus taas ei käsittääkseni tarkoita ominaisuuden väistämätöntä ilmenemistä vaan sen todennäköisyyttä sopivissa oloissa. Edelleen, vaikka päävastuu elämästä on jokaisella itsellään, olisiko mitenkään kohtuullista ajatella, miksi nykyisessä elämänmenossa tällaisten taipumusten toteutuminen on todennäköisempää kuin vaikkapa menneinä vuosikymmeninä (joina näitä samoja ongelmia oli, mutta vähemmän ja helpommin hallittavissa muodoissa).

    MIksi, oi miksi, joillekin näyttää mahtuvan vain yksi ajatus päähän? Missä on kyky harkintaan? Entä suhteellisuudentaju? Entä mistä tulee se usko, että jos itse saisi päättää toistenkin asiat, kaikki maailmassa olisi hyvin? En edelleenkään väitä, että kaikki ongelmaiset olisivat toisten ihmisten parannettavissa, mutta käytännöt perustuvat monien ihmisten kokemukseen, ei yhden ihmisen ajattelemattomuuteen.
    21. 2 / 12
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt