Riittääkö rakkaus?

Oletko kertonut miehellesi että rakastat häntä vielä? ja että toivot yhteistä aikaa jne. josta petyt ja joka tulee esiin ilkeinä sanoina? jutelkaa.. kenties miehelläsikin on vastaavaa? tai sitten ei, mutta se selviää vain keskustelemalla perin pohjaisesti..

Jos ei ole lapsia, helpointa erota ja aloittaa uusi elämä.

Kyllä vain, miehelle olen sanonut hyvinkin moneen kertaan kaipaavani yhteistä aikaa ja hellyyttä. Hän myös tietää, että rakastan häntä.

Keskustella haluaisin, olisin valmis siihen, mieheni ei vaan jaksa enää keskustella. Emme saa yhdessä rakentavaa keskustelua aikaiseksi, vaan se menee joka ikinen kerta siihen, että minä kyselen ja mies ahdistuu. Ei ole helppoa ei... Itse olisin valmis vaikka parisuhdeterapiaan, mutta mieheni ei.
Taitaa olla mieheni luovuttanut meidän suhteemme ja se on ikävää se. Meidän molempien on kuitenkin helvetin hankalaa päästää irti ja erota.

Jospa kattelisit minkälaisia muita miehiä markkinoilta löytyy.......

Riitely ja paha mieli koko ajan - tuo ei ole oikea tapa elää.

Mies ilmeisesti on saanut sinusta tarpeekseen ja on ahdistunut eläessään saman katon alla sinun kanssasi.
On hyvä että tuo asia tuli selville ennen lasten tekoa. Teille kummalekkin on oikea tapa elää - rauhasa, hyvillä mielin, onnellisena ja... ilman toisianne.

Ole aivan huoletta, sinä kyllä tulet saamaan todellisia huolen aiheita joille itse et voi mitään: sairauksia, läheisten kuolemat, taloudellisia kysysmyksiä jne jne..

Miksi siis kasaat tietoisesti ja harkiten elämääsi epäsopua ja vaikeuksia?

Joo, ehkä tämä tarina on loppu.

Typerää kuitenkin lähteä vertaamaan parisuhteen päättymistä muihin huolen aiheisiin. Huolia ja murhetta aiheuttaa pitkän parisuhteen päättyminen ihan siinä missä läheisten kuolematkin, kokemusta valitettavasti niistäkin on.

En halua kuitenkaan liian helpolla luovuttaa, se nyt riippuu siitä haluaako kumppanini taistella rinnallani, Jos ei, niin sitten on aika päästää hänet menemään ja minun aika surra päättynyttä suhdetta ja sopeutua uuteen elämäntilanteeseen.

Siis ihan sama tilanne kuin meillä! tai siis mies ei ihastunut toiseen, alkoi muuten vaan epäilemään tunteitaan. Mutta mites otat selvää haluaako toinen jatkaa kun meilläkää mies ei tykkää puhua vaan ahdistuu kun alan tivaamaan tunteista ja tulevaisuudesta. Hän ei halua erota, vaan haluaa kattella tuleeko varmuus ja tunteita lisää tulevaisuudessa. hän ei lupaa minulle mitään eikä oikein anna enää toivoakaan.Arki on yhtä helvettiä kun olen niin epävarma ja varmaan joka päivä itken miehelle kuinka en halua menettää. Mies vastaa "mutta en mä voi väkisin sua rakastaa, tykkään kyllä mutta en tarpeeksi, ainakaan vielä, älä mieti näitä asioita vaan anna ajan kulua. En tiedä tuleeko meistä enää mitää, en voi luvata"
Koita sitten tässä elää epävarmuudessa. olen varma ettei niitä tunteita enää tule ja mies mut jättää. Mutta toivossa on hyvä elää..kai. Nyt olen päättänyt että vaikka kuinka tekisi mieli puhua tästä aiheesta miehen kanssa, kysellä tunteista, kysellä tulevaisuudesta ja muuten vaan sanoa koko ajan miehelle että rakastan häntä ja toivon ettemme eroa niin en sitä tee! Olen yhtä vaikeasti tavoiteltava kuin hän. en ahdista häntä ja elän omaa elämääni. Joko mies tajuaa itse kun en ole liian helppo ja itsestäänselvyys ja alkaa kiinnostumaan ja tykkäämään kun ei koko ajan riidellä tästä jutusta tai sitten mies huomaa kuinka elämä on helppoa ja kivaa ilman stressiä minusta ja eroamme. Ihan sama. Olen 22 vuotias nuori, kaunis nainen isossa kaupungissam löydän kyllä seuraa jos tuo ei mua huoli

Jep, ihan sama tilanne. Epävarmuus on niin ahditavaa, itse haluaisin jotakin tietoa tulevaisuudesta, tuntuu etten osaa yhtään suunnitella tulevaisuutta. Tai kai se on niin, ettei mikään mene ikinä niin kuin toivoo.

Sovimme keväällä ettemme puhu asiasta kun kerran kuussa. Se onnistui ja meillä menikin huomattavasti paremmin. Nyt kuitenkin kesä toi meille yhteistä aikaa todella todella vähän, olemme viettäneet aikaa pakon edessä paljon eri paikkakunnilla, mikä tietyllä tapaa on vaan lisännyt ahdistustani. Nyt on käynyt niin että puolet yhteisistä päivistämme on ollut ihania ja ne toiset puolet kaikkea ihan muuta...

Toisaalta yksin olo on tehnyt minulle hyvää, olen huomannut että minun on hyvä olla myös yksin. En tarvitse miestä ja kyllähän niitä ottajia olisi. Se hieman lohduttaa, mutta siitäkään huolimatta en tahtoisi miestä menettää.

Tsemppiä kohtalotovereille!