Vähän aikaa sitten tajusin erään asian, mikä muutti mun käsityksen oikeista kavereista, kumppaneista kokonaan...Nimittäin se että jotkut minulle rakkaat ihmiset tosiaan puukottavat selkään niin pahasti, ettei enää tunnista niitä ihmistä. Alkaa oikein miettimään onko tuo se sama jota rakastin kaksi vuotta! Olen vähän yli 2 vuotta rakastanut erästä Samia. Hän oli minulle kaikki, olin valmis tekemään hänen etteensä mitä vaan, rakastin niin paljon kuin ihminen voi vaan rakasta. Pistin kaikki tunteet peliin. Samikin rakasti mua, mutta suhde päättyi hyvin oudolla tavalla viime vuonna. Samista oli yhtäkkiä tullut hyvin välinpitämätön, hänelle oli aivan sama miltä minusta tuntuu, sattuuko minuun vai ei. Tärkeintä oli ettei Samiin sattuisi ja että hän oli halukas tapaamaan uusia naisia. Asia oli minulle selvä ja niin me erottiin. Sen jälkeen oon ollut ihan särkynyt. Sami ei enää eron jälkeen vastanut mun puheluihin, viesteihin eikä suostunut olemaan edes väleissä vaikka edes kavereina! Miten ihmeessä toisen tunteet voi muuttua tosta vaan näin nopeasti näin pitkän historian jälkeen! Hän teki selväksi ettei halua olla kanssani missään tekemisissä, mikä oli suuri järkytys minulle. En ole koskaan ollut uskoton, aina tukemassa miestä ja vain rakastanut häntä. Enää ei ole mikään kohdallaan enkä tiedä syytä tällaiseen muutokseen. Olen miettinyt Samia pitkään ja huomannut kuinka outoa on välittää sellaisesta joka satuttaa niin paljon. Sellainen tunne että mies ei ole sama mies jonka kanssa olin ja tunsin. Uskaltaako oikeesti luottaa ihmisiin joita tunnen todella hyvin? Entä jos nekin ei ole luottamukseni arvoisia...Ketä oikeesti voimme sanoa tuntevamme tosi hyvin, keneen voimme turvautua ja luottaa 100%:sti?
Tunnemmeko rakkaita ihmisiä oikeasti???
neiti
7779
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin..."
Itseensä pitäisi pystyä luottamaan, vaikka sekin on yllättävän vaikeaa.
Rajoitetusti toisiinkin.Mitä pahemmin luottamus petetään sen vaikeampaa se on. Sitä alkaa tarkkailla toisissa samoja merkkejä jotkajohti pettymyksiin edellisen kerran. Ottaa asioita liian herkästi. Peloillaan saattaa jopa aiheuttaa samoja tilanteita välillisesti itsekin.
Varsinkin kun on kyseessä loukkaukset joiota ei ole ovinut käsitellä, ei ole saanut vastauksia eikä voi käsittää pelkästään päässäänpohtimalla.
Kyllä se luottaminen silti on mahdollista, vaikkakin varoivaisempaa, rajatumpaa. Vaaditaan aikalailla itsetuntemusta että osaa erottaa turhat pelot intuition aidoista varoituksista. Koska ei, kaikki läheisemme eivät ikävä kyllä tosiaan ole luotettavia.
Koita jaksaa välittää ja luottaa sinäkin. Kyllä niitäoikeasti hyviä ja luotettaviakin ihmisiä on pakko olla olemassa- kunhan ei sitten tulisi potkittuaa pois kun kohdalle sattuu...
Siltä ettei tunneta, ainakin itselläni on ollut sellainen tunne hetken aikaa jo. Olen mies ja itselläni hyvin samanlainen tarina kerrottavana kuin tuo sinun edellä mainitsemasi. Vajaan kahden vuoden suhde, johon mahtui paljon ihania muistoja sekä rakkautta. Ei se onni sitten kestänytkään ja eroaminen tuli eteen... Asia mikä tässä satuttaa eniten, että toinen sanoo ettei halua olla tekemisissä enään minun kanssani. Enkä voi ymmärtää mistä hänen yhtääkkinen jyrkkä kantansa asiaan voi johtua? Tämmöisestä jää jollain tapaa sellainen olo, että muo on narutettu ja käytetty hyväksi :o(
Se oli toinen mies joka oli astunut jo mun aikana kuvioihin...kiva Jotenkin aavistelinkin asian olevan niin. Aika vittumainen temppu siltä keneen on luottanut viimeiset kaksi vuotta.
Mä luotin mun suhteeseen kun kallioon. Ajattelin että vaikka mitä tapahtuisi niin hän ei pettäisi tai jättäisi minua. Sen luottamuksen kehittymiseen meni vuosia ja sitten yhtäkkiä hänellä oli kriisi joka ei liittynyt suhteeseemme ja hän vain ilmoitti että se on loppu nyt. Hänellä oli valtava kiire saada lupa harrastaa seksiä muiden kanssa ja muuttaa omaan asuntoon. On vähän vaikeeta luottaa yhteenkään naiseen sen jälkeen. Jos se oli vuosia pelkkää illuusiota niin minä olen sokea sellaiselle ja on ehkä parempi että siirryn niihin suhteisiin joissa ei ole tunteita pelissä (vaan onko sellaisia oikeasti).
Vanha sanonta: rakkaus on sokea, pitää todella paikkansa. Olit itse niin rakastunut, että et nähnyt toisen ihmisen ihastuksen hiipumista, ehkä selittelitkin itsellesi hänen käytöstä. Tosiasiahan on, että eihän hän sinua olisi jättänyt, jos olisi rakastanut. Miksi haluaisit kaveriksi ihmisen, joka repii vain haavoja auki. Vaikka lööpit on täynnä: erottiin ystävinä, se tarkoittaa, ettei nyrkitetty eikä käräjillä tavattu. Tuskin nämäkään bestiksiä on eron jälkeen. Luottamuksesta vielä, todella vain itseensä voi luottaa, mutta jos on realisti ja uskalias, voi myös toiseen luottaa. Koitahan ajatella, että olet saanut kokea suuria tunteita ja nyt elämässä eteenpäin.
liika rakastaminen tukahduttaa toisen. Se alkaa kuristamaan ja tunttuu ettei muuta pakokeinoa ole kuin jättäminen. Tukahdututit hänet! Ihan oikeasti, hän saattoi kokea olonsa ahtaaksi (etenkin jos hän on nuori vielä). Liika rakastaminen ja antautuminen toiselle ai välttämättä ole hyväksi...