Moi vaan Sinulle.
Ajattelin kirjoitella omasta tuoreesta erostani, osaksi saadakseni asian jotenkin itslleni selväksi, osaksi pienentääkseni sitä "tummaa klimppiä" joka hallitsee kaikkea ajattelua.
Yhdessä asuttiin vuosi, sitä ennen tiivistä seurustelua toinen vuosi ja lisäksi tunsimme jo pidemmän (vuosi-kaksi?) ajan ennen seurustelun aloittamista. Seurustelu lähti aikanaan liikkeelle samasta työpaikasta jonne/josta kuljimme matkat yhdessä. Siitä lähti tutustuminen joka sitten johti muutamien mutkien kautta yhteisiin unelmiin ja tulevaisuuden suunnitelmiin.
Hän (tyttöystäväni) ei ollut alunperin kovin innostunut aloittamaan seurustelua, hänellä oli takanaan pitempi suhde josta oli toipunut muutaman vuoden rankalla sinkkuelämällä. Itse olin innokkaampi osapuoli, sellaista ihastumisen tunnetta en ollut ennen kokenut. Hiljalleen sain Hänet innostumaan aiheesta ja se ensimmäinen vuosi onkin jäänyt mieleen elämäni onnellisimpana aikana. Molemmat opiskelimme ja työskentelimme, joten elämä oli aika rankkaa, mutta parisuhde oli jotenkin se pelastus joka antoi voimia. Seksi sujui, siitä oli helppo puhua ja molemmat saivat siitäkin voimia.
Hän menetti asuntonsa noin vuosi sitten, jolloin ehdotin yhteen muuttamista. Jälkikäteen ajatellen se oli ehkä virhe, mutta eihän näitä voi tietää etukäteen... Muistan hyvin sen onnen tunteen kun saatiin sitten se yhteinen kämppä ja päästiin muutamaan sinne... Todellista kodin leikkimistä!
Syksyn mittaan oma aikatauluni meni todella rankaksi. Töitä kuukaudessa noin 120h, lisäksi nippu kursseja, tenttejä, palautettavia töitä... Harrastuksille ei juuri jäänyt aikaa. Myös hänelle syksy oli rankka, molemmat odottivat joulunaikaa ja sen tuomaa hengähdystä. Eihän sitä tullut. Erilaiset elämänkatsomukset alkoivat hiertää välejä, myöskin seksistä tuli hiljalleen ongelma.
Häntä häiritsi minun väsyneisyyteni, minua taas se, että silloin kun jaksoin yrittää ja panostaa yhteiseen ajanviettoon (muutenkin kuin seksiin, siis) niin en saanut juuri mitään vastakaikua. Asiasta saatiin aikaan ikäviä riitoja jotka eivät selvittäneet asiaa mitenkään, kävivät vain molempien itsetunnolle.
Kevään mittaan ongelma oli jo huomattu ja sovittu että yritetään vielä. Itse aloin tässä vaiheessa miettimään josko koko suhteella on tulevaisuutta. Kai se on vähän niin, että jos sitä miettii niin on jo luovuttanut? Joka tapauksessa viime viikolla tuli sitten se "viimeinen riita", jonka päätteeksi kuulin itseni sanovan "Kai se oli siten tässä...".
Pääsin muuttamaan vanhaan asuntooni jossa olen nyt tuijotellut kattoon muutaman illan ja ihmetellyt yksinäisyyden kurjuutta. Ystäviin välit muuttuivat etäisemmiksi suhteen aikana ja nyt jäljellä on vain syyllisyys suhteen lopettamisesta, huoli tyttöystävän voinnista sekä jonkinlainen tyhjyys kun ajattelee tulevaisuutta.
No joo. Ei tämä juuri auttanut, ehkä myöhemmin tulee jokin toinen tunne. Huomenna on pakko mennä töihin, ei todellakaan ole sellainen olo että siitä tulisi yhtään mitään.
Ajattelin kirjoitella omasta tuoreesta erostani, osaksi saadakseni asian jotenkin itslleni selväksi, osaksi pienentääkseni sitä "tummaa klimppiä" joka hallitsee kaikkea ajattelua.
Yhdessä asuttiin vuosi, sitä ennen tiivistä seurustelua toinen vuosi ja lisäksi tunsimme jo pidemmän (vuosi-kaksi?) ajan ennen seurustelun aloittamista. Seurustelu lähti aikanaan liikkeelle samasta työpaikasta jonne/josta kuljimme matkat yhdessä. Siitä lähti tutustuminen joka sitten johti muutamien mutkien kautta yhteisiin unelmiin ja tulevaisuuden suunnitelmiin.
Hän (tyttöystäväni) ei ollut alunperin kovin innostunut aloittamaan seurustelua, hänellä oli takanaan pitempi suhde josta oli toipunut muutaman vuoden rankalla sinkkuelämällä. Itse olin innokkaampi osapuoli, sellaista ihastumisen tunnetta en ollut ennen kokenut. Hiljalleen sain Hänet innostumaan aiheesta ja se ensimmäinen vuosi onkin jäänyt mieleen elämäni onnellisimpana aikana. Molemmat opiskelimme ja työskentelimme, joten elämä oli aika rankkaa, mutta parisuhde oli jotenkin se pelastus joka antoi voimia. Seksi sujui, siitä oli helppo puhua ja molemmat saivat siitäkin voimia.
Hän menetti asuntonsa noin vuosi sitten, jolloin ehdotin yhteen muuttamista. Jälkikäteen ajatellen se oli ehkä virhe, mutta eihän näitä voi tietää etukäteen... Muistan hyvin sen onnen tunteen kun saatiin sitten se yhteinen kämppä ja päästiin muutamaan sinne... Todellista kodin leikkimistä!
Syksyn mittaan oma aikatauluni meni todella rankaksi. Töitä kuukaudessa noin 120h, lisäksi nippu kursseja, tenttejä, palautettavia töitä... Harrastuksille ei juuri jäänyt aikaa. Myös hänelle syksy oli rankka, molemmat odottivat joulunaikaa ja sen tuomaa hengähdystä. Eihän sitä tullut. Erilaiset elämänkatsomukset alkoivat hiertää välejä, myöskin seksistä tuli hiljalleen ongelma.
Häntä häiritsi minun väsyneisyyteni, minua taas se, että silloin kun jaksoin yrittää ja panostaa yhteiseen ajanviettoon (muutenkin kuin seksiin, siis) niin en saanut juuri mitään vastakaikua. Asiasta saatiin aikaan ikäviä riitoja jotka eivät selvittäneet asiaa mitenkään, kävivät vain molempien itsetunnolle.
Kevään mittaan ongelma oli jo huomattu ja sovittu että yritetään vielä. Itse aloin tässä vaiheessa miettimään josko koko suhteella on tulevaisuutta. Kai se on vähän niin, että jos sitä miettii niin on jo luovuttanut? Joka tapauksessa viime viikolla tuli sitten se "viimeinen riita", jonka päätteeksi kuulin itseni sanovan "Kai se oli siten tässä...".
Pääsin muuttamaan vanhaan asuntooni jossa olen nyt tuijotellut kattoon muutaman illan ja ihmetellyt yksinäisyyden kurjuutta. Ystäviin välit muuttuivat etäisemmiksi suhteen aikana ja nyt jäljellä on vain syyllisyys suhteen lopettamisesta, huoli tyttöystävän voinnista sekä jonkinlainen tyhjyys kun ajattelee tulevaisuutta.
No joo. Ei tämä juuri auttanut, ehkä myöhemmin tulee jokin toinen tunne. Huomenna on pakko mennä töihin, ei todellakaan ole sellainen olo että siitä tulisi yhtään mitään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Täältä tulee myötätuntoa sinulle. Tarvitsisit kunnon halauksen, mutta sitä en voi netin kautta antaa.
Kiitos myötätunnosta... Mä vaan toivon että saan pidetty entiseen tyttöystävään sellaiset välit että saadaan asiasta joskus keskustelua. Mä yritän uskotella itselleni ettei tämä ollut mun syytä...
...ei kai se ollutkaan, mutta silti.
Kiitos.
Hei.
Tuntuupa tarinasi tutulta.
Minä ja nyt jo entinen tyttöystäväni aloimme seurustella kuusi vuotta sitten. Yhteen muutimme kolmen vuoden seurustelun jälkeen ja elämä vaikutti täydelliseltä.
Pikku hiljaa suhteestamme hävisi kuitenkin se niin sanottu romanttinen rakkaus. Olimme enää "vain" erittäin hyviä ystäviä. Yritimme toki palauttaa suhteemme sen vanhaan loistoonsa, mutta turhaan.
Lopulta tyttöystäväni sanoi eilen, että hän muuttaa pois. Vaikka päätös lieneekin oikea, on tuska hirvittävä. En ole koskaan asunut yksin, ja yksinäisyys pelottaa.
Aiomme yrittää pysyä ystävinä. Mietin vain, miten ystävyyden käy, kun uudet seurustelukumppanit kenties astuvat kuvioihin jossain vaiheessa.
Kohta tulee pimeä syksy. En tiedä, miten jaksan. Ihmisenä olen epäonnistunut.
Voimia sinulle, -V-.
Terve Leimi,
Varmasti jätetyksi tulemisen tuska on vielä pahempi, kuin jättäjän syyllisyys...
Pimeään syksyyn on vielä aikaa, itse aion keskittyä nyt vanhojen kaverisuhteiden lämmittelyyn, harrastuksiin ja työhön. Siitä se varmasti sullakin sitten hiljalleen lähtee.
Viime viikolla tavattiin ex:än kanssa ja juteltiin ilta asiaa ja niitä-näitä. Sen jälkeen päätös on tuntunut entistä oikeammalta. Ei tässä vieläkään mitkään juhlat ole, mutta välillä sitä jo huomaa ajattelevansa muitakin asioita. On muuten helpottavia hetkiä. Vielä kun pääsisi eroon näistä yksinäisistä illoista kun möröt ryömivät sängynalta osoittelemaan sormella.
Leimi, koeta vaan jaksaa pinnistellä!
Sinun,
V