olen seurustellut poikakaverini kanssa reilut puolitoista vuotta ja vaikka hän on monella tapaa hirvittävän ihana, en anna itseni olla onnellinen. tämä johtuu joko siitä että joku ei vaan lopullisesti kolahda tai sitten panikoin yhteisen tulevaisuuden lähestyessä tai annan itseni uskoa että jotakin vielä parempaa voisi löytää.
mistä siis tietää kannattaako lähteä etsimään mitä uutta löytäisi vai katsoa tätä suhdetta vielä pidemmälle? ongelmallista pidemmälle katsomisessa on että syksyllä olisi edessä muutto yhteen ja jos sillon selviäisi ettei juttu oikeasti olekaan se mitä haluan, on ero huomattavasti vaikeampaa.
tämän vuoden aikana olen huomannut olevani kiinnostunut kahdesta muusta pojasta, toisen olen tuntenut jo pari vuotta ja ennen nykyisen kanssa seurustelua meillä oli jotain juttua(suuteluakin..), mutta en sillon myöntänyt itseni että olin ihastunut. toiseen tutustuin vähän aikaa sitten ja hän puheellaan ja tanssitus tavallaan hurmasi minut täysin (ja hän kiinnostui minusta)! pettänyt en kuitenkaan ole poikaystävääni näiden kummankaan tai kenenkään muunkaan kanssa.
nuo kummatkin kiinnostukset saattavat olla vain pääni sisällä luotuja tunteita jos totuus nyt on että tämä kaikki epäröinti johtuu tulevaisuuden pelostani tai elämään jännityksen hausta. miten tuonkin voi selvittää??
mistä siis etsimään vastauksia, kun olo tässä suhteessa tuntuu hankalalta koska valehtelen tunteistani joko itselleni tai poikaystävälleni? rakastan häntä mutta en tiedä rakastanko tarpeeksi, oikealla tavalla ja oikeista syistä...
mistä siis tietää kannattaako lähteä etsimään mitä uutta löytäisi vai katsoa tätä suhdetta vielä pidemmälle? ongelmallista pidemmälle katsomisessa on että syksyllä olisi edessä muutto yhteen ja jos sillon selviäisi ettei juttu oikeasti olekaan se mitä haluan, on ero huomattavasti vaikeampaa.
tämän vuoden aikana olen huomannut olevani kiinnostunut kahdesta muusta pojasta, toisen olen tuntenut jo pari vuotta ja ennen nykyisen kanssa seurustelua meillä oli jotain juttua(suuteluakin..), mutta en sillon myöntänyt itseni että olin ihastunut. toiseen tutustuin vähän aikaa sitten ja hän puheellaan ja tanssitus tavallaan hurmasi minut täysin (ja hän kiinnostui minusta)! pettänyt en kuitenkaan ole poikaystävääni näiden kummankaan tai kenenkään muunkaan kanssa.
nuo kummatkin kiinnostukset saattavat olla vain pääni sisällä luotuja tunteita jos totuus nyt on että tämä kaikki epäröinti johtuu tulevaisuuden pelostani tai elämään jännityksen hausta. miten tuonkin voi selvittää??
mistä siis etsimään vastauksia, kun olo tässä suhteessa tuntuu hankalalta koska valehtelen tunteistani joko itselleni tai poikaystävälleni? rakastan häntä mutta en tiedä rakastanko tarpeeksi, oikealla tavalla ja oikeista syistä...
Vastaukset 20
Vanhimmat
poikakaveriasi, mutta vaikuttaisi kuitenkin siltä, että sinä vain pidät hänestä, jos rakastaisit et pelkäisi yhteistä tulevaisuutta, vaan odottaisit sitä.
ei kannata jättää ei suhde vaihtamalla parane kokeiltu on seksi saattaa olla aluksi hauskempaa, mutta kyllä aika hoitaa senkin asian keturalleen kestäkää yhdessä niin saatte paremman tulevaisuuden
Avio- tai avoliitto on niin vaativa juttu, että siihen mentäessä ainakin pitää olla ihan varma, että haluan juuri tätä enkä mitään muuta. Sittenkin saattaa juttu mutkistua ja epäonnistua. Sinä olet niin nuori, että voit hyvin katsella vielä ympärillesi kuten ilmeisesti teetkin. Vanhemman neuvo: älä muuta vielä asumaan yhteen.
luonteeltani olen niin ailahtelevaista sorttia ja epäilen päätöksiäni kaikissa mahdollisissa asioissa, niin että vastauksien löytäminen tuntuu aivan liian vaikealta. ja kun vastauksia ei löydy ahdistun. ongelmani ydin onkin se etten tiedä onko epäilyissäni kyse vain luonteelleni tyypillisestä varautuneisuudesta (joka on ehkä voimakkaampi kuin monilla) vai onko suhde vain väärä ja jokin alitajuntainen yrittää kertoa siitä, mutta en uskalla kuunnella kunnolla?
mutta eikö yleensä ihmisiä pelota tulevaisuus? siis vaikka olisikin varma tunteistaan sillä hetkellä niin eikö edes se pelota että tulevaisuudessa asiat muuttuu? yhteenmuutosta on ollut puhetta jo pitemmän aikaa sillä se olisi käytännön kannaltakin helpompaa sillä muutamme samalle paikkakunnalle opiskelemaan. rasittavaa on itselle tämä ailahtelu sillä joka toinen hetki olen täysin varma että yhdessä pysytään ja suunnittelen muuttoa innoissaan itsekin ja joka toinen hetki ajattelen että ei pitäisi puhua poikakaverille aiheesta mitään jos joudunkin vetämään kaiken takaisia jossain vaiheessa. siis jos ero tuleekin en haluaisi kasvattaa hänen käsityksiään yhteisestä tulevaisuudesta yhtään enemmän.
sillä rakastamisella tarkoitin sitä että en tiedä onko se lähinnä ystävämäistä ja huolehtivaa rakkautta vai sitä oikeaa. mistä oikean rakkauden tunnistaa? jos mietinkin tilannetta jolloin pitäisi jättää hänet, tulee ihan kauhea olo, koska varmaa on ettei hän sitä odottaisi.
ja niinkuin näkyy sain nyt kahdenlaista vastausta.. kiitos vastauksista, tiedän että itse on tämäkin juttu selvittettävä, mutta ulkopuolisten näkökulmat voivat aina antaa uutta ajattelunsuuntaa, josta vastaus voi löytyä.
Tuo kirjoitus oli kuin mun päästä. Tosin en ole vielä ihastunut keneenkään toiseen. Olemme olleet poikaystäväni kanssa myös puoltoista vuotta. Välillä tunnen rakastavani häntä mutta välillä sisin sanoo ettei tämä ehkä silti olekaan mitään oikeaa. Poikaystäväni on ihan lääpällään minuun. Viime talvi muutti asioita sillä poikaystävälläni oli jatkuvasti kiirettä koulun ja harrastusten takia. Olin todellakin rakastunut häneen silloin mutta tunteet tulivat kylmemmiksi siitä syystä etten saanut aikaa näyttää niitä tms.
Välillä tulee jotenki ahdistunut olo kun ajattelee että pidänkö hänestä vaan älyttömän paljon, rakastanko oikeasti vai onko tämä sellaista kaveri-rakkautta. Meillä on aina älyttömän hauskaa yhdessä mut jotenkin tuntuu siltä ettei sitä intohimoa oikein ole...
kertokaa mullekin te viisaat ihmiset :)
Jos homma ei tunnu oikeelta niin se ei ole sitä. Voihan olla, että et ole valmis muuttamaan yhteen kenenkään kans. Vaihda tyyppiä ja aloita alusta. :)
Ole sinä fiksumpi kuin minä. Ei ne asiat saman katon alla paremmiksi muutu, jos nyt jo tuntuu tuolta.
Onpa ihanaa kuulla että muitakin on tässä tilanteessa. Aivan samassa. Me ollaan seurusteltu avopuolisoni kanssa kohta kaksi vuotta ja nyt muutettiin yhteen. On tästä jo kauan ollut intohimo poissa mutta sitä vain ajatteli että kyllä se siitä vielä... Mutta kun muutto tuli, se hirveä ahdistus iski. Nyt tästä ei ole enää ollenkaan helppo irtautua. Ja tässä vaiheessa (juuri kun vuokrasopimus allekirjoitettu) alan miettimään että haluaisin kyllä vielä kokea ja nähdä jotain uutta. Mutta en uskalla enää tehdä mitään ratkaisua, kun en tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. Oli ratkaisu mikä tahansa, niin tuntuu että mulla on paha olla.
Hyvä kysymys...Minullakin on sama tilanne, mutta on oltu yhdessä jo neljä vuotta. Nyt sitten loputtoman jahkailun ja ihastumisten jälkeen päätin että tämä ei ole oikein. Meillä on edellen menossa ns "tauko" vaikka ei sekään mikään hyvä ratkaisu ole.
Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että asumme eri paikkakunnilla, ja näemme suht harvoin. Lisäksi mieheni on kärsinyt pitkään masennuksesta ja hän rakastaa minua todella sekä haluaisi jatkaa seurustelua. Pelkään miyten hän reagoisi lopulliseen eroon...Ja kaiken huipuksi en edes tiedä, haluanko sitä! Välilä minusta tuntuu että haluasisin jatkaa, ja välillä taas ei.
Kunpa tietäisin mitä tehdä, kovin pitkään en voi tilannetta vitkuttaa.
miten teillä se tauko sitten käytännössä toimii? oletteko ihan täysin ilman yhteydenpitoa ja näkemistä ja onko teillä jotkut sovitut säännöt?
kun itsekin olen tuota vaihtoehtoa miettinyt mutta silloin tuntuisi että jättäisin toisen ikäänkuin varalle ja ajatus siitä ei ole oikein huokutteleva (ja ainakin jos minulle tuollasta ehdotettaisiin loukkaantuisin luultavasti siitä tosi paljon).
jos toinen jää odottelemaan että kyllä se tauon jälkeen takaisin tulee ja ei sitten tulekaan on tilanne entistä kiusallisempi ja vaikeampi. tai jos itse tuleekin tulokseen että haluaa jatkaa mutta toinen on taon aikana tullut toisiin tuloksiin...
vaikeita nämä suhdeasiat...
Tauolla ei tapailla muita vaan ollaan yksin ja mietitään omia pieniä ajatuksia! Jos haluut uuden kaverin nii sillo erotaan! Pettää ei saa
"Kunpa tietäisin mitä tehdä, kovin pitkään en voi tilannetta vitkuttaa."
Niinhän sitä luulisi :) Itse olen vitkutellut jo hyvinkin kaksi vuotta, ja epäilen että jatkan vitkuttelua vielä pitkään. Ei mikään mukavin mahdollinen tapa elää elämäänsä, mutta niin siinä käy, kun ei osaa/uskalla tehdä selvää päätöstä johonkin suuntaan.
Ja kun on kerran näin pitkään toisen kanssa jatkanut suhdetta, niin eroaminen käy oikeastaan vain vaikeammaksi. Empaattisten ihmisten ongelmia, minua ainakin ahdistaa ajatus toisen huonosta olosta, mikä siitä erosta varmasti seuraisi. Oh well, oma ongelma, en viitsi siis valittaa asiasta.
Sama tilanne oli mulla, mutta itse olin se "sitoutuneempi" osapuoli. Kuitenkin, niin paljon kun rakastinkin, niin huomasin kyllä ettei toinen enää tunne samalla tavalla. Vaikka meillä menikin hyvin, oltiin toistemme parhaat kaverit ja myös seksi toimi.
Toivoin että tilanne olisi ajan myötä korjaantunu ja avomieheni tunteet mua kohtaan syttyneet uudelleen, mutta näin ei käynyt. Olimme kuitenkin liian erilaisia jotta olisimme voineet todella olla onnellisia yhdessä. "Ihan hyvä" suhde ei riittänyt hänelle, ja tuskin olisi loppujen lopuksi riittänyt minullekaan.
Ero oli todella vaikea, olimme olleet pitkään yhdessä ja rakastin häntä, mutta miksi pitkittää tuskaa? Kuitenkin sain mahdollisuuden siirtyä elämässäni eteenpäin ja miettiä mitä todella elämältä haluan.
Viimeiset kuukaudet eivät olleet helppoja minullekaan, vaikka mieheni ei erosta puhunut etukäteen. Huomasin kyllä että jotain on vialla ja epävarmuus teki välillä hulluksi, tuli myös mielessä käytyä läpi kaikki pahimmat mahdolliset syyt miehen käytökseen.
Miettikää, mitä itse elämältä haluatte, älkääkä antako kumppaninne tunteiden vaikuttaa päätökseenne. En usko että kumpikaan voi todella olla onnellinen, jos toinen osapuoli ei ole täysillä mukana. Teillä on oikeus ja velvollisuus ajatella myös omaa onneanne! Se on loppujen lopuksi myös parempi sille toiselle, niin vaikeaa kuin onkin. Jos pallottelette eroaikeilla joutuu toinen elämään jatkuvassa epävarmuuden helvetissä... Ero on vaikea, mutta siitä toipuu ja vähitellen voi löytää tien onnellisempaan elämään.
Kyllä oletkin sitten ihan kuin mä...oikeesti mulla on ihan samoja fiiliksiä poikaystäväni suhteen. Hän on tosi kultainen ja viihdyn hänen kanssaan jne kaikki on hyvin,mutta aina ajoittain alan miettiä kun nään vaikka jonkun söpön äijän jossain( mitä ei kylläkään tapahdu usein, mutta eillen tapahtui,,,) että voisiko olla vielä jotenkin parempaa...en ole koskaan ollut sellainen hurmostelija, sellasta vaihetta ei poikaystävänikään kanssa meillä ollut että olisin tuntenut olevani "umpirakastunut", ja jollai tavalla luulen etten vain ole sen luonteinenkaan, enkä oikeastaan siis olekaan, se ei ole tyyliäni, olen enemmänkin "hillitty"...Mutta sitten toisinaan kuten silloin kun näin yhden söpön kundin aloin vaan miettiä että voisinko mä sittenkin olla sellanen "umpirakastunut" että jossei tämä suhde kuitenkaan ole se oikea sitten..mutta toisaalta en millään haluaisi alkaa "katselemaan" kun muistan vuoden takaiset sinkkuaikani enkä nauttinut siitä pätkääkään kun en oikeen baareissakaan viihdy, joten en tapaa silloinkaan juuri mitään miehiä..
Mutta todella vaan välillä mietityttää mitä tämä nyt on sitten...Pelkään vaan, että alan uskoa että asiat vOISIVAT ollakin jotenkin erilailla, ja että jättäisin poikaystäväni ja uskoisin löytäväni jonkun kenen kanssa olisin jossain ihme "hurmoksessa", ja sitten huomaisinkin, että poikaystäväni olikin se oikea enkä enää löytäisikään ketään...tosi pelottavaa.
Sitä vaan miettii noita juttuja, ehkä se on osaksi sitä että tällai 22-vuotiaana se yhteen muutto ajatus ja sellanen sitoutuminen jotenkin pelottaa ja muutenkin sellanen "aikuisuus" että jos tollaset ajatukset onkin vaan jotai pakokeinoja siitä tulevaisuuden epävarmuuden tms. pelosta...
"nuo kummatkin kiinnostukset saattavat olla vain pääni sisällä luotuja tunteita jos totuus nyt on että tämä kaikki epäröinti johtuu tulevaisuuden pelostani tai elämään jännityksen hausta. miten tuonkin voi selvittää??"
Niimpä, täysin sama juttu mulla. En todella tiedä mitä tekisi..ehkä vaan olen tässä suhteessa kun se kuitenkin tuntuu hyvältä, mutta jos mun kohdalle sattuu joku, joka saa mussa aikaan jotain ERILAISIA tunteita kuin mitä luulin etten pysty ees tuntemaan, niin ehkä mä sitten mietin pari kertaa jatkaako eteenpäin jonkun muun kanssa. Kaikki on kuitenkin nyt hyvin, mutta jos on "tarkoitettu":) niin kai joku muu sitten tulee vastaan, ja jos ei, niin olen varmasti onnellinen poikaystäväni kanssa.....
Mä olen surustellu 4½vuotta ja olemme kumpikin 19vuotiaita.
Jätkä rakastaa mua ihan kympillä ja ajattelee että
me ollaan aina yhdessä, mut nyt musta on alkanut tuntumaan siltä että mä haluaisin vaan mennä.. Mäkin olen pari kertaa ollut kiinnostunut jostain tyypistä.
Mut sit taas pelkään että jos jätän niin mua alkaa kaduttaa ja pahemman kerran enkä enää löydää sellaista aarretta, kun minulla on.
Voin myöntää että suhde on liiana aikaisin aloitettu ja en vielä ole saanut sillei mennä..
Nyt jätkä kysy multa et haluanko todella olla sen kanssa niin en osannu sanoa juuta enkä jaata. tottakai mä haluisin olla sen kanssa, mut mieli tekis mennäkkin ja olla ajattelematta mitään. Ei olla nyt viikkoon ollenkaan nähty ja se lähtee huomenna laivalle.
Ja kohta se lähtee inttiinki.. Ens kuus.
Tää on tosi vaikeeta..
totta tosiaan... sitä pelkää että päästää irti parhaasta asiastaan koko maailmassa mutta kuitenkin tahtoisi vielä kokea enemmän ettei sitten vielä vanhempana tule halu lähteä lätkimään kun se on jo huomattavasti vaikeampaa.
jos kyseessä on erittäin rakas ihminen niinkuin näköjään monen meidän tapauksessa on, on asiaa mietittävä erityisen tarkasti... ja puhuakin toiselle ajatuksistaan. voihan olla että hänellä on samanlaisia tuntemuksia. mutta miten ottaa asian puheeksi... sitäpä tässä itsekin olen pohtimassa. ehdotuksia otetaan vastaan...
ps. tämä että huomaa ettei ole yksin tällaisten tuntemusten kanssa on jo huomattavasti helpottanut, eiköhän se tästä lähde vielä parempaan suuntaan.. jossain vaiheessa. :)
Me nyt sit sovitiin jätkän kanssa että pidetään taukoa ja mä kuvittelin et sellasta taukoa et mietitään asioita, mut ollaan kumminkin yhdessä.
Hän kuitenkin halusi tauon aikana olla erossa..
ei tunnu hyvälle ja sattuu. Haluaisin ehkä sittenkin olla vain hänen..
No eihän se nyt sillä tavalla voi ikinä toimia, että täyspainoisen suhteen jälkeen laitetaan vähäksi aikaa jonkinlainen jäähdyttelyvaihde päälle. Ainakaan, jos toinen osapuoli on vielä hyvin rakastunut. On aivan hirveätä olla tekemisissä rakkautensa kohteen kanssa, jos ei saa tältä vastarakkautta.
Huoh... nämä nyt on niitä vaikeita juttuja elämässä. Lopulta jokainen tekee itse omat päätöksensä ja vastaa niistä myöskin itse. Niistä on yleensä joitain hyviä seurauksia ja joitain huonoja seurauksia. Kuitenkin, kun päätös on tehty ja julkistettu, paluuta entiseen ei enää ole. Se kannattaisi pitää mielessä päätöstä tehdessä.
Lisäksi on aivan käsittämättömän itsekästä pyytää, että se entinen rakas suostuisi tukemaan ja katsomaan sivusta aina siihen saakka, että löytää itse itselleen uuden kumppanin. Sen jälkeenhän sille entiselle heilalle ei sitten olekaan enää niin käyttöä... no, nämä olivat vain minun sekalaisia mietteitäni asiasta. Jokainen eläköön tavallaan.
Hmh... Teidän nuorempien naisten juttuja lukiessa tuli mieleen mm. seuraavaa:
Oma ensimmäinen varsinainen seurustelusuhteeni alkoi kun olin 21 v. ja päättyi minun tahdostani, kun olin 25 v. Suhteessa oli onnellisia aikoja, mutta myös ihan todellisia ongelmia (mm. pettämistä miehen taholta). Kuitenkin elämän karu todellisuus realisoitui minulle eron jälkeen ERITTÄIN nopeasti. Jo kahden viikon kuluttua erosta kaduin todella SYVÄSTI liiallista eroamis-innokkuuttani ja sain kuin sainkin toisen mahdollisuuden. Valitettavasti vain mies oli kokenut hylätyksi tulemisen niin raskaana asiana, ettei enää kyennyt rakastamaan minua aivan samalla tavoin kuin aikaisemmin. Kyllä me sitten kuitenkin sitkuteltiin vielä kolme vuotta yhdessä, mutta luottamus ja läheisyys välillämme oli vaurioitunut. Loppujen lopuksi mies sitten jätti minut. Tämän lopullisen eron jälkeen olen valehtelematta joka päivä (nyt jo yli kolmen vuoden ajan) katunut omaa kärsimättömyyttäni silloin nuorena. Silloin koin maailman suurimpina ongelmina sellaisetkin jutut, joiden nyt tiedän olevan aivan mitättömiä asioita.
Uusia suhteita on ollut huomattavan vaikea luoda... Miehet, joiden perään varattuna ollessani haikailin, eivät todellakaan ole osoittautuneet kovinkaan houkutteleviksi, nyt kun minulla on täysi oikeus olla kenen kanssa huvittaa.
Sanoisin, että varsinkin, jos meneillään olevassa suhteessa on mahdollista olla edes jotakuinkin tyytyväinen elämäänsä ja rauhallisella mielellä, niin EI TODELLAKAAN KANNATA EROTA!!
Absoluuttinen onni joka jatkuisi vuosi toisensa jälkeen taitaa kyllä olla ihan silkkaa satua. Sellaisen kuvitelman perässä ei kannata alkaa juoksentelemaan. Eikä minkään ´unelmien prinssejen´. Unelmamiehet tippuvat kyllä aika nopeasti jalustalta, kunhan heihin pääsee läheisemmin tutustumaan.
Noniin, mä olin kyllä aika tyrmistynyt luettuani näitä viestejä. Siis miten te voitte tehdä elämästä noin vaikeeta?! Ensinnäkin, minkä takia täytyis koko ajan olla suhteessa? Ettekö te voi elää päivääkään ilman miestä? Onhan elämässä niin paljon muutakin, nuoriahan tässä vielä ollaan. Oishan se nyt ihan hirveetä jos alle parikymppisenä ois jo se oikee löytyny... ja sama sitte läpi elämän. Rentoutukaa nyt vähän hyvät ihmiset, mies tulee sillon kun sitä vähiten odotatte.