Mikä mättää - vai mättääkö?

Totta. Olet ihan oikeassa. Itse oli pitkässä parisuhteessa ja oikeastaan vasta eron jälkeen huomasin, että myös minussa oli vikaa. Kaikki ei ollutkaan miehen syytä.

Yksi tärkeä asia on se, että se puoliso pitää hyväksyä sellaisena kuin hän on. On ihan turha olettaa, että se oma rakas on kiiltokuvapoika, joka ei koskaa haise hieltä, piereskele, sano tyhmyyksiä tms, vaan hän on INHIMILLINEN.

Olen lukenut paljon haastatteluja esim. Kodin kuvalehdestä koskien pitkän parisuhteen salaisuutta ja yhteistä näille haastatteluille on juuri se, että kumpikin saa olla oma itsensä, kunnioitetaan toista ja katsotaan pieniä ärsyttävyyksiä läpi sormien.

Itse muistan esim. ärsyyntyneeni, kun mies söi ruokaa tietyllä tavalla. Miksi ihmeessä en vaan kääntänyt katsttani pois? Miksi minun piti takertua ja kontrolloida sitäkin asiaa?

Olen ymmärtänyt, että monella naisella on täydellisyydentavoittelua. Miehenkin pitäisi olla puunattu ja puleerattu puudeli, joka sointuu sisustukseen. Herranen aika, eihän se mene niin, vaan koti on ihan yhtä lailla myös miehen koti. Siksi on aina surullista, jos miehellä ei esimerkiksi uudessa omakotitalossa ole lainkaan sellaista paikkaa, jossa hän saa olla oma itsensä, nostaa jalat pöydälle ja olla tekemättä yhtään mitään (tai vastaavasti saa tehdä jotain ilman, että nainen nalkuttaa, miten tulee roskaa tai paikat on epäsiistit).

Perfektionismista kannattaa opetella luopumaan. Se ei tee ketään onnelliseksi.

Toinen yleinen ongelma on läheisriippuvuus. Kuvitellaan, että puolison pitää tehdä minut onnelliseksi. Väärin: jokaisen ihmisen pitää ihan itse tehdä itsensä onnelliseksi. Sitä onnellisuutta ei voi ulkoistaa, vaan täytyy pitää langat omissa käsissä. Läheisriippuvuudessa ei uskalleta välttämättä esim. hankkia omaa aikaa ja nähdä omia kavereita ja hankkia ikiomia harrastuksia, vaan sitoutetaan itsensä liikaa parisuhteeseen ja lapsiin. Myös oma koti voi olla sellainen, johon takerrutaan, eikä uskalleta päästää irti siitä. Sitten ollaan puolisolle tyytymättömiä, kun toisen naama kyllästyttää, vaikka oikeasti pitäisi hommata vaikka joku oma harrastus pariksi illaksi viikossa ja luottaa siihen, että on oikeutettu omaan harrastukseenkin.

Itse tajusin vasta avioeron jälkeen, että jos olin onneton, se ei ollut miehen syy, vaan syy löytyi omista epärealistista toiveistani, lievästä läheisriippuvuudesta yms. Osittain näille avauduin vasta luettuani useita parisuhdeoppaita ja käytyäni muutamia kertoja terapeutilla juttelemassa.

Täysin totta tuo ap:n kirjoitus.

Olen löytänyt tai saanut elämäni miehen ja huomasin itse vaan keskittyväni niihin negatiivisiin asioihin ja toisen vikoihin.
Kunnes mieheni sanoi että hän on tälläinen,ei hän vioilleen mitään voi. Jotka nyt ennemmin minä itse pidän vikoina. Hänelle ne on normaalia omaa käyttäytymistä. Ei mitään pahaa...mutta juuri esim. ei pyykeillä niin kauhea kiire ole ja tiskaaminen... no venyy hieman :o).

No,ajattelin että selvä,tämä on hänen tapansa toimia...mitä minä siihen olen sanomaan. Itse teen asiat eritavalla. Ja kun näihin "ongelmiin" en ole kiinnittänyt sen enempää huomiota niin kas... elämä onkin mukavaa ja ihanaa :o).

Olen keskittynyt hänen hyviin ja ihaniin puoliin. Toki ongelmia on sillä olemme kaksi eri ihmistä. Jotka ajattelee ja käyttäytyy eritavalla. Mutta puhumalla asioita on selvitty ja sovittu. Puhuminen on myös yksi asia mitä pitäisi enemmän tehdä. Oikeasti kuunnella toista ja ymmärtää mitä toinen haluaa ja tarvitsee. Eikä viitata kintaalla toisen toiveille.
Näin elämä olisi helpompaa.

Mutta jokainen meistä on erilainen. Se täytyisi hyväksyä. Iloita toisen erilaisuudesta ja positiivisista asioista.

tiskistä. Jos ne jää siihen päivätolkulla haisemaan ilman että toinen edes esipesee, alkaa vitutuskäyrä nousemaan. Jos toista ei ruuanlemut haittaa niin sitten on liian erilainen tai toinen ei jaksa tiskata ollenkaan! Vaatimalla vaatiminen ja nalkuttaminen, ettei toinen pysty rentoutumaan ollenkaan ja täydellisyyden vaatiminen, on perseestä!

Ehkäpä tyytymättömyys juuri johtuu siitä, että on liian ihanteellinen kuva parisuhteesta. Jos kumppanista löytyy asioita/piirteitä, jotka eivät mahdu kuvaan täydellisestä parisuhteesta, tunnetaan TYYTYMÄTTÖMYYTTÄ. Ja helposti ruvetaan valittamaan kumppanille tämän puutteista. Ja yleensä vikaa löydetään vain TOISESTA.

Ja VALITAMINEN nujertaa toisen itsetuntoa ja saa tuntemaan olon riittämättömäksi. Syntyy negatiivinen ilmapiiri. Joka luo MUURIA toisten välille.

Olen ollut muutamassa suhteessa ja valitettavasti olen huomannut itsessäni juuri sen piirteen, että etsin toisesta ne negatiiviset puolet herkemmin, kuin positiiviset. Esimerkiksi kumppanini ei puhu yhtä suulaasti kuin minä. ja tämä on kismittänyt minua ja valitettavasti olen sanonut ärsyyntyneenä tästä rakkaalleni. ja tämä taas johtaa siihen, ettei kumppanini puhu minulle ollenkaan! MUTTA, kun annan rakkaalle aikaa ja suhraudun häneen positiivisemmin, huomaan, että hänen kanssaan on ihana käydä keskusteluita.

On todella kasvattavaa huomata itsessään myös negatiivisia puolia. Minulta niitä löytyy! Olen todella päällekäyvä kun suutun, möläyttelen asioita päin naamaa, mökötän välillä turhista asioista... ja sitten vaadin toiselta hellyyttä tämän päälle! Eli suhteessa on kaksi ihmista. jos rakkaani hyväksyy omat vikani, on minun hyväksyttävä hänen.
Ja vikoja ei ei huomaa, jos keskittyy niihin ihaniin piirteisiin. Viat voi kääntää myös voimavaroiksi.

Jos ajattelee positiivisia asioita, niin samalla vetää niitä puoleensa. Tämä toimii parisuhteessa. Toinen tulee onnelliseksi piparista ja toinen vasta hillomunkista. eli pointtini on se, että onnellisuus piilee siinä, ettei vaadi liikoja ollakseen ONNELLINEN :) Ja jos nyt toinen ei toimi juuri niinkuin sinä tahdot, niin se ei ole maailman loppu :)

Uskon, että on paljon parisuhteita erityisesti vähän päälle 20-v ikäisenä, jossa olisi kaikki ainekset elinikäiseen suhteeseen, mutta moni pilaa parisuhteen juuri siksi, että asiat pitää tehdä juuri MINUN tavalla, puolison pitää pukeutua siten kuin MINÄ haluan ja puolison pitäisi kaiken lisäksi osata lukea ajatuksia, että millaisia lahjoja haluan ja millaista viihdytystä haluan. Ratkaisuna on juuri sitä täydellisyyden tavoittelusta luopumista, puolison hyväksymistä omana itsenään ja oman vastuun ottamista omasta onnellisuudestaan.

Toki kummankin pitää sitoutua parisuhteeseen ja puhua paljon. Kummallakin pitää olla sananvaltaa perheessä ja parisuhteessa. Moni nainen tekee sen virheen, että pyykit pitää ripustaa siten kuin nainen haluaa, astiat laitetaan koneeseen minun haluamalla tavalla ja siivouspäivä pitää olla se tietty. Nainen raivostuneena estää miestä tekemästä kotitöitä, koska hän ei osaa tehdä niitä oikealla tavalla. Moni nainen myös palaa loppuun, kun ei anna miehen hoitaa lastakaan oikealla tavalla. Sitten ihmetellään, kun ollaan itse ihan väsyneitä ja mieskin viihtyy paremmin ylitöissä tai vaan makaa sohvalla. Naiset hyvät, miettikää siis tarkkaan, että onko sillä oikeasti mitään väliä, että onko vauvalla just oikean väriset nilkkasukat jalassa jne, jos perhe on onnellinen. Lapsiperheessä naisella on kuitenkin iso merkitys myös arvojen välittäjänä: haluaako saman mallin periytyvän myös omille lapsille, jossa hauskanpidolla ei ole niin merkitystä, kunhan vaan koti on tip top.

Ja nykyaikana tuntuu olevan sellainen asenne,että kaiken täytyy olla tiptop täydellistä ja jos ei ole niin ainahan sen "kumppanin" voi heittää mäkeen ja hommata uusi."Elän ihan mukavassa suhteessa,MUTTA ei se olekkaan niin kivaa." Kumppanilla ei ole arvoa.