Olen ollut mieheni kanssa yhdessä vasta kaksi vuotta, joista toisen naimisissa, mutta harkitsen jo eroa. Olemme nuoria ja pelkään, että teimme avioliittopäätöksen liian hätiköidysti. Miehessäni ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta en tunne intohimoa häntä kohtaa, enkä muista koskaan tunteneenikaan.
Suhteen alussa taisin jo pähkäillä samojen asioiden parissa, mutta ajattelin ja uskoin vielä silloin, että rakastaminen on tahdon asia. Koska haluamme mieheni kanssa samoja asioita ja meillä on samat arvot ja kiinnostukset oli mielestäni järkevää ja helppoa olla yhdessä. Suuria tunteita en muista tunteneeni.
Vietimme suhteemme alun tiiviisti yhdessä ja miehestäni tuli paras ja ainut ystäväni, mutta viimeistään aloittaessani uuden työn ongelmat ovat alkaneet vaivata päätäni. Miehelleni olen keskustellut asiasta ja hän ei halua missään nimessä erota. Hänestä uudet työkuviot ja työkaverit ovat sekoittaneet pääni ja olen alkanut kaivata vapaita sinkkuvuosiani. Mieheni voi olla oikeassa, enkä uskallakaan ottaa eroa enne kuin olen selvittänyt ajatukseni.
Katsellesani vanhoja pareja, joilla vielä on kipinää suhteessaan, minulle tulee paha mieli, koska en näin nuorena ja tuoreessa liitossa tunne sitä. Pelotttaa kuitenkin erota, koska voihan tämä ollakin vain ohi menevä vaihe. Pitäisikö minun "tyytyä" kumppanuuteen ja turvallisuuteen sekä luottamukseen ja luopua aidon rakkauden tavoittelustani? En voi kuitenkaan uskoa, että intohimoinen rakkaus olisi vain median ja naistenlehtien keksimää huuhaata, koska olen selvästi voinut aistia sellaisia tunteita joidenkin pitkään yhdessä olleiden parien välillä.
Meillä ei vielä ole lapsia ja jos olisi niin edes miettiisi eroa, vaan ajattelisin lapsiani. Mutta me todella haluamme lapsia ja aijomme yrittää lasta heti elämäntilanteen salliessa ja nyt ei tietenkään ole sopiva tilanne, koska suhteen tulevaisuus on (minulle) epävarma. Joskus jopa ajattelen, että vaikka usein lasten saanti ajaa vanhemmat kriiseihin ja jopa eroon, meidän tilanteessamme lapset voisivat pitää meidät yhdessä, koska mieheni olisi mahtava isä ja kummatkin rakastamme lapsia. Aina hoitaessamme lapsia suhteemme on parhaimmillaan. Olen myöskin itse eroperheen lapsi enkä koskaan haluaisi omille lapsilleni samaa kohtaloa. Mietin myös nyt jo, että jos pysyisimme yhdessä ja saisimme lapsia, en haluaisi jäädä mieheni kanssa kahden kun lapset muutttaisivat omiin koteihinsa.
Eroamalla miehestäni en ehkä saisikaan sitä asiaa, jota eniten elämältä haluan, perhettä. Mutta onneton perhe-elämä on paljon huonompi asia kuin perheettömyys ja voihan yksinkin hankkia lapsia tai voisin löytää sen oikean rakkauden. Pelkään perustaa perheen, jos tunteet eivät ole tarpeeksi vahvat, koska saatan löytää sen oikean perheellisenä ja silloin olisi liian myöhäistä ja katkeroituisn.. Te joilla kokemusta ja viisaita neuvoja, auttakaa..
Suhteen alussa taisin jo pähkäillä samojen asioiden parissa, mutta ajattelin ja uskoin vielä silloin, että rakastaminen on tahdon asia. Koska haluamme mieheni kanssa samoja asioita ja meillä on samat arvot ja kiinnostukset oli mielestäni järkevää ja helppoa olla yhdessä. Suuria tunteita en muista tunteneeni.
Vietimme suhteemme alun tiiviisti yhdessä ja miehestäni tuli paras ja ainut ystäväni, mutta viimeistään aloittaessani uuden työn ongelmat ovat alkaneet vaivata päätäni. Miehelleni olen keskustellut asiasta ja hän ei halua missään nimessä erota. Hänestä uudet työkuviot ja työkaverit ovat sekoittaneet pääni ja olen alkanut kaivata vapaita sinkkuvuosiani. Mieheni voi olla oikeassa, enkä uskallakaan ottaa eroa enne kuin olen selvittänyt ajatukseni.
Katsellesani vanhoja pareja, joilla vielä on kipinää suhteessaan, minulle tulee paha mieli, koska en näin nuorena ja tuoreessa liitossa tunne sitä. Pelotttaa kuitenkin erota, koska voihan tämä ollakin vain ohi menevä vaihe. Pitäisikö minun "tyytyä" kumppanuuteen ja turvallisuuteen sekä luottamukseen ja luopua aidon rakkauden tavoittelustani? En voi kuitenkaan uskoa, että intohimoinen rakkaus olisi vain median ja naistenlehtien keksimää huuhaata, koska olen selvästi voinut aistia sellaisia tunteita joidenkin pitkään yhdessä olleiden parien välillä.
Meillä ei vielä ole lapsia ja jos olisi niin edes miettiisi eroa, vaan ajattelisin lapsiani. Mutta me todella haluamme lapsia ja aijomme yrittää lasta heti elämäntilanteen salliessa ja nyt ei tietenkään ole sopiva tilanne, koska suhteen tulevaisuus on (minulle) epävarma. Joskus jopa ajattelen, että vaikka usein lasten saanti ajaa vanhemmat kriiseihin ja jopa eroon, meidän tilanteessamme lapset voisivat pitää meidät yhdessä, koska mieheni olisi mahtava isä ja kummatkin rakastamme lapsia. Aina hoitaessamme lapsia suhteemme on parhaimmillaan. Olen myöskin itse eroperheen lapsi enkä koskaan haluaisi omille lapsilleni samaa kohtaloa. Mietin myös nyt jo, että jos pysyisimme yhdessä ja saisimme lapsia, en haluaisi jäädä mieheni kanssa kahden kun lapset muutttaisivat omiin koteihinsa.
Eroamalla miehestäni en ehkä saisikaan sitä asiaa, jota eniten elämältä haluan, perhettä. Mutta onneton perhe-elämä on paljon huonompi asia kuin perheettömyys ja voihan yksinkin hankkia lapsia tai voisin löytää sen oikean rakkauden. Pelkään perustaa perheen, jos tunteet eivät ole tarpeeksi vahvat, koska saatan löytää sen oikean perheellisenä ja silloin olisi liian myöhäistä ja katkeroituisn.. Te joilla kokemusta ja viisaita neuvoja, auttakaa..
Vastaukset 21
Vanhimmat
Tuntemuksesi saattavat todellakin olla ohimeneviä, itse olen 19 vuoden liiton aikana kokenut moniakin tuollaisia vaiheita, mutta ne ovat menneet ohi. Tietenkin tuntuu erikoiselta, että suhteenne ollessa noin nuori koet jo nyt tuollaisia tunteita. Tietenkin niitä tunteitä pitää kuunnella, muttei missä nimessä tehdä hätiköityjä päätöksiä.
Meidän avioliitto lopulta päätyi eroon keskustelemattomien asioiden takia. Ongelmia ei avattu ja yritetty ratkaista, vaan kaikesta vaiettiin ja teeskenneltiin kaiken olevan hyvin. Jos nyt voisin tehdä jotain toisin, niin olisin yrittänyt kovemmin saada mieheni puhumaan ja avautumaan.
Jos tunteesi eivät tunnu vahvistuvan mieheesi ja perheesi panostamisen puolesta, kerro kuitenkin hänelle tunteista ennen kuin päätät mitään. Vaikka se tuleekin häntä loukkaamaan, niin se ei missään nimessä tule häntä loukkaamaan enemmän kuin se, ette antanut hänelle mahdollisuutta parantaa suhdettanne.
Voi hyvinkin olla, ettet solminut avioliittoa miehen kanssa, joka sopisi sinulle loppuelämän kumppaniksi, mutta mieti kuitenkin, miksi menit naimisiin hänen kanssaan? Älä missään nimessä kadehdi muiden parisuhteita, kuten sanontakin sanoo; moni kakku päältä kaunis.. Ja jotta pitkissä parisuhteissa pystytään vuosien ja vuosikymmenien ajan säilyttämään jonkinlainen "kipinä" (en tarkoita pelkästään seksuaalista) on nekin suhteet käyneet läpi monen kiirastulen.
Lapsi ei kuitenkaan ole ratkaisu parisuhteellenne, toivottavasti selvität tunteesi antaen itsellesi aikaa ennen kuin ryhdytte lapsentekoon. Arki on nyt astunut liittoonne, sinun tulee selvittää haluatko siitä minkälaisen. Jos kyse on omasta kypsymättömyydestäsi elää tavallista arkea kumppanin kanssa, saatat olla vielä siihen liian nuori, niin tiedosta kuitenkin se, ettei se arki varmastikaan ole sen hääppöisempää vaikka kumppania vaihtaisitkin. Mielestäni pitkän ja hyvän liiton liima on toisen kunnioitus, arvostus, tasavertainen kumppanuus ja tilan ottaminen ja sen antaminen suhteessa. Oman lisämausteensa tietysti tuo puolison kanssa jaettu hellyys ja seksuaalisuus. Nämä asiat eivät tule suhteessa itsestään, niiden eteen tarvitsee tehdä töitä ja niitä täytyy vaalia ja haluta. Kaikkea hyvää sulle, toivottavasti löydät sen mitä arvostat ja haluat. Rakkaudeton tuore liitto ei kylläkään lupaa pitkää tulevaisuutta. Mutta rakkauttakin voi olla ilman rakastumista!
Minusta teidän pitäisi keskustellea asiasta sinun miehellä on varmasti ikävä sinua mieti mihin rakastuit mieheesi aivoliito on pyhä asia minusta joka liitossa tulee riitaa ja se on varmaa
sinulla taitaa olla ikävä sinun miestä itse sinä olet mennyt hänen kanssa naimisiin ja taidat rakastaa häntä syvästi edelleen joten puhukaa ja selvittäkää välinne jos miehen työ ja kaverit ovat rasite kerro se hänelle hän varmasti kuuntelee jokaisella on riitaa vanhempien ja aviopuolison lapsien sisaruksien kansaa riitaa minusta teidän pitäis kokeila vielä jonkin aikaa kun haet eroa esim muutama kuukausi ja katsot miten teilä menee
sinä taidat rakastaa sinun miestäsi paljon niin hänkin sinua ajattele mys hänen tunteita ja jos odotat hänelle lasta niin jutelkaa lapsi tarvitss teitä kumpaakin yhdessä kyllä se elämä vielä iloksi muuttuu
Kiitos vastauksista. Olenkin jo puhunut miehelleni, vaikka en tiedä kannattiko se koska häneen sattui kovati kuulla mitä ajattelen. Nyt hän ei voi muuta kuin pohtia asiaa ja pelätä koko ajan, että lähden. En tietenkään aijo tehdä hätiköityjä päätöksiä, vaan annan ajan kulua ja katson muuttuvatko tunteeni. Pelkään kuitenkin, että menin naimisiin liian nuorena ja liian vähän yhdessä olon jälkeen sekä väärän miehen kanssa. Uskoisin, että suhteessa pitäisi olla enemmän kemiaa, jotta se kestäisi. Nyt suhteemme on minun puoleltani liian platoninen. Enkä tiedä voiko se muuttua siitä mihinkään, vaikka kuinka tekisin töitä sen eteen. Minusta intohimon ja kemian pitäisi olla suhteessa itsestään, edes alussa, jotta ne saisi taas herätettyä myöhemmin eloon. Ja miksi sitten menin mieheni kanssa naimisiin, jos meiltä puuttuivat kemia ja intohimo; no vaikea sanoa, mutta luulen, että silloin uskoin, että sovimme yhteen ja siksi meidän kannattaisi olla yhdessä. Ja vieläkin tuntuu siltä, että se olisi järkevää, mutta sydän ei sano samaa.
Minun avioliittoni perustana oli ystävyys, kunnioitus, yhteiset arvot jne...se kipinä ja seksuaalisuus puuttuivat lähes täysin, mikä lopulta johti eroon 20 aviovuoden jälkeen. Miehen ja naisen väliseen suhteeseen kuuluu intohimo ja seksi, ilman niitä se ei ole parisuhde. Eron jälkeen löysin uuden miehen jonka kanssa seksi on ihanaa, ja muutenkin yhteiselo on mukavaa, olemme todella onnellisa yhdessä.
Nyt ajattelen että olisi pitänyt ymmärtää ajoissa erota nuoruuden kaveriliitosta. Kun mukaan kuvioon tulivat lapset, oli ero aika mahdoton ajatus ja se toteutuikin vasta kun lapset muuttivat omilleen.
Tee kuten sydän sanoo: eroa ja ole yksin tai etsi se intohimo. Olet niin nuorikin.
Kiitos ensimmäiset, jotka suosittelevat eroa, en koe enää olevani niin väärillä teillä.. Minustakin tilanne on epäreilu ja mahdoton ja varsinkin siksi, että mieheni kyllä tuntee intohimoa ja kipinää minua kohtaan. Uskon, että olen hänelle niin suuren ihannoinnin kohde, koska olen hänen ensirakkautensa. Itsekin muistan ensirakkauteni ja sen kuinka kauan siitä kesti päästä yli.
Vaikka sydämeni sanoo, että haluan olla joko yksin tai etsiä sen minulle tarkoitetun kumppanin, joka vetäisi minua puoleensa kuin magneettia (toivottavasti jossain sellainen on), en vielä uskalla erota. En halua satuttaa miestäni ja olen hänelle sen velkaa, että en toimi hätiköidysti. Tyhmä minä, mitäs menin naimisiin.. Seurustelusuhteesta olisin jo lähtenyt. En kuitenkaan missään nimessä halua samaa kohtaloa kuin "exänexä", kiitos sinulle kun kerroit miten voi käydä, jos tyytyy pelkkään kumppanuuteen ilman vetovoimaa ja intohimoa.
Kaikella on aikansa ja paikkansa maan päällä. Ero vaatii voimia, älä silti unohda mitä haluat.
Mietin vain satutako miestäsi (ja itseäsi) enemmän eroamalla hitaasti vai nopeammin.
Ihan samaa mietin kuin anne tässä edellä, eli sitä että ero kirpaisee ehkä nyt vähemmän kuin joskus myöhemmin. Minulla ero kaveriliitosta oli kohtalaisen helppo, koska kaveruus jatkui eron jälkeen ilman paineita parisuhdeasioista. Ikäänkuin vapautimme toisemme etsimään sitä toimivaa parisuhdetta.
Nyt nautin täysillä naisen elämästäni ja mietin miksi olenkaan tyytynyt vähempään. Toisaalta osaan nyt arvostaa sitä mahtavuutta, joka on toimivassa parisuhteessa silloin kun kemiat kohtaa.
... totta kai sinun pitää erota, kun opettajakin niin suosittelee.
Äläkä hätiköi, vaan jatka kylmäverisesti erosuunnittelua, jonka
olet jo saanut hyvälle alulle.
Valmistautuminen, kypsyttely ja ajatukseen totuttautuminen kannattaa,
niin et satuta itseäsi kovinkaan paljon.
Ja miltähän lasten tuntuisi kasvaa perheessä, jossa vanhemmat ovat vain kavereita keskenään? Millaisen mallin he saisivat omia suhteitaan varten?
Seurauksena olisi lisää järkiavioliittoja, joissa ei ole hyvä olla jos kuitenkin kaipaa muuta.
On myös sellainen vaihtoehto, että pysyt liitossasi ja hankit lapsia tuon miehesi kanssa, joka mielestäsi olisi mahtava isä lapsille. Otat siihen sivuun rakastajan, joka tyydyttää intohimon tarpeesi ja johon tunnet syvää vetoa. Luonnollisestikaan sinun ei tarvitse kertoa sivusuhteesta miehellesi, jos vaikuttaa siltä ettei hän suhtaudu suopeasti ajatukseen.
En voisi pettää miestäni, en osaa valehdella hänelle, enkä edes halua. Olen kyllä kiinnostunut tälläkin hetkellä yhdestä miehestä ja tunnen suurta vetoa häntä kohtaan, mutta välttelen tätä miestä, enkä osaa kuvitella mitään meidän välillemme. Mietin vieläkin erotakko vai ei ja olen pettynyt itseeni kun en osaa päättää. En siis kylmäverisesti suunnittele eroa, vaan pohdin mitä pitäisi tehdä kun tuntuu tältä. Pitäisi kai turvautua ammattiapuun, koska voi olla, että minussa tässä on se vika. En vaan tiedä mistä saisin apua.
ei ole tietoinen täällä kirjoittamastasi, et ole kovinkaan rehellinen puoliso.
Muuten. Jo mahdollisia kommentoijia johdatteleva otsikkosi
"Järki(avioliitto) vai tunteet?, antaa sinusta vaikutelman.
Älä luule, että ammattiauttaja selvittää "vikasi" ja auttaa sinua rakastamaan miestäsi oikein!
Minusta vaikuttaa siltä, että olet jo päättänyt erota, mutta et uskalla. Siihen olet pettynyt.
on vaikeeta, kun ei ole etukäteen takuita nykyistä "paremmasta tarjouksesta".
täältä on viisastenkiveä turha etsiä.
eroajatusta rouva ilmiselvästi ruokkii ja se mitä ruokitaan kasvaa ja vahvistuu.
surkeinta tapauksessa on naivi hinku jonkin autuaaksitekevän "maanpäällisen taivaan" löytämiseen toisen ihmisen kautta.
pitkät ritirampsut aapee kirjoittaa mm. toiveistaan, kun itse asiassa hänen
tulisi selvittää tasantarkkaan itselleen se, miksi yleensä meni naimisiin.
sen asian rehellinen pohtiminen on raadollista puuhaa, mutta hyödyllistä tulevia miesuhteita ajatellen.
Mulla samanlaisen tyyppinen oma liitto. Ja mä eroan. Luulin että kumppanuus riittäisi mutta kun se pitäisi olla molemmin puolinen tunne se kumppanuuskin mutta kun ei ole. Kumppanuudessa olis ollu tuki ja turva ja perusjuttuja vaikkai rakkautta ja intohimoa, se olisi riittänyt mulle mutta kun ei ukosta ole kumppanuuteenkaan. Sinänsä harmi.
Sun pitää ite tehdä päätökset mitä haluat tai mihin tyytysit ja kattoo saatko sä ne. Jollet niin ei kannata siihen jäädä, sitä vaan katkeroituu..
Noh. Koska avioliittonne todennäköisesti solmittiin liian ripeään ja ajattelematta, niin siitä lähdetään. Ero taitaa olla paras ratkaisu.
Ei ole mitenkään harvinaista, että naimisiin mennään harkitsematta sen tarkemmin.Kuten ei sekään, että puoliso muuttuu täysin heti häiden jälkeen. Onneksi voi erota.
Voi hyvänen aika teitä nykynuoria!! ;))
Kaksi vuotta seurustelua ja jo naimisissa!!
Ja nyt jo kyllästyttää!!
Joo, olet todellakin mennyt ihan vääristä syistä naimisiin, kun kiire on saada kaikki ja ihan heti!
Et sitten malttanut tutkailla edes sitä, rakastatko miestäsi? Häät piti vaan saada..
Itse olen ollut nyt 19 vuotta naimisissa ja ennen sitä seurusteltiin 7 vuotta ennen häitä. Siinä sitä oppi toisen tuntemaan ja vaikka alkuhuumat oli jo ohi, tiesin, että tuon miehen kanssa haluan vanheta.
Siis me oikeasti rakastuimme ja rakastamme vieläkin..
Vastoinkäymisiä on ollut ja erokin joskus vilahtanut mielessä kriisien aikana, mutta siitä olen ollut aina varma, että miestäni rakastan, enkä ketään muuta halua rakastaa.
Annan hyvän neuvon, älä ihmeessä ainakaan lapsia tee tuollaiseen suhteeseen, missä et voi olla varma rakkaudestasi.
sitten kun ensi huuma on ohi,eikö sen jälkeen ole sen TAHDOTKO RAKASTAA MYÖTÄ JA VASTOIN KÄYMISISSÄ vuoro. eikö avioliitto ole elinikäinen liitto,kunnes toisesta aika jätää. elämässä ei kantava voima ole se kumppani,jos sen varaan lasket elämäsi niin pettyä saat. elämään lohtua ja viisautta antaa juuri se minkä ihmiset on hyljänny. vihkiraamattu annetaan avioparille sen tähden jotta heidän liittonsa olisi oikealle perustalle laskettu. kehoitan että alat tutkimaan paavalin kirjeitä tosissaan. sen kautta on mahdollisuus jatkaa ja kehittää liittoa.