oi voi

Nyt on kova polte... Sain vanhemmiltani pyreneittenmastiffin ollessani 14v. Älkää kysykö miksi he päätyivät siihen rotuun, sitä en tiedä. Koira eli kymmenvuotiaaksi ja kuoli lopulta munuaisten vajaatoimintaan.
Se aikuistui n. 4v iässä ja siihen asti elämä sen kanssa oli melkoista seikkailua, naapurin nartuilla jos oli kiima, koiraa ei pidellyt mikään. Kerran jopa näin kuinka se KIIPESI 2m korkean koira-aidan yli (löytyi selitys sille, miten koira oli aiemmin karannut vaikka häkin ovi oli kiinni :D), metsälenkeillä käytiin päivittäin kun oli läheisen pellon omistajalta lupa pitää koiraa siellä vapaana. Lähestulkoon joka kerta koira päätti että lenkki jatkuu vielä, kun olisi pitänyt hihnaan tulla.. :) Se oli melkoista vääntöä ja hermoja kysyttiin ihan v***n paljon. Iltaisin kaikki naapurit kyllä tasan tiesivät koska on koiran iltapissatus pihalla..
Koiran aikuistuessa se tottakai rauhoittui, vahtiminen rajottui oikeisiin tilanteisiin eikä enää ollut sitä "varmuudeksi" haukkumista, vieraat otettiin vastaan erinomaisesti jos minä oli paikalla toivottamassa tervetulleeksi. Muiden koirien kanssa se tuli toimeen jos vieras uros ei alkanut pöyhkeilemään liikoja, nartut sai tehdä pitkälti mitä halusivat.
Vuosien mittaan kasvoimme koiran kanssa yhteen ja muutimme pois vanhempieni luota. Hetki asuttiin jopa kerrostaloyksiössä, koira oli tyytyväinen luonani(oltiin sillä varauksella että jos se ei sopeudu, se pääsee takaisin vanhempien luo), metsälenkeillä käytiin edelleen päivittäin.
Tavatessani avokkini, koira oli alussa varuillaan, kuten myös aiempien poikaystävieni kanssa, mutta hekin löysivät yhteisen kielen, koira hyväksyi avokkini pieneen perheeseemme. :)
Iän karttuessa koira rauhoittui entisestään ja lopulta metsälenkit harvenivat kun pihalla makoilu tuntui koiraa miellyttävän enemmän. Munuaissairauden selvitessä ja hoidon aloituksen jälkeen koira piristyi ja vuosi päästiin eteenpäin, metsälenkitkin olivat taas kuvioissa. Lopulta väistämätön oli kuitenkin edessä vaikka kuinka teki pahaa. Ystäväni nukkui syliini tutun lääkärin auttamana..
Nyt, reilu vuosi on kulunut ja pyreneittenmastiffi-haave on alkanut kohota. Meillä on nyt nuori seisoja, avokki kun on metsämiehiä. Ostimme juuri suurehkon rivarikämpän, ja siinä on jopa melko iso pihakin. Olen yrittänyt painaa villaisella tätä oloa, mutta jostain syystä se ei onnistu.. Pystiffissä on jotain niin kiehtovaa, siinä miten se elää omaa elämäänsä, rakastaa ihmisiään ja kuinka palkitseva kumppani se on kun sitä kohtelee oikein.. Sydämeni on täysin viety..