Moro kaikille! Olen tosi alakuloinen. Tajusin juuri tänään, että olen pettänyt ihmissuhdeasioissa itseäni vuosikaudet. Olen kuvitellut, että jotkut ystävistäni ovat myös samalla aaltopituudella, esimerkiksi että heille on tärkeää että pidämme yhteyttä, nyt tajusin, että jotkut voivat kaikessa rauhassa muuttaa vaikka autiolle saarelle, ja he eivät tarvitse ihmisiä. Järkyttävää tässä on se, että he itse ottavat yhteyttä, kun tarvitsevat jotain apua tai kuskia. Miksi roikun näissä ihmisissä? Miksi kun kerran huomaan, että ystävyyttäni ei noteerata miksikään, miksi en anna olla ja ala elämään omaa elämääni? Minulla on kyllä tosi sydänystäväkin, jonka kanssa ystävyys on todella molemminpuolista ja muitakin ystäviä, mutta en ymmärrä miksi annan näiden tiettyjen ihmisten aina vetää maton jalkojeni alta? Kuinka voisin auttaa itseäni? Ehtisikö joku auttaa minua? Kiitos jo etukäteen!
tuntuu yksinäiseltä
da dam da dam
2217
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aikuisiällä ei pitäisi enään tarvita ystäviä. Yhteiskuntarakenne on muuttunut palvelyhteiskunnaksi. Kaikkea voi ostaa, jos tarvitsee apua mm. muutossa tai talon rakentamisessa jne. Ystävät ovat jäänteitä nuoruusajoilta, jolloin toinen halusi toiselta jotakin mitä ei ollut itsellään. Tämä sai mm. kaksi ihmistä potkimaan samaa palloa, kun toisella ei ollut palloa. Aikuisena ajatellaan käytännön asioina ystävyyttä esim. maksetaan hotelli huone puoliksi tai matkustetaan samalla autolla jne. Kyse ei ole ns. ystävyydestä vaan toisesta hyötyminen. Ystävät eivät kuole toisen puolesta, eivät edes puolusta ystävää. Pidä ystävät lähellä ja viholliset vielä lähempäbä. Ystävä on hyvä renki, mutta huono isäntä.
No jaa, negatiivisella ajattelulla ei saa muuta kuin huonon tuulen. Itse olen oppinut ystävyydesta melko paljon viimeisten kuukausien aikana kun uusasin kaveripiiriäni kyllästyttyäni vanhojeni kiireisiin. Kukaan ei koskaan ehtinyt minnekään. Olen yli kolmikymppinen joten kaveriporukkani arki luonnollisesti alkaa pyörimään jo vahvasti lapsien ja työkuvien ympärillä.
Uudet kaverit olivat kivoja, hetken. Sitten huomasin että porukan ainoana varattuna naisihmisenä jäinkin melkoisesti ulkopuolelle. En saanut enää kutsuja likkojen terassi-iltoihin tai syömään. Niinä harvoina kertoina kun näimme omasta aloitteestani, minua muistuteltiin aiemmasta lupauksesta viedä tytöt mieheni kanssa veneilemään, vesihiihtämään yms.
Luonnollisestikin ajattelen että ei käy! Jos mimmit haluaa veneilemään, niin sopii kutsua minua lounaille ja terassisiidereille mukaan. Olemme puolisoni kanssa asiasta keskestelleet ja naureskelleet vähän, että katsellaan oppiiko naislogiikka uuden lähestymistavan jos vanha ei toimi. Ylipäätään, käyttääkö kukaan enää aivojaan ymmärtääkseen omaa tai toisen muuttunutta käytöstä. Jos kutsu tulee vähentäänkin kahteen tyttöjeniltaan niin mikä ettei, mennään veneilemään.
Mutta SE juttu minkä oikeasti opin. Olin lapsuudenkaverin kolmikymppisillä eilen ja tajusin että nämä pitkät ystävyydet ovat jotakin ihan muuta. Se ystävyys ei ole ehdollista. Vaikka porukka ei aina ehdi terassille, niin ei se tarkoita, ettei ystävyyttä ole tai ettei sua arvosteta. Saa omat kiireiset kaverit näyttämään suloisilta uusien tavoitehakuisten frendien sijaan.
Kyllä mä aion uudet kaverit kyydissä pitää mikäli se vain on mahdollista, mutta ajattelen heistäkin jatkossa hyödykkeenomaisesti. Mennään vain veneilemään mutta se maksaa kaksi terassi-iltaa. ;)