Varokaa itsensä etsijöitä!

Se on sinun neuvosi ja mielipiteesi. Mitä kannattaa varoa, on, ettei toivo liikaa ja usko liikaa. Tutustua kannattaa, rennosti ja ystävyyspohjalta: voi todellakin olla, että tunteet syttyvät. Eikös tuollainen ole herkkä ja tunneälykäs ihminen, joka ei ala suhteeseen, ellei tunteita ole! Joillakin kestää kauemmin löytää sopiva, et voi leimata heitä ikuisiksi itsensä etsijöiksi. Voi myös olla, että heidät on torjuttu.

Nyt sekotat kaveruuden ja suhteessa olemisen toisiinsa. Totta kai sehän on järkevää jos on kaverina ja todella tekee sen toiselle myös selväksi, että ollaan alusta alkaen kavereina, eikä siis suhteessa. Valitettavasti kun asiat vaan ei ihan mee näin. Itsensä etsijänä minä pidän juuri sellaista, joka on suhteessa ja odottaa niiden tunteiden jostain putoavan siihen. Siinä tekee väärin toista kohtaan. Tästä olen usean vastakkaista sukupuolta olevan ystäväni kanssa keskustellut ja he eivät voi ymmärtää tämmösiä itsensä etsijöitä. Nää ystäväni ovat pitkässä suhteessa.

Tarkoittaako aloittaja että ikuinen etsintä on parempi kuin aktiivinen seuranhaku??
Minä ilmeisesti kuulun näihin lyhyisiin suhteisiin hurahtaneihin mutta en missään nimessä sanoisi että ne on hukkaan heitettyä aikaa.Minulla on ollut hienoja suhteita joista olisin halunnut pitää kiinni mutta minkäs teet.
Olen mies mutta monesti vastapuoli on halunnut jatkaa yksin matkaa enkä minä mutta kaiketi mies mielletään syylliseksi.

Mites se selvitetään ja miksi ylipäänsä tonkia menneitä suhteita, tai niiden
puuttumisia ?

Ainakin mulle naiset on avoimesti kertoneet suhteistaan, kun ollaan juteltu asioista.

Ei ikuinen etsintä ole parempi, vaan se on parempi että ensin selvittää itsensä kanssa mitä oikeasti haluaa, ja sitten ei lähde sellaisiin suhteisiin jossa ei löydy sitä "kipinää" alussa. Pitää oikeasti toinen olla sellanen, että se kolahtaa, muuten tuhlaa vain aikaansa.

Ei se niin vaikeeta ole tietää mitä haluaa.

Hyvä aloitus!

Olen tällaisen itsensä etsijän "uhri". Kolme ja puoli kuukautta oli kivaa kunnes toinen sanoi yllättäin ilman mitään ennakkomerkkejä, että olen väärä mies hänelle, ja kaipasi minua edeltäneen miehen syliin. Se suhde oli kestänyt puoli vuotta ja jatkuu nyt laastarointini jälkeen. Hänen täytyy kuulema saada elää voimakkaasti tunteella.

Luulisi, että keski-ikäiset ihmiset jo tietäisivät mitä haluavat, mutta kai näitä löytyy kaikista ikäluokista.

Ei nämä haavaan puhallus jutut onnistu, kun hypätään seuraavaan liian
aikaisin, käymättä läpi mielessään edellisen suhteen kimurantit.

Miksi pitäisi eritoten varoa itsensä etsijöitä? Tai etsiä jotain suositeltavaa keskivertotyyppiä? Mikä se on sellainen suositeltava täydellinen täysin parisuhteeseen valmis ihminen? Mikä on oikeanlainen täydellinen keskivertoparisuhde? Eivätkö nämä ole subjektiivisia kysymyksiä?

Mitähän mahdat oikeasti tarkoittaa itsensä etsimisellä?

Elämähän on itsensä etsimistä - ja toivottavasti myös välillä löytämistä. Mutta tietyllä tavalla etsintä voi jatkua läpi elämän ja sitä kautta inhimillinen kasvu.
Ihmissuhteet taas ovat osa tuota etsimistä, joillekin isompi, joillekin pienempi, mutta kaikille kuitenkin jollain tavalla.

Harva ihminen tietää mitä haluaa, jos ei mitään etsi eikä kokeile. Elämää oppii parhaiten elämällä. Ja eri ihmiset oppivat myös eri tavoilla ja eri vauhdilla.

Erilaiset manipuloinnit ja tahalliset harhaanjohtamiset yms. ovat tietysti eri juttu, ja sellaisten kohteeksi ei tietenkään kukaan halua joutua.

Mutta se, että jollain on takanaan monia lyhyitä suhteita, ei välttämättä kerro sinänsä mitään erityistä. Syitä ja tilanteita voi olla niin monenlaisia.

Minulla yksi pitkä suhde takana 20v! Viimeisen 8v aikana, minun kaikki suhteeni ovat olleet lyhyitä. Viimeinen kesti noin puoli vuotta..aluksi kaikki niin ihanaa mutta sitten vaan tulee se kyllästyminen, tai miehessä jotain vikaa salajuomista tai jotein muuta mikä alkaa ärsyttämään! En todellakaan tiedä mitä oikein suhteelta haluisin, ja minkälainen tämä mies pitäisi olla. Voisiko vika olla juuri siinä etten itsekkään tiedä mitä haluaisin. Kaikilta suhteilta olen kyllä jotain oppinut ja saannutkin paljon. Ihan toiveikas olen edelleen ja toivonkin että jonain päivänä se oikea tulee vastaan. En kyllä koe mitenkään että olen joku itseni etsijä, miksi jatkaa sellaista suhdetta jos ei kiinnosta?? Kysyn vaan??

Minä olen juuri tuollainen, kuin kirjoituksessasi kuvailet. Melko helppo löytää uusi suhde, mutta nykyään yli viikkoa en kestä samaa. Ei ole hauskaa särkeä toisen sydäntä. Omani ei tunne enää mitään. Jännää, kun antaa akalle kenkää ja poistaa sen numerot ja viestit puhelimesta, seuraavana päivänä sitä tyyppiä ei edes muista enää. Sitten aloittaa heti siirtymisen seuraavaan numeroon.
Kuolen vielä yksinäisenä piruparkana, se on minulle ihan oikein.

Suuri helpotus oli kun pääsin eroon yhdestä tämäntyyppisestä, hän haki heti uuden ja alko sama arvostelu kun ennenkin.
Pitäs uskoa ex.iä, mutta kun sitä luulee olevansa jotain erikoista,näiden tyyppien kanssa alussa ja menee lankaan.

Kaikkea hyvää kuitenkin hänelle jatkossa ja toivottavasti nyt onnistuu!

Minulle oli kaikista parasta onnea,päästä eroon ja mitään yhteyttä en pidä enää siihen, ei ihmiset ole mitään leikkikaluja.
Hyvä,kun löysi uuden.

P.e.r.s.e

Kolikolla on kaksi puolta

Hyvä aloitus, mutta tunnustaudun ihan ylpeästi "itseni etsijäksi". Olen eronnut, aikuinen nainen, nyt sinkkuna muutaman vuoden. Olen ollut pitkässä parisuhteessa ja tiedän pystyväni ja haluavani sellaisen. Parisuhteessa sitoudun täysillä 150%, siksikin on niin tärkeää etsiä kunnolla ettei huomaa yhtäkkiä joutuneensa johonkin miihin ei ole valmis.

En ole valmis tinkimään siitä, että minulla on tunteita miestä kohtaan ja hän vastaa tunteisiini. Toinen on se, että mies ei kohtele minua huonosti. Tätä yhtälöä on ollut vaikea löytää ja etsintä jatkuu. Olkoonkin että olen tämän elämänvaiheen varrella jo itsekin kärsinyt ja varmasti myös aiheuttanut kärsimystä. Ei ole helppoa sanoa toiselle, kenties kovinkin ihastuneelle, että ei et ole sellainen, jonka kanssa haluaisin jakaa elämäni.

Minullakaan ei ole vaikeuksia löytää miesehdokkaita. Viimeksi tapailin miestä, jonka jokainen nainen oli lopulta jättänyt toisen miehen takia. Hyvä mies, mutta hänen ongelmansa oli pakonomainen pariutumistarve. Sen neljän kuukauden aikana, kun tapailimme hän ehti jo ehdottaa yhteen muuttamista, naimisiin menoa ja yhteistä lasta (olen 40+ en enää tee lapsia). Tuli väkisinkin mieleen, että "sitä saa mitä tilaa". En ihmettele, vaikka hänen tuleva kumppaninsa vielä jättäisi hänet toisen miehen takia. Siksi päättömästi hän toimii.

On totta, että joillakin varsinkin eron jälkeen tulee vaihe, jossa etsitään itseä niin, että suhteet vilisevät silmissä. Itse asianomainen ei tunne mitään. Silloin pitäisi ottaa aikalisä ja tehdä jotain muuta. Itseäni en laske tähän joukkoon, sillä olen jo pari kertaa ihastunutkin ja tiedän että tunteeni ovat jäljellä.

No kertokaa nyt joku miten kauan sitä pitää viettää sitä ns.suruaikaa kun nainen antaa rukkaset??
Jos puolen vuoden jälkeen ottaa yhteyttä ja pyytää takas mutta minulla on jo toinen niin jotenkin tuntuu kohtuuttomalta pyynnöltä.

Suruaika riippuu ihmisestä ja suhteen kestosta, mutta aitoa surua ei varmaan kukaan puolessa vuodessa vielä täysin käsittele ellei ole ihan teini.

Miehet menee usein suhteesta toiseen, ja näin tietty jotkut naisetkin. Sitten kärvistellään ja/tai petetään sitä siippaa, joka ei oikein ole kunnolla kolahtanutkaan.

Oikeasti jos niitä "minulla on jo toinen" -kumppaniehdokkaita on kuin hyllyltä otettavissa, herää epäilys onko asianomainen ihan perillä omista tunteistaan. Rakkaus on myös kärsivällinen.

Itse ajattelen niin, että maailmassa on paljon miehiä, joissa on hyviä ja hienoja ominaisuuksia, mutta kyllä ne oikeasti natsaavat ovat harvassa. Ja näistäkin monien kanssa ajoitus voi mennä totaalisen pieleen.

Parisuhteen aloittaminen on loppujen lopuksi hyvin helppoa, mutta hyvän ja toimivan sellaisen ylläpitäminen on vaikeaa. Siksikin kannattaa etsiä ja miettiä tarkkaan, ja harkitakin välillä ihan itsekseenkin, kenen kanssa niitä lusikoita yhdistää tms.

Täällä myös yksi kuvaillun kaltainen "itsensä etsijä", joka ei vain tajua mikä on se tarkka aika, jolloin tunteiden pitäisi olla heränneet jottei mene hyväksikäytön puolelle? Pitääkö jo ensitreffeillä kyetä olemaan varma tunteistaan vai viikon tai kuukauden tapailun jälkeen? Sitähän se tapailu minun mielestäni on, että tutustutaan ja katsellaan heräisikö niitä romanttisia tunteita. Ellei tunnu heräävän, jatketaan omia polkuja.

Minulla on takana useita tällaisia kuukaudesta kahteen kestäneitä tapailusuhteita jotka olen sitten pistänyt poikki kun olen oppinut tuntemaan miestä tarpeeksi todetakseni ettei hän ole se oikea. Olen hidas ihastumaan, mutta mielestäni siinä ei ole mitään väärää. En ole koskaan alkanut ennen aikojaan puhumaan rakkaudesta tai seurustelusta tai valehdellut tunteistani. Jotkut rakastuvat ensi silmäyksellä ja tapansa kullakin, mutta minusta se on hieman pinnallista. Silloin rakastutaan ulkonäköön, ei siihen ihmiseen johon tutustumiseen ollaan valmiita käyttämään hieman aikaa ja vaivaakin.