Olenko ainoa nainen, joka pohtii suhteen raha-asioita jo etukäteen ilman suhdettakaan. Omalta kannaltani en pysty kuvittelemaan, että eläisin toisen elättämänä. Elätän itseni, mutta en pysty pitämään välttämättä sellaista elintasoa, kuin joku voisi haluta, käytännössä en pystyisi elättämään lapsiakaan puoliksi jos olisin suhteessa, jossa niitä olisi. Lisäksi kuinka on mahdollista suhde, ehkä lapsetkin kasvattaa ja tulla toimeen, miten mies voi ottaa maksamisissa isomman roolin ja kuinka siihen kukaan suostuisi, kun se kuitenkin voi esimerkiksi äitiysloman ajaksi olla pakotettu tilanne. Useimmat ihmiset kuitenkin ajattelevat, että kulut menevät puoliksi. Entä jos toinen onkin työttömänä, tai pitkäaikaisesti sairaana? Entä jos toinen on aina matalapalkkainen?
Ihmettelen monia pariskuntia, joille asia ei tunnu olevan ongelma. Tunnen suorastaan myötähäpeää eräiden ystävieni vuoksi, jotka kehtaavat toivoa puolisolta olennaisesti korkeampaa elintasoa, mihin itse pystyisivät ja kuitenkin pitävät sitä täysin itsestäänselvyytenä. En ole kehdannut kysyä sitä ystäviltäni, että miten he pystyvät pitämään sen niin luonnollisena asiana, ja kuitenkin toinen saattaa työskennellä tilin eteen moninkertaisesti toiseen nähden.
Tämän lisäksi esimerkiksi toisen kustantamat matkat tai lahjat, jopa toivotut lahjat ovat iso menoerä toiselle, monessa suhteessa itsestäänlselvyyksiä kuitenkin. Tunnen joskus suorastaan myötähäpeää esimerkiksi ystävieni puolesta, jotka käytännössä vain ilmoittavat puolisolleen, mitä _pitää_ hankkia tai mitä toivovat lahjaksi tai minne täytyy päästä seuraavaksi matkustelemaan tai mitä laittaa kotiin. Ja ihmettelen puolisoita, jotka silmää räpäyttämättä pitävät sitä täysin luonnollisena asiana myös. Itse itseni elättävänä en pysty käsittämään sitä, mistä löytyy pokkaa vaatia sellaisia asioita, mutta sitäkin enemmän sitä, mistä löytyy sitä halua todella toteuttaa ne sille, joka voi sen tehdä?
Itse kokisin olevani hyväksikäyttäjä tai häpeäisin tilannetta, en kehtaisi pyytää mitään mitä en itsekään pystyisi järjestämään. En voisi kokea olevani tasa-arvoinen. Silti yhteiselämä jonkun samanverran tienaavan kanssa olisi puolestaan aika aineellisesti niukkaa ja en voi kuvitella, että kukaan siitäkään välittäisi. Silti tiedän, että ei suhteessa tilit tule eivätkä mene tasan. En voisi kuvitella olevani suhteessa, jossa toinen on huomattavasti varakkaampi, mutta toisaalta aina toinen on. Enkä voi kuvitella, että joku voi todella haluta kustantaa paremman elintason jollekin vain siksi, että rakastaa häntä. Lähinnä itselleni en osaa kuvitella tuota, koska en ole kokenut varakkuutta en tosin rakkauttakaan. Silti se ei tunnu olevan suhteissa ongelma eikä mikään.
Millä kantilla ihmiset pystyvät olemaan tasa-arvoisia ja silti huolehtimaan raha-asiansa kun ne eivät ole tasaveroisia. Selittäkää tätä nyt auki.
Miten nainen kehtaa toivoa mieheltään vaikkapa unelmahäitä, jos tietää, ettei mies nyt ehkä niistä välttämättä niin välittäisi, mutta nainen ei itse toisaalta pysty niitä edes puoleksi kustantamaan? Ja kuka huonompituloisena edes kehtaa kiinnostua toisesta ihmisestä, jos varallisuuserot on aivan äärestä ja laidasta? En voisi kuvitellakaan, että koskaan kehtaisin edes näyttää kiinnostumiseni ihmiseen, vaikka kuinka hyvä ihmisenä olisikaan, jos olisi itseäni reilusti paremmin toimeentuleva. Miten monella tavalla näistä asioista voi tai saa ajatella?
Ihmettelen monia pariskuntia, joille asia ei tunnu olevan ongelma. Tunnen suorastaan myötähäpeää eräiden ystävieni vuoksi, jotka kehtaavat toivoa puolisolta olennaisesti korkeampaa elintasoa, mihin itse pystyisivät ja kuitenkin pitävät sitä täysin itsestäänselvyytenä. En ole kehdannut kysyä sitä ystäviltäni, että miten he pystyvät pitämään sen niin luonnollisena asiana, ja kuitenkin toinen saattaa työskennellä tilin eteen moninkertaisesti toiseen nähden.
Tämän lisäksi esimerkiksi toisen kustantamat matkat tai lahjat, jopa toivotut lahjat ovat iso menoerä toiselle, monessa suhteessa itsestäänlselvyyksiä kuitenkin. Tunnen joskus suorastaan myötähäpeää esimerkiksi ystävieni puolesta, jotka käytännössä vain ilmoittavat puolisolleen, mitä _pitää_ hankkia tai mitä toivovat lahjaksi tai minne täytyy päästä seuraavaksi matkustelemaan tai mitä laittaa kotiin. Ja ihmettelen puolisoita, jotka silmää räpäyttämättä pitävät sitä täysin luonnollisena asiana myös. Itse itseni elättävänä en pysty käsittämään sitä, mistä löytyy pokkaa vaatia sellaisia asioita, mutta sitäkin enemmän sitä, mistä löytyy sitä halua todella toteuttaa ne sille, joka voi sen tehdä?
Itse kokisin olevani hyväksikäyttäjä tai häpeäisin tilannetta, en kehtaisi pyytää mitään mitä en itsekään pystyisi järjestämään. En voisi kokea olevani tasa-arvoinen. Silti yhteiselämä jonkun samanverran tienaavan kanssa olisi puolestaan aika aineellisesti niukkaa ja en voi kuvitella, että kukaan siitäkään välittäisi. Silti tiedän, että ei suhteessa tilit tule eivätkä mene tasan. En voisi kuvitella olevani suhteessa, jossa toinen on huomattavasti varakkaampi, mutta toisaalta aina toinen on. Enkä voi kuvitella, että joku voi todella haluta kustantaa paremman elintason jollekin vain siksi, että rakastaa häntä. Lähinnä itselleni en osaa kuvitella tuota, koska en ole kokenut varakkuutta en tosin rakkauttakaan. Silti se ei tunnu olevan suhteissa ongelma eikä mikään.
Millä kantilla ihmiset pystyvät olemaan tasa-arvoisia ja silti huolehtimaan raha-asiansa kun ne eivät ole tasaveroisia. Selittäkää tätä nyt auki.
Miten nainen kehtaa toivoa mieheltään vaikkapa unelmahäitä, jos tietää, ettei mies nyt ehkä niistä välttämättä niin välittäisi, mutta nainen ei itse toisaalta pysty niitä edes puoleksi kustantamaan? Ja kuka huonompituloisena edes kehtaa kiinnostua toisesta ihmisestä, jos varallisuuserot on aivan äärestä ja laidasta? En voisi kuvitellakaan, että koskaan kehtaisin edes näyttää kiinnostumiseni ihmiseen, vaikka kuinka hyvä ihmisenä olisikaan, jos olisi itseäni reilusti paremmin toimeentuleva. Miten monella tavalla näistä asioista voi tai saa ajatella?
Vastaukset 37
Vanhimmat
Kiristäpä nutturaa vielä lisää, oikein tiukaksi. Ai et kehtaisi lähestyä itseäsi varakkaampaa, no se on sun ongelmas! Moni muu kehtaa tai ainakin lähestyy.
Kaikki ihmiset ovat aina arvokkaita -ihmisarvoisia, ja huolehtimisen arvoisia. Välittäminen ja ihminen on tärkein, raha on sivuseikka.
Jos sinä arvotat ihmisiä pelkän ns. työelämän aseman, ulkoisen mammonan ja rahan mukaan, niin pysypä siinä pienessä maailmassa sitten. Minä en aio kuulua siihen.
Tiedätkö mistä se kaikki raha varakkaammalle todella tulee. Sun kannattaa miettiä vielä tarkemmin sitä. Nyt luulet että se tulee pelkällä ahkeruudella.
Eri asia jos joku olisi tosiaan PELKÄN rahan takia jonkun kanssa, silloin kannattaisi katsoa peiliin. Eihän sellainen toisesta välitä. Kuitenkin uskon että monet välittävät rahalla ja ilman rahaa siitä samasta tyypistä.
Itse olen ajatellut etten voi lähestyä joitakin miehiä, jos olenkin rumempi. Ehkä minun silti pitää lähestyä miehiä rohkeammin. Jos sellainen tilanne tulee. Koska olisi myös tyhmää, jos arvottaa itseään sillä perusteella. Jos kemiaa löytyykin.
Huomaan, että herjaat ja pidät asiaa naurettavana. On onnellista, jos pystyt elämään niin puhtoisessa maailmassa, ettei siellä koskaan tarvitse päätään vaivata millään aineellisella asialla. Kaikilla ei ole niin. Puhut kauniita asioita, ehkä ne joidenkin elämässä voivat jopa toteutua. Ehkä moni on joutunut elämään tai näkemään niin elämää laidasta toiseen, että tietää, etteivät kaikki ihmiset ole aina arvokkaita, ihmisarvoisia, ja huolehtimisen arvoisia, eivätkä kauniita, vaikka niin pitäisi ja toivoisi olevan. Välittäminen ja ihminen ei ole tärkein ja rahat eivät ole sivuseikka, ainakaan silloin jos niitä ei liiemmin ole. Näin ei pitäisi olla, mutta liian usein on.
Enkä edes tiedä, eikä minulle kuulu mistä ihmisten rahat tulevat, mutta jotkut puhuvat niin, että tiedän heidän elävän puolison elätettävänä, enkä voi käsittää, miten kehtaavat olla kuitenkin vaativia siihen suuntaan, miten toisen hankkimat rahat pitäisi käyttää.
En arvota ihmisiä itse noilla perusteilla, en sanonut siitä sanaakaan, mitä luettelet, mutta siinä samassa luettelossa ne kaikki perusteet, joilla arvotetaan usein ulkoapäin ihmistä, joka ei satu olemaan parisuhteesta ja sitä välittämistä tai rakkautta tai mitä hyvänsä kaunista ei ole kaikille olemassakaan. Niin kauan, kun se mystinen rakkaus, joka muuttaa kaiken, puuttuu, tuo on valitettavan tyypillistä. Samoin ulkonäön suhteen.
"Jos sinä arvotat ihmisiä pelkän ns. työelämän aseman, ulkoisen mammonan ja rahan mukaan, niin pysypä siinä pienessä maailmassa sitten. Minä en aio kuulua siihen."
Eli miten aiot elää maailmassa, jossa tuo toteutuu niin kauan, kun sä et koe välittämitä tai rakkautta, joka saisi jotkut asiat tai ihmiset suhtautumaan sinuun eri tavalla? Kerrotko sen.
Ihmeen tarkkaan tunnut kyllä tietävän kaikkien raha-asiat? Tapoja järjestää raha-asiat on niin monia kuin on pariskuntiakin. Luulen kyllä että sinun kannattaisi ensiksi kokeilla sitä rakkautta ennenkuin alat valmiiksi laskeskella mielikuvitusmiesystäväsi ja sinun raha-asioitanne. Kyllä se siitä sitten jollain tavalla selkenee kun on ihan oikea elämänkumppani rinnalla.
Kiinnostaisi myös kuulla ahdistaako sinua myös valtiolta tulevat tulonsiirrot noin valtavasti? Entäs jos oletkin yksin, ja sinulla on lapsi, ja olet matalapalkkainen, ja sairastut, ja jäät työttömäksi.... jne....? Vai onko yhteiskunnan tuet sitten sinulle ihan luonnollisia asioita? Kyllä nekin rahat on jostain alunperin tulleet, eivät ole ihan itsesi hankkimia. Tämä yhteiskunta on vaan nyt järkätty siten että ketään ei jätetä kuseen, yksinäisille on yhteiskunnan tuet ja pariutuneilla toisen tulot vaikuttavat toisenkin tukiin eli on käytännössä elatusvelvollisuus. Ja hyvä niin sillä käytännössä on aika vaikeaa olla vaikkapa asunnoton näillä leveyspiireillä. Vähän luulen että jossain muualla maailmassa on vielä suurempi merkitys puolisoiden keskinäisellä elatusvelvollisuudella koko perheen toimeentuloon ja pärjäämiseen kun yhteiskunnan tukiverkko ei ole niin hyvä. Onkohan siellä muuten tällaisia ongelmia....
Ei yhteiskunnan tuilla elä kukaan ihmisen elämää. Eikä vie elämää eteenpäin minkään vertaa. Ei yhteiskunnan tukiverkko ole hyvä tai et tiedä siitä juuri mitään, koska todella monet oikeasti elävät kusessa ja yksinäiset ei pärjää yhteiskunnan tuilla. Toivon todella , etten sairastu tai joudu koskaan elättämään pientä lasta tai jää työttömäksi, elämältä tippuu pohja pois heti. Joko joudun asunnottomaksi tai sitten en syö tai osta enää koskaan mitään. Sen verran olen nähnyt pienipalkkaisen elämää, että se on käytännössä tukiin verrattava elämäntilanne, roikkumista löysässä hirressä, elät päivästä toiseen kituuttaen, mutta elämä ei mene eteenpäin missään suhteessa ja varsinkaan ihmissuhteissa tuollaisissa tilanteissa, ihmeesti ne ystävät kaikkoaa vaan aina silloin, jos jollakin on vaikeaa. Juuri tuollaisista tilanteista on käsittämätöntä ymmärtää, että joku vain "rakastuu" ja haluaa alkaa elättämään toista ja toiset vielä pitävät sitä itsestäänselvänä.
En tiedä toisten raha-asioita tarkkaan, en ole edes kiinnostunut, mutta tiedän, että monen tutunkin puoliso elättää aika pitkälle. Tiedän myös, että asia on aika luonnollinen heille, mitä en voi käsittää ja tiedän että monella on kanttia vaatia isompaa elintasoa, kuin mihin itse pystyisi. Tätä en käsitä.
En voi kokeilla rakkautta käytännössä, kun sitä ei ole. Tiedän, että monillla ystävilläni on ja heidän elämänsä on muuttunut aika paljon, mutta sen jälkeen ei tietysti saisi puhua mistään niin rahvaasta kuin raha. Yhtäkkiä koskaan mitään rahahuolia ilmeisesti ei ole ollutkaan, siviilisäädyn vaihtamisella vaihtuu arvomaailma monella aivan erilaiseksi.
Siinä tullaan juuri siihen paradoksiin, että niin kauan, kun ei ole rakkautta tai miksi sitä nyt jokainen haluaa kutsua, kaikella on merkitystä. Miksi mukan sen rakastumisen jälkeen ei olisi merkitystä millään, mikä ennen rakastumista aika paljon määrittää ihmisen elämää.
Kuten käytännössä toimeentulo, olemus, elinympäristö, sosiaaliset suhteet, hyvinvointi määrittää täysin sen, miten ympäristö suhtautuu ihmiseen. Miksi rakkaus olisi asia, joka muuttaisi ruman kauniiksi, köyhän rikkaaksi, kaiken huonon hyväksi, ongelmat pois jne.. Miksi se elämänkumppani rinnalla muuttaisi asiat täysin, niinkuin on monelle tuntunut tekevän. Siksi haluan tietää kun kaikilla ei ole sitä rakkautta tai puolisoa.
Huoh. Olen ollut opiskelija, työtön sekä pahemmin ja kauemmin sairaana kuin mitä jalan katkaisemisesta seuraa, ja vaihtelevalla siviilisäädyllä. Olen pärjännyt ja elämäni on ollut myös köyhempinä aikoina mielestäni laskettavissa ihan ihmisen elämäksi eikä kaverit ole jättäneet. Yhteiskunnalta on tukea tullut jos olen tarvinnut, ja jos en ole tarvinnut niin ei minulle ole ainakaan jäänyt mielikuvaa etteikö asioita olisi saatu järjestettyä muussa tapauksessa. Sinun itsesi täytyy laittaa asiasi järjestykseen jos on todellakin noin hullusti. Kai kuulut liittoon? Ei jalan katkaiseminen ole peruste potkuille, ja työttömänä liiton päiväraha on moninkertainen esim. opintotukiin verrattuna. Onko lainasi/vuokrasi ts. asuntosi koko/sijainti mitoitettu oikein? Kai tiedät että pankista saa lyhennysvapaita kuukausia? Puhumattakaan nyt ihan normaaleista säästövinkeistä mutta en ala niitä nyt tässä jauhamaan. Paitsi että jos jo hyvinä aikoina elät muka pelkällä kaurapuurolla niin todellakin sinun on syytä katsella toista asuntoa.
Myönnät itsekin ettet tiedä toisten raha-asioita tarkkaan. Toisaalla on jo todettukin että se köyhempi voi paiskia kotona hommia elatuksensa eteen. Lisäksi noista unelmahäistäsi tuli mieleen että aika usein niitä on suurelta osin kustantamassa vanhemmat eikä (tuleva) puoliso.Lisäksi minun on ihan kysyttävä että mistä tiedät että juuri sillä köyhemmällä on kanttia vaatia parempaa elintasoa? Ei tullut mieleen että se on useinmiten kyllä se rikkaampi jolla on kanttia vaatia tiettyä elintasoa. En ole itse ainakaan ikinä kuullut että pariutunut ihminen tietentahtoen asustelisi nuorikkonsa kanssa vuosikaudet vuokrayksiössä jos itsellä varaa olisi omakotitaloon, ihan vaan solidaarisuudesta toisen maksukykyä kohtaan.
Kyllä se varakkaampikin voi sairastua tai jäädä työttömäksi ja oletan että myöskään sinä et ole valmis sitten elättämään toista. Ei nyt palata siihen enää että et muka pystyisi. Tosiasia on että tukien määriä laskettaessa puolison tulot otetaan huomioon, joten tulosi vaikuttavat asiaan ja palkka tuet on se summa jolla teidän olisi silloin pärjättävä.
Ei kai sille kukaan voi mitään, ettet käsitä toisten tapaa suhtautua rahaan luontevasti ja luonnollisesti. Tasa-arvo ei ole sitä, että kaikki jaetaan fifty- fifty. Monessa avioliitossa asiat, myös rahat, koetaan yhteisenä hyvänä. Avioliitossa voi antaa toiselle paljon muutakin vastinetta kuin rahaa. Ihmettelen suunnattomasti myötähäpeääsi, joka todellisuudessa on joko kateutta tai katkeruutta.
Juuri noin!
Parisuhteessa pätee ja on myös mahdollista toteuttaa ainoan oikean poliittisen aatteen kommuuniperiaate.
Kumpikin kykyjensä ja kummallekin tarpeidensa mukaan!
Ei se sen kummallisempaa ole.
Lähinnä ihmetystä. Kyllä kieltämättä vaihtaisin osia monen kanssa, toisaalta en kehtaisi toimia samoin kuin moni, joka käytännössä elää toisen elättämänä. Joillakin on toki sellaisia ominaisuuksia, että heidät nähdään sen arvoisena, että rahalla ei ole merkitystä. Jos näitä palstoja vilkaisee, lähinnä hyvän ulkonäön ja sopivan luonteen yhdistelmä takaa sen, että sun ei tarvi näistä huolehtia. Mutta: sillä hetkellä kun se rakkaus loppuu tai olisit sinkku, sillä on tietysti aika suuri merkitys, minkä ihmiset haluaa kieltää tai joka muuttuu olemattomaksi sen vuoksi, että joku vain sattuu olemaan niin rakastettava, ettei sen jälkeen asia merkitsisi. Jokainen joka on suhteessa voi väheksyä asiaa ja sinäkin pidät sitä luonnollisena asiana, mutta miksi?
Mikä ominaisuus sinussa saa sinut niin rakastettavaksi, että sun ei tarvitse olla huolissaan toimeentulosta ja voit luottaa siihen, että joku muu ihminen kyllä varmistaa sunkin elämän, jos jotakin sattuu. Myötähäpeä on kyllä myötähäpeää, eikä muuta. Harmistustakin siitä, että jotkut ei ymmärrä, miten onnekkaita todella ovatkaan.
Jos raha olisi luonteva ja luonnollinen asia ja joku tosiaan jakaisi ne kulut tasan tai huolehtisi ylipäätään niistä, voisin suhtautuakin eri tavalla, ehkä kuten sinä. Mutta kun en ole kohdannut ihmistä, jolla tulisi mieleen vaikkapa ajatella, että raha on sivuseikka ja että joku haluaa tosiaan jakaa vaikka aikansa tai vaivansa tai elämänsä tai menonsa ja tulonsa kanssani, voisin ehkä jossain tilanteessa noin ajatellakin. Niin kauan, kun se ei realisoidu elämässä millään tavalla, sitä voi vain ihmetellä. Miksi sinulla on oikeus odottaa sitä luonnollisena osana elämässäsi, mistä se tulee? Mikä se on?
Asia sujuu noilla oletuksilla jos A) oletat, että on omistusasunto, B) oletat, että on vakituisissa töissä ollut vähintään kaksivuotta kuuluu liittoon, jotta saa liiton päivärahan C) oletat, että vanhemmat on halukkaita tai kykeneviä kustantamaan aikuisen elämän tai esimerkiksi juhlat. Hyvä, että sulla on elämästä noin positiivinen kuva, että ihmisillä tosiaan olisi luonnollisesti asiat noin hyvällä mallilla. Aika rankkoja oletuksia silti noin vain heittää, kun näin ei tosiaan kaikilla ole. Mikäs ongelma se kellään olis jos olis vakitöissä, makselis omaa asuntoa ja odottelis vanhemmilta perintöä.. hyvältähän se vaikuttaisi minustakin. Kieltämättä.
Sillä neljälläsadalla, mitä noin sairaspäivärahaa suurinpiirtein saa, ei makseta edes pienestä asunnosta vuokraa ja eletä siten, että jopa syötäisiin kunnolla. Eikä todellakaan makseta edes muutaman päivän sairaalakuluja. Tervetuloa realismiin te onnekkaammat.
Aloituksessa sanoinkin, että jos eläisin jonkun saman verran tienaavan kanssa, elämä olis hyvin niukkaa. Ja tosiaan tiedän tapauksia, jotka käytännössä vain ilmoittavat, mitä milloinkin hankitaan toisen laskuun.
Ja tosiasia on se, etten pystyisi itsekään elättämään ketään, varsinkin jos toinen jäisi työttämäksi tai sairastuisi tai sattuisi jotakin muuta vastaavaa. Vaikea siinä olis itselläkin olla, vaikka olis mikä velvollisuus tai halua elättää, mutta en pystyisi. Ehkä sekin omalta osaltaan hiukan hidastaa koko ajatusta, että koskaan voisin olla suhteessa tai perheessä, kyllä sen järjellä ymmärtää, että rahat loppuisi, jos ne olis minusta kiinni. En pysty ottamaan tai kantamaan sitä taloudellista vastuuta, mikä siitä tulisi. Valitettavasti.
Rautalankaa.... :-D
Sinun pitäisi lukea uudestaan kun et nähtävästi ymmärtänyt, ja toisekseen selvitellä itse noita asioita kun sinua kerran huolettaa ja mielestäni luulosi ovat hieman vääriä, tosin en itsekään ole 100% varma tuista ja ehdoista enää mutta koitan nyt sitten muistella....
A) Oletin että sinulla on omistusasunto, koska olet joutuvinasi taivasalle heti jos rahat loppuu. Vuokraan kun saa niitä tukia nimittäin, mutta oletan että lainanlyhennyksiin ei niinkään. Kai muuten kaikki ottaisivat lainaa, jäisivät työttömäksi ja maksaisivat lainansa asumistuella pois? Mutta mielestäni mainitsin myös vuokran, ja kerroin että jos todellakin noin tiukkaa tekee niin sinun tulee harkita vuokrasi määrää, neliöitä ja asuntosi sijaintia uusiksi. Tarvittaessa sitten vaikka kimppakämppä kun taidat todellakin sitten olla keskimääräistä köyhempi ja avuttomampi. Kysyn nyt vielä, mitenköhän ne opiskelijat pärjää vaikka rahaa tulee varmaan puolet vähemmän? Kumma juttu?
B) Niin, no miksi et kuulu liittoon? Tarkoitin lähinnä että liity siihen, työttömyysturva esimerkiksii opiskelijoiden tuloihin nähden on jo ruhtinaallinen jos olet liitossa. Lisäksi saat sieltä neuvoja tilanteeseesi maksutta jos kerran potkut uhkaa sairasloman takia. Eikä sinun tarvitse olla vakituisissa töissä yhtäjaksoisesti kahta vuotta, katso jostain liitosta työssäoloehto. Mutta tietenkin olet kusessa jos odottelet ensin viisi vuotta että jospa vakinaistettaisiin ja sen jälkeen mietit vielä toiset viisi että pitäisikö liittyä vai ei. Ehto olisi täyttynyt jo monta kertaa. En saata uskoa että näitä asioita pitää selittää IHMISELLE JOKA ON MUKA HUOLISSAAN TOIMEENTULOASIOISTAAN. Siis luulisi että selvittäisit itse?
C) Ongelmasi oli alunperin tasa-arvo raha-asioissa parisuhteessa, ja mainitsit puolison kustantamat unelmahäät. Siksi korjasin että ei niitä häitä välttämättä ole se puoliso kustantanut. Että olikin rankka oletus. Mikäs tekee sinun oletuksestasi puolison kustantamista häistä jotenkin itsestäänselvästi oikeamman?
Suoraansanottuna et kuulosta enää yhtään siltä että sinua minkäänlainen tasa-arvo suhteissa mietityttäisi. Käytännössä nariset vain siitä että toisilla on rahaa, toisilla ei.
Aina toisilla on rahaa, toisilla ei, asianahan se ei ole ihmeteltävää. Kysymys on siitä, miksi jonkun tunteet saa ne asiat muuttumaan täysin? Miten sen jälkeen kun on suhteessa, voidaan alkaa ikäänkuin vähätellä niitä asioita, joista ennen oltiin enne parisuhdetta täysin riippuvaisia kuten vaikka toimeentulo? Tai pidetään itsestään selvänä, että on joku, joka järjestää joka asian. Mikä rakkaudessa tai jossakin ihmisessä on se asia, että joku on valmis ilmeisesti vaikka elättämään jonkun toisen.
Mistä se hyväntahtoisuus tulisi, koska jos ihmiset noin lähtökohtaisesti välittäisivät yleensäottaen toisista, hehän voisivat vaikka tukea jotain oikeasti pulassaolevia ihmisiä maailmassa, mihin tahansa kehitysmaahan vaikka. Näin ei käy, sitä hyväntahtoisuutta ei ole eikä monelle koskaan tule. Sitten kun ihminen rakastuu ja menee suhteeseen, yhtäkkiä sitä riittääkin, kaikki onkin niin yhteistä ja raha-asiat ei olleetkaan enää tärkeitä ja aletaan puhua "arvoista" ja muusta moraaliasiasta. Joku saatta luopua vaikka mistä oman elämänsä asioista parisuhteen hyväksi, mutta ennen suhdetta ei välttämättä tulisi mieleenkään ylipäätään tehdä elämässä hyvää muille. Tämän lisäksi se hyväntekeminen ei välttämättä myöhemminkään kohdistu mihinkään muuhun. Muille saatetaan olla ylettömän töykeitä ja inhottavia, mutta omassa suhteessa ollaan niin moraalisia.
Miksi tunteet muuttaa sen asian niin monilla?
Tarkoitan, että ei se mitään yleistä hyväntahtoisuutta ole ihmiseltä. Jos olisi, hyvää voisi tehdä kenelle tahansa. Tuo on niin lokeroitua hyväntahtoisuutta. Miksi se liittyy rakkauteen? Mikä rakkaudessa tai toisessa ihmisessä saa jonkun toisen muuttumaan niin paljon, että asioiden tärkeysjärjestys muuttuu ehkä suhteen osalta tai jopa joskus täysin, jopa niin, että hyväntahtoisuutta tulee kaikkia kohtaan. En tarkoita, että pitäisi kaikkien elämää alkaa maksamaan. Onko se todellakin niin, että sopiva luonne ulkonäkö riittää, kuten useimmiten ihmiset näin vain tuleva sanoneeksi.
Perhe on yleensäottaen jonkinnäköinen yksikkö. Ei siellä ole jääkaapissa vaimon omalla palkalla ostamaa maitopurkkia, miehen omalla palkallaan ostamaa maitopurkkia, ja lapsen lapsilisillä hankittua maitopurkkia. Vaikka ihmisellä ei ennen parisuhdetta ole tullut mieleenkään tehdä hyvää muille, niin on varmaan itselleen tehnyt hyvää kuitenkin ennemmin kuin pahaa? Tekemällä hyvää perheelleen tai puolisolleen ihminen tekee hyvää itselleen. Homma kun tuskin toimii kovin hienosti kovin kauaa erillisine ruokineen, erillisine lomineen ja omine pyykkivuoroineen. Jne. Pitämällä perheen onnellisena ja yhtenäisenä, yhtenä porukkana pahaa maailmaa vastaan ihminen pitää myös itsensä onnellisena. Vaikka syytäisit rahaa uniceffille säkkitolkulla niin ihan yhtä yksin olet silti, se on vähän eri asia. Eikö lapsuudenkodissasi muka pidetty huolta toisistaan, vai saiko vaikkapa ulkopuoliset kohdella puolisoa ja lapsia ihan miten vaan toisen puolison mitenkään puuttumatta tai edes hermostumatta? Että se on ihan samantasoinen asia saako naapuripitäjässä joku tuntematon turpaansa vai että naapuri mäiskäisi talon isäntää rajariidoissa? Ihan yhtä paljon taikka vähän muita perheenjäseniä liikuttaa? Ja jos se pikkujuttu lehdessä ei liikuta yhtä paljon kuin omaa perhettä koskeva niin onko ihminen mielestäsi luonteeltaan sitten välinpitämätön ja kylmä?
Siis eri asia toki jos ei halua olla kenenkään kanssa samaa joukkoa millään muotoa. Sitten varmaankin etsii itsellensä kumppanin jolle sopii toisenlaiset järjestelyt, nämähän ovat jokaisen parin omia sovittavia asioita.
Sanotaanko vaikka näin, että joillakin elämä ja kokemukset sujuvat niin, ettei yhtään mitään asioita pidä itsestään selvänä ja oudoksuttaa vain se, että jotkut kokevat oikeudekseen vain olla rakastettavia ja huolehdittavia ja käsittämätöntä kyllä monelle vielä heille niin käykin, että se oudosti toteutuu. Kun itse aina itsestään huolehtii ei voi luottaa siihen, että mikään sujuu mikä ei ole itsestä riippuvaista. Siksi on vain käsittämättömän vaikea ymmärtää alkuunkaan, miten muuten asiat voisivat olla ja miksi ne voivat olla kuin joillakin ovat. Ja niin kauan kuin ne eivät sitä millään tavalla ole omassa elämässä toteutuneet, sitä tuskin ymmärtääkään, että miten se vain joillakin on mahdollista. Vaikka jonkun pariutumisen ja rakastamisen ja välittämisen pitäisi toisille olla maailman luonnollisin asia, se on minulle maailman käsittämättömin asia. Sen ymmärrän, että lapsista on esimerkiksi velvollisuus huolehtia, kun ne eivät pysty sitä itse tekemään.
Jos ei kerran välitetä ihmisistä yleensäkään tai maailma ja sen ihmiset nähdään pahana, mistä se välittäminen voi tulla parisuhteeseen tai ensinnäkään mistä se parisuhde tulee, koska ensin täytyy tulla se kokemus ja molemminpuolinen haluaminen, että tosiaan haluaa jakaa asioitaan ja välittää, ennenkuin koko suhde voi syntyä. Miksi se tulee ja miten kun ei se kaikille edes koskaan tule. Tai osalle tulee joitakin kohtaan ja toisia ei. Ovatko jotkut joillain perusteilla yksinkertaisesti hyväksyttävämpiä välitettäviä kuin toiset? Eli tullaanko tässä ihan biologiseen luonnonvalintaan, eli heikot tai huono karsiutuvat pois jatkamasta ihmiskuntaa? Ja lauma tukisi niiden jollain tavoin parempien yksilöiden kasvua, joiden kannattaisi jotenkin lisääntyä?
Onko se toisesta välittäminen sinusta siis yksinäisyyden karttamista, vai mitä? Pitäisikö käsittää niin, että suhde on oikeasti itsekkäistä lähtökohdista lähtöisin, miten siinä on molemminpuolinen rakkaus toiseen sitten mukana?
Kun sinkkuihminen esimerkiksi ei koskaan käytännössä voi odottaa elämäänsä minkäänlaista näennäistä välittämistä enempää, ympäristökin pitää oikeasti täysin hulluna ihmistä, joka todella odottaisi mistään elämäänsä jotain sellaista, että joku kokisi onnekseen vaikka välittää hänestä tai ilmaisisi, että kokee avuttomuutta, ja että tarvitsisi oikeasti joskus jotakin todella, mitä ei ole elämässä. Sitä pitää olla niin itsenäinen ja pärjäävä, voi niitä jotka eivät pärjää. Toki joku voi lyödä olalle ja sanoa tsempit ja se siitä. Sitten parisuhteessa olevat ihmiset pitävät täysin hulluna sitä ajatusta, että joku voi edes ihmetellä miksi joku edes kysyy mistä se välittäminen tulee joillekin. Varmaan parempi, ettei pieni pää edes yritä ymmärtää kun ei kerran ymmärrä. Järkiavioliiton tai järjestetynkin liiton ymmärrän paremmin. Rakkautta en todella siinä mielessä, että itse tulisi mieleenkään koskaan edes toivoa sitä, että joku todella omista itsekkäistä syistään haluaisi vain jotenkin lopulta olla hyvä.
No tuota, vielä yksi väärinkäsitys näköjään. Eihän se pariutuminen tietenkään sitä tarkoita että aivot heitettäisiin narikkaan asioista huolehtimisen suhteen. Jokaisen ihmisen ja perheen on osattava elää varojensa mukaan, myös sen vähän varakaamman, muuten ollaan pulassa. Jos vaikuttaa että joku ei asioita suunnittele ollenkaan niin ehkä sitten kirstun pohja ei vielä lähellekään häämötä tai sitten perheessä joku muu pääasiallisesti hoitaa raha-asiat. Mutta edelleen, koska ollaan yksikkö eikä erillisiä ihmisiä niin pääasia että joku huolehtii. Toisen tehtäviin voi kuulua suhteessa jokin muu sitten.
Ihmissuhteiden luominen ylipäänsä taitaa lähteä siitä että todellakin on tunnustettava edes itselleen että tarvii jotakuta. Ikävää kun kuulostaa melkein siltä että ystävyyskin on sinulle aivan outo käsite. Mutta jos painat menemään tuolla asenteella niin ei varmaankaan kukaan uskalla lähestyä, ja miksi sinulle apua tai mitään tarjottaisiin kun kerran pärjäät yksin, haluat pärjätä yksin ja olet ylpeä siitä? Oletko jo kerennyt toitottaa lähipiiriisi että ihmisen on yksin pärjättävä? Ihmetteletkö vielä että kukaan ei lähesty, eikä varsinkaan ongelmissaan käänny sinun puoleesi jolloin läheinen ystävyyssuhde voisi syntyä?
On mulla ystäviä, tuttuja ja kavereita, kaipaisin läheisiä ystäviä, toisaalta pelkään läheisyyttä. Ei minulla ei ole suhteellisuudentajua läheisyydelle, koska jotkut jotka itse olen ehkä kokenut läheisenä ei ole kokeneet minua lopulta mitenkään. Tai ne joiden kanssa olisin halunnut ystävyyttä, ei halua sitä takaisin. Siksi joskus tuntuu, että ajelehtii vain joiden ihmisten seurassa, jotka nyt jotenkin sattuu olemaan elämässä. En koe, että pystyn aktiivisesti vaikuttamaan ihmissuhteisiini. Tottakai haluaisin läheisyyttä ja tunnustan sen itselleni, mut se on vain haluamista. Tosielämä on se mitä tapahtuu.
Toisaalta en osaa luoda kovin läheisiä suhteita kuin äärimmäisen harvoin tai en ehkä kohtaa sentyyppisiä ihmisiä. En näe, et ystävien asia ois kuunnella ongelmia. Eikä ole sellaista kokemusta, että ihmiset lopulta kestää toisiltaan kuin jotain pikkumurheita, joita voi märehtiä yhdessä joku sopiva hetki ja sit kivasti nauraa päälle, et kyl tää elämä on. En ole voinut jakaa koskaan vaikeita juttuja kenenkään kanssa edes lapsena. Periaatteessa oisin voinut, mutta on ollut niin paljon muutakin ja isoa huolta, että kyllä lapsi tajuaa milloin pitää pitää suunsa kiinni ja olla kiltisti.
Ja aivan sama juttu myöhemminkin ja useimmissa suhteissa. Pikkumöröt on okei näyttää joskus ystävillekin, niin kukaan ei edes muista, et oikeesti on selvittävä isompien kanssa. Eikä kukaan tule kysymään, et _haluanko_ mä elää omien huolien kans ja et oisinko vielä ylpee siitä, että joidenkin asioiden kans pärjäämisessä ei ole vaihtoehtoja. Ja tosiaan kantapään kautta tiedän että parempi on olla hiljaa kuin valittaja, vaikka olis isoa aihetta. Käytännössä ei sitä kukaan jaksa, enkä sitä edes odota ja millään valittamisella ei mikään asia ole koskaan ratkennut. Parempi olla hiljaa tai pitää kivaa.
Pidät jotenkin täysin itsestään selvänä, että ystävät auttais ja auttaahan ne pikkukivoissa jutuissa toki. Mutta aivan oikeasti, jos avautuisin jollekin perhehuolet, lapsuuden vaikeudet, rahahuolet, stressit, yksinäisyyden tunteet, vaikeat ihmissuhdekokemukset, käytännön ongelmat ja muut, niin ei mulla olis tasan ketään kaveria elämässä ja mä murtuisin itsekin siihen ja kokisin elämän olevan pilalla. Oisin ilonpilaajavalittaja, tosi masentava tyyppi jota ei sietäis kukaan. Ja en mäkään haluis muistaa ja tuoda suht kivoihin ystävyyssuhteisiin asioita, jotka mä tiedän, että ei edistä ystävyyttä ja kun ne ystävyydet tai tuttavuudet kuitenkin tuo iloa elämään. Jotain täysin sielunkumppanuutta en ystävien kanssa lopulta silti koe, ehkä siksi etten voi olla täysin aito, enkä kertoa kaikkia asioita eikä kukaan tunne mua pohjimmiltaan tai näin kuvittelen. Koen että ei mulla ole ihmissuhteisiin annettavaa aitona itsenäni. Jotenkin peitän jotain itsestäni, enkä pysty läheisyyteen, toisaalta se osa musta on se, mitä kukaan ei halua tietää. Ja koska ei tule kokonaisvaltaisesti hyväksyttyä, se heijastuu olemukseen. Ja ehkä siitä tulee se että ihmiset on tietyn välimatkan päässä. En mä sille koskaan mitään ratkaisuakaan ole löytänyt.
Kyllä mua ihmiset lähestyy ja olen sosiaalinenkin, tiettyyn rajaan saakka helposti, mutta läheisemmät suhteet on aivan kysymysmerkki. Tai sitten vain olen epäkiinnostava. Ehkä tarvin niin pitkän ajan, että alan luottaan johonkin ja kun mä en lähtökohtaisesti osaisi odottaa ihmisiltä mitään, en sitten itsekään osaa käyttäytyä kuin oltaisiin jotenkin heti hyvätkin ystävät tai mitenkään läheiset ja eihän sitä sitten tule takaisinkaanpäin tietenkään. Tää on ongelma, tiedän sen itsekin, mutta näin tämä elämä on mennyt. Ehkä se on asennevamma tai mikä hyvänsä vamma, mutta en minä sitä korjatakaan osaa.
80% rahastava/ 20% jakauma.
= 41-vuotisen avioliittomme aikana työtulojemme suhde.
Vaimo oli 7-vuotta kotona saamatta mistään mitään.
Suhde raha-asioihin on yksi asia josta meillä ei ole koskaan ollut riitaa.
Ei silloinkaan kun anus oli auki kuin tuuran putkii.
Alusta alkaen yksi, yhteinen rva TAI hra tili ja samaa tiliä suoraveloituksella rahastavat rinnakkaiset luottokortit.
Ihmettelen tuota tasa-arvovouhotustasi!
Eiköhän se tasa-arvo ilmene aidoimmillaan muissa kuin tuollaisissa aritmeettisesti ilmaistavissa asioissa.
Vaimoni ei ole koskaan vaatinut minulta raha-asioissa mitään.
Hän on käyttänyt yhteistä tiliämme harkintansa mukaan sortumatta koskaan varat ylittävään hullutteluun.
Vastaavasti minä en ole koskaan seurannut vaimoni rahan käyttöä vaan luottanut hänen ehdottomaan järkevyyteensä.
Vaimo tarkastaa pankkien tiliotteet ja luottokortin yhteenvedon.
Minua ne eivät ole koskaan kiinnostaneet.
Aikanaan vaimolla oli aihetta mainita kirstun pohjan häämöttämisestä.
Vaimoni ei taatusti ole kärsinyt "roolistaan" joka määräytyi alun perin sanattomalla sopimuksella.
Oli sanomattakin selvää että- - -!
Ps. Suhde on tasaantunut. Eläkkeemme ovat suunnilleen suhteessa 1 : 3.
puhutaan nutturan kiristämisestä, tasa-arvovouhotuksesta, ja siitä, että eihän koskaan ole pienintäkään aihetta edes riidellä rahasta. Sinulla ei ole raha-asiat koskaan kiinnostaneet. Juu ei varmaan. Voit suhtautua todella halveksivasti asioihin. Aivan. Useimmat vaimot eivät kärsi siitä, että menevät naimisiin varakkaamman ihmisen kanssa ja elävät heidän elätettävänään. Näin olen antanut itseni ymmärtää.
Niin kauan, kun on noiden asioiden yläpuolella, voi suhtautuakin halveksivasti, kun asia ei kosketa, eikä tarvitse olla kiinnostunut raha-asioista. Ehkä rakkauden ja rahan kanssa on sama asia, niin kauan kuin sitä ei ole tarpeeksi, se vaivaa aina. Kun sitä on hiukan yli tarpeiden, koko asia menettää merkityksensä ja sitten voidaankin suhtautua alentuvasti jokaiseen, jolla näin ei ole.
Silloinkaan kun anus oli auki kuin tuuran putki!
Suomennettuna: Kun rahaa ei ollut kuin aivan pakolliseen ja huomattava osa ravinnosta kerättiin metsästä ja viljelin pienellä ok:n tontilla.
Avioituessamme minulla ei ollut kuin niukat, kuluneet vaatteet.
Parin kuukauden töissä käymisen jälkeen ostin ensimmäisen menopelini, käytetyn Tunturi polkupyörän.
Muistan hinnan, 400mk.
Kahden vuoden kuluttua ostimme ensimmäisen automme, 1500mk, liikeapulaisena työskentelevän vaimoni säästöillä.
Vaimoni bruttopalkka oli silloin 350mk/kk.
Nuokaan vuodet eivät aiheuttaneet rahan jakaumasta keskustelua.
Ei ollut vaihtoehtoja.
Noiden kolmen alkuvuoden jälkeen vaimo jäi kotiin tekemään lapsia ja hoitamaan talouttamme, raha-asiat mukaan lukien.
Näiden, vuosien mittaisten kokemusten jälkeen suhtaudun todella halveksuen turhista asioista keskinästen riitojen rakentamiseen.
Minusta se on merkki helposta, yltäkylläisestä ja hemmetin itsekkäästä elämästä!
Miksi ylipäätään eletään yhteisessä taloudessa?
Juuri näin. Miksi se rakkaus tekee kaikesta raha-asioista heti täysin halveksuttavat. Elääkö sun mielestäsi ihmiset, jotka joutuvat miettimään raha-asioitaan ja joilla ei ole sitä toista taloudellisenakaan turvana halveksittavasti? Onko se susta hemmetin itsekästä, yltäkylläistä ja helppoa elämää, jossa raha-asiat on ikäänkuin turhia asioita. Miten sulla on vara sanoa noin? Kelle sulla on vara sanoa noin?
Itse tiedän, että jos vaikka katkaisen jalkani, enkä pääse puoleen vuoteen töihin, jään sairaspäivärahalle, joudun luopumaan asunnostani, kulkemisista, sosiaalisesta elämästä kaiken sen osalta, johon tarvii yhtään rahaa, menetän työpaikkani, kun en pysty siellä olemaan. Joudun jopa tinkimään ruoasta. Luultavasti menetän ystävänikin samalla. Kieltämättä tulee mieleen, että voisi elää yhteisessä taloudessa vaikka taloudellisten asioiden vuoksi. Kyse ei ole isosta asiasta, mutta voi mullistaa parisuhteettomalta koko elämän raiteiltaan, jos sattuisi käymään. Ja on muuten täysin realistinen näkökulma.
Hemmetin itsekästä, eikö? Tosi yltäkylläistä ja helppoa elämää. Toivottavsti jalka ei katkea. Jollain, joka on suhteessa, käy hakeen kipsin ja toinen elättää. Helppo on huudella ja halveksia, kun on joku johon turvautua. Tai on tosiaan joku joka maksaa vaikka ne menopelit.
Kyllä sä hemmetin itsekäs olet kun olet saanut noin nauttia suhteesta ja rakkaudesta, että sulla on vielä vara halveksia muita, jolla näin ei ole ja jotka pakon edessä jopa joutuu miettimään, miten elää.
Minusta on ihan normaalia, että parisuhteen alussa seurustellessa rahat ovat tiukasti ikiomia eli sinun rahoja ja minun rahoja varsinkin, jos vasta seurustellaan ja tutustutaan toiseen. Totta kai, jos toinen osapuoli haluaa olla antelias ja tarjota esim. lounaita, niin se on ihan OK.
Avioliittolaki velvoittaa elättämään puolisoa. Jos olet avoliitossa, sitä velvollisuutta ei ole, mutta jos olet avioliitossa ja toinen jää työttömäksi tai äitiyslomalle, niin enemmän ansaitseva on velvoitettu osallistumaan vähemmän ansaitsevan elatukseen.
Tyypillisin tilanne elättämisessä on juuri silloin, kun nainen synnyttää ja jää yleensä ainakin vuodeksi hoitamaan lasta. Lapsihan on myös miehen, eikö niin? Miksi siis vauvan elättäminen olisi vain naisen vastuulla? Yhtälaillahan lapsi on myös isän aikaansaannosta, vaikka nainen synnytyksen ja raskauden onkin hoitanut. Minusta olisi kohtuutonta, jos mies eläisi normaalia elämäänsä ja äitiyslomalla oleva nainen joutuisi köyhyysloukkuun
Äitiyslomalla sentään tienaa ehkä n. 70 % palkkatuloista, mutta moni haluaa olla kotona siihen saakka, kun lapsi täyttää 3-v. Äitiys- ja vanhempainrahan loputtua tulona on vain kodinhoidontuki ja lapsilisä, jotka tekevät vain muutaman satasen. Jos vielä ajattelisi hankkivansa pari lasta lisää, niin eihän naispoloinen pysyisi edes hengissä, jos mies ei häntä auttaisi, koska kodinhoidontuella ei millään pysty maksamaan asumisesta puolia, ostamaan ruokaa jne. vaikka kuinka tinkisi vaatteiden ostamisesta ja kännykkälaskuista.
Minusta tuntuu, että sinulla on kova tarve siihen, että et joudu koskaan olemaan kenestäkään millään tavoin riippuvainen. Onko se sitten perfektionismia, en tiedä.
Monessa perheessä kulut jaetaan nettotulojen suhteessa eli jos mies tienaa 2000 ja nainen 1500 euroa puhtaana käteen, niin se tarkoittaisi, että yhteistulot olisivat 3500 euroa (=100 %), josta miehen osuus on 57 % ja naisen 43 %. Käytännössä maksaminen tulojen suhteessa tarkoittaa yleensä sitä, että pariskunnalla on yhteinen tili (ns. kolmas tili), jonne kumpikin siirtää kuukausittain palkastaan tietyn sovitun osuuden. Jos on laskettu, että yhteisten kulujen hoitamiseen menee esim. 600 euroa kuukaudessa, niin silloin mies laittaa palkkapäivänä yhteistilille 342 euroa ja nainen 258 euroa. Loppupalkka on omaa rahaa ja sillä kumpikin hoitaa esim. omat vaatteet ja harrastukset sekä mahdolliset lainat (esim. asuntolaina, opintolaina, kulutusluotot).
Kannattaa muistaa, että yhteistä asuntoa ostaessakaan ei ole pakko omistaa asuntoa 50/50 suhteessa, vaan enemmän ansaitseva voi omistaa asunnosta esim. 70 % ja vähemmän ansaitseva 30 %. On mahdollista maksaa asumisen kuluista toisella prosenttisuhteella (esim. palkkojen suhteen mukaan) kuin mikä omistussuhde on.
Nämä kaikki on asioita, joista voi sopia. Tiedän, että esimerkiksi veljeni reissaa ympäri maailmaa työn vuoksi. Hänen vaimonsa on kotiäitinä ja tekee satunnaisesti töitä. Veljeni elättää perhettään ja vastineeksi lapset hoidetaan kotona (= ei päivähoitomaksuja) ja vaimo tekee ruoat, tekee lumityöt ja siivoaa. Vaimo siis "maksaa" työllään. Jos veljeni olisi vaimoton, niin hänen pitäisi palkata lastenhoitaja, maksaa ruoista enemmän (ei ehdi tehdä ruokaa) ja palkata joku leikkaamaan nurmikot ja tekemään lumityöt.
Toivon, että tekstini valaisee sinulle asiaa, että parisuhteen raha-asiat eivät välttämättä ole yksiselitteisiä. Nämä on sovittavissa. Onhan Suomessakin toki paljon esim. Thaimaasta tuotuja vaimoja, joilla ei kielitaidottomuuden vuoksi ole mahdollisuuksia työllistyä. Niissäkin tapauksissa mies katsoo, että hän saa vaimostaan niin paljon iloa ja hyötyä, että hän maksaa vaimon elatuksen mielellään. Se, miten kukin pariskunta näistä asioista sopii, on jokaisen oma asia.
P.S. Vielä 70-luvulla oli aika paljon kotiäitejä erityisesti maaseudulla, jotka elivät miehen tuloilla. Se, että elää miehen tuloilla, ei tarkoita automaattisesti sitä, että suhde on huono ja että nainen on alistettu.
"Minusta tuntuu, että sinulla on kova tarve siihen, että et joudu koskaan olemaan kenestäkään millään tavoin riippuvainen. Onko se sitten perfektionismia, en tiedä."
Minulla olisi ollut elämässä niin monta kertaa kova tarve apuun ja siihen, että olisin voinut olla kenestäkään tai mistään riippuvainen, etten osaa enää edes laskea niitä kertoja. Mutta mahdollisuutta ei ole ollut ja en tälläkään hetkellä tiedä ketään, johon voisin turvautua jos tulisi hätä. Tai tiedän, mutta käytännössä ei onnistu. Voihan sen joku kääntää niinkin halutessaan mielessään, että asia onkin niin, että joku onkin vain niin ylpeä ja itseriittoinen, kun kukaan ei voi auttaa. En ole naurettavampaa ajatusta kuullut, että perfektionismia on tilanne, missä joku tarvitsisi apua tai tukea tai suoraansanottuna rahaa, mutta sitä ei tule mistään. Toivon vain aina ja pelkään, ettei mitään pahaa satu, josta en itse pysty selviytymään.
Näinkö kauas voi jonkun helppoa elämää eläneen ajatukset viedä. Varmaan vielä pitäisi olla pahoillaankin siitä, että on joutunut itse selviytymään aina kaikesta. Ja voin sanoa, ettei se vahvista. Se vaan muokkaa ajatusmaailmankin niin, ettei täälläkään tuskin kukaan edes ymmärrä, mitä tarkoitan sillä, että en voi käsittää, että miten joillekin nuo asiat ovat niin itsestään selvyys. Se on myös tehnyt valtavan määrän pelkoja. En uskalla enkä pysty ottaa elämässä mitään riskiä, mitä en itse pysty hallitsemaan. Niitä on aika vähän ja tiedän itsekin, että elän aika kapeaa elämää, mutta niillä mahdollisuuksilla mitä on.
En minä tarkoita, että miehen tuloilla elävä nainen olisi huono ja alistettu ja suhde huono. Nimenomaan on täysin päinvastoin. Kai ne naiset on jotain hyvin erityistä, joilla on mahdollisuus tai oikeus ilmeisesti koetun rakkauden kautta sellaiseen. Kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta.
En ole todellakaan elänyt helppoa elämää, en todellakaan!!! Sitä vain ihmettelen, että jos asuisit jonkun miehen kanssa yhdessä, niin miksi sinä sitten ehdoin tahdoin haluat pitää kiinni siitä, että maksat kuluista puolet, jos sinulla ei ole siihen varaa???
Totta kai minä olen ollut mieheni elätettävänä, kun lapset olivat pieniä. Sehän on itsestään selvää. Mies on aina velvollinen osallistumaan lasten elatukseen vaikka kyseessä olisi avioliitto tai yhden yön jutusta alkanut raskaus.
Mahdoitkohan lukea muuta viestiäni ollenkaan? Siinä nimenomaan tuon esille erilaisia vaihtoehtoja myös muulle kuin sille, että kulut jaetaan puoliksi.
Huom! Tällä hetkellä elätän kahta lastani ENKÄ SAA ELATUSMAKSUA LAINKAAN lapsistani!!! Asuntolainaa on vielä noin 20 vuotta jäljellä ja rahasta tekee tiukkaa joka ikinen kuukausi. Tiedossa on minun osalta siis vielä kaksi vuosikymmentä velkavankeutta. Tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu, kun pankkitilillä on 10 euroa, palkkapäivään vielä viikko ja bensavalo vilkkuu punaisella.
Koska mulla ei eläissäni ole elämässäni ollut sellasta kokemusta, että kukaan todella välittää siitä, miten joku elää ja tahtoisi uhrata toiseen vaikka todella aikaa, vaivaa tai rahaa. Eikö siinä ole aivan riittävästi syytä? Siksi mä oletan kuvitteellisesti, että jos olisi suhteessa puolet menoista kuuluisi luonnollisesti maksettavaksi. Mistä sä oletat, että mun päähän pälkähtäisi odottaa, että asiat voisi olla jotenin muuten. Lottovoitto voisi muuttaa tilanteen, muu ei.
Mä en todellakaan oleta edes kuvitteellisesti, että sitä kukaan tuliskaan mulle tekemään. Ei sillä, että parisuhteessa olisinkaan, mutta jos olisin. Siksi mä ihmettelen, että miksi se muille on niin itsestään selvää? Miten te oikeutatte itsellenne sellaisen elämän, missä voitte odottaa aivan normaalisti sitä, että joku antaa vaikka aikaa tai vaivaa tai rahaa, ihan mitä vain.
Kyllä mä tiedän teoriassa, että asioita voi sopia monellatapaa. Mutta lähinnä ihmettelen sitä rakkaus-tunne-sopimus kuviota. Että rakkaus yhtäkkiä on se syy, että jompikumpi halusikin pistää sisustuksen uusiksi ja toinen maksaa. Tai että yhtäkkiä pystyykin elämään aivan erilaisesti mahdollisestettua elämää, ilman, että käytännössä tuo penniäkään itse sen eteen. Tai että ihmiset olettaa toisen kustantavan paljon korkeemman elintason, mitä on. Miten ne voi odottaa sitä? Kuka niille on luvannut, että nyt sä saat elää näin ja pitää tätä luonnollisena asiana?
Juuri tuota tarkoitan, itsekin joudut elämään vaikeasti. Silti ei suakaan kukaan tule tukemaan, eikä auttamaan. Itse joudut selviämään. Miten siinä aina jaksaa ihastella vaikka ystävänsä uutta sisustusremonttia, jonka tietää miehen kustantaneen ja itse tietää, että eipä toinen ole sen eteen mitään tehnyt. Kunhan vain ollut rakastettavana. Joskus käy kateeksi todellakin.
On suorastaan järkevää ajatella raha-asioita, ennenkuin menee avo-tai avioliittoon kenenkään kanssa tai tekee lapsia suhteeseen.
Raha-asiat ovat niin monesti riidan syitä ja johtavat eroon ja vaikeaan elämänhallintaan jatkossa.
Seurustella kannattaa ja pitkään, sillä silloin toisen luonne ja raha-tilanne selvinneee ihan itsestään, samoin selviää hänen tapansa elää ja suhtautua muihin ihmisiin. Onko hän vastuullinen työssä käyvä, vaiko vielä hakemassa elämän iloja vain. Onko hänellä jo monta "elämää" takana , onko lapsia.
Jos hänellä on kiire saman katon alle, silloin ei ole kaikki palikat kohdallaan ihan varmasti. Jokin syy on kiirehtiseen, äläkä usko että se on suuri rakkaus, se on tämän toisen suunnetelma hyötyä sinusta tai omaisuudestasi.
Silloin pitäisi kellojen kilkattaa päässäsi ja kovaa. Hänhän yrittää hämätä sinua, että et ehtisi saada tietää hänen taustaansa, eli on luuseri ollut tulee luuserina pysymään. Tästä on lähelläni niin hyvä esimerkki, että parempaa ei voi löytyä. Tuskin kannattaa paljon kirjoittaa muuta kuinsanoa, että asia on karmea joka suunnalta katsottuna. Jatkossa täytyy varautua suuriin suruihin.
Vielä hieman lisäystä. Te nuoremmat ihmiset sanotte, että ei mitä katsoa aina asioita negatiivisesti, olen samaa mieltä ei pidäkään. Mutta asioita pitää katsoa ja kuunnella järjellä, toinen sanomanne, että huhuja ei kannata uskoa, ei niitä kokonaan pidäkään uskoa, mutta kun kuitenkin niissä on aina jotain totuuttakin mukana, eivät ne ihan turhasta siipiä saa.
On jo hyvin myöhäistä jos on niin positiivinen, että tekee ensin ja sitten kaiken esille, siitä seuraa suunnattomia vaikeuksia. Niitä riittää aina, ei niitä tieten tahtoen pidä hakea.
Vanha sananlasku pitää hyvin paikkansa " Parempi katsoa, kuin katua".
Minusta on luonnollista että se kumpi tienaa enemmän niin maksaa myös enemmän. Meidän suhteessa mies tienaa puolet enemmän kuin minä. Hän myös maksaa esim.vuokrasta hieman enemmän kuin minä. Jos tilanne olisi toisinpäin niin mielelläni minä olisin se joka maksaa enemmän. Ja yhtä lailla töissä käyn 40h viikossa niinkuin mieskin. Minun alallani palkka vain on niin huono. Toisen elätettävä en sentään ole. Mutta minulle raha on vain rahaa, ei sen kummempaa että siitä ongelmaa kannattaa tehä. Se maksakoon jolla on rahaa.
Minusta on luonnollista ettei vakiintuneessa parisuhteessa lasketa tulojen jakaumaa eikä "maksuvelvoitteita" vaan kaikki menee yhteen, yhteiseen kassaan jota kumpikin käyttää harkintansa mukaan yhteisten ja omien menojensa maksamiseen.
Jos rahaa on vähemmän niin tietenkin kumpikin käyttää sitä sen mukaisesti!
Vaikka rahaa olisi enemmänkin niin se ei merkitse sitä että kulujen täytyisi kasvaa sen vuoksi!
Meillä ei ole koskaan ollut "minun rahoja" eikä "sinun rahoja" eikä koskaan rahasta johtuvia riitoja. Ei edes silloin kun rahaa ei ollut.
Vaimo oli 7-vuotta kotona lasten kanssa ilman mitään omia tuloja.
Hän ei taatusti tuntenut itseään elätiksi vaan hoiti suurimman osan yhteisistä asioista, ml. rahaliikenteen.
Onko yhden yhteisen tilin joko/tahi periaatteela niin vaikea ymmärtää kuin näistä kirjoituksista voisi päätellä?
Miten joku arvostaa rahaa noin paljon?! Onko se tärkein arvosi?
silloin kun ei rakkaudesta mitään tiedä ja elämä ja pärjääminen on täysin kiinni tuloista ja siitä, että pysyy itse työkykyisenä että tulee eläneeksi, sitä kummasti vaan arvostaa. Sitä toista vaihtoehtoa en halua edes ajatella.
En tiedä onko se tärkein arvo, kyllä se on hyvin tärkeä. Mahdollistaa elämässä kaiken tai ei mitään. Ei sinkulla ole kovin suureellisia filosofisia arvoja silloin, jos joka kuukausi tippuu samat laskut luukusta ja tietyt maksut kuluu. Ei niitä oikein romantisoimalla ole tähän mennessä hoidettu koskaan. Ehkä se joillekin on mahdollista.
Jos joku on parisuhteessa aivan persaukinen, on helppo romantisoida, että materialistisuus on turhaa ja että kyllä tässä pärjätään. Sinkkuna persaukisena tyhjän kattilan kanssa on aika turha romantisoida. Ehkä mä olen vähän liian kovan kautta joutunut elämään, kyllä mä sen myönnän. Vaikuttaa varmasti mun ajattelumaailmaan.
Niin mutta ihmetyttää että ei voi seurustella itseään varakkaamman kanssa?!
ettäkö oikein seurustella.. Ei kehtaisi siis aloitteitakaan tehdä. Ei minusta olis seurustelemaankaan koskaan. Tulis sellanen riittämättömyydentunne ja joku voisi ajatella, että yrittää hyötyä toisesta tai jotakin sellaista, että toinen ajattelee olevan luuseri, kuten tuossa jossain kommentissa tulikin mainittua, et niitä pitää karttaa. Enkä mä taas pystyisi ehkä puolia asioista kustantamaan ja toinen tuskin viitsisi omaa elintasoaan pudottaa vain siks, että toinen ei kisko kuukausittain tililleen yhtä paljon. Lisäks kyllähän se rajottaa aika paljon vaikka yhteisiä vapaa-ajantekemisiä. Suoraan sanottuna se siis rajottaisi toisen elämää. Ja mua hävettäisi se tilanne varmaan yli kaiken, en kokisi, että mulla olis sellaseen seurusteluun oikeutta ja pilaisin sen ennemmin tai myöhemmin, mut todennäköisesti sitä koskaan ei tuliskaan. Toisaalta kun hävettää niin moni asia muutenkin ja en pysty olemaan itsetunnon kanssa joka päivä kaveri ja vertailisin itseäni toisen silmillä aina muihun, niin ei tällasella korvien välillä koskaan tosin kukaan kiinnostu oikeasti ja mitään suhdetta tulla saamaankaan.
Lisäks jos joku hetken aikaa seurais mun tilannetta läheltä, sekin kyllästyis. En ikinä kehtaisi kaataa kaikkia hankaluuksia toisen niskaan. Olis niin inhottavaa aina todeta, että olisi mukava, mutta ei ole rahaa.. Tai jos tulis joku isompi pakollinen meno, niin kyllähän se stressi tarttuis toiseenkin siitä aika äkkiä ja uskon että ei sitä vähempirahaisuutta toinen jaksaisi katsella kuitenkaan pidemmän päälle. Enkä usko, että voisin tai uskaltaisin ehkä kysyä lainaakaan, koska siitä vois tulla ero just sen vuoksi, että toinen ajattelis, että kaadan ongelmat vain toisen niskaan kun itse pitäisi selvitä.
miksi minä tässä olen joutunut selittelemään muille asioita, selittäisikö joku minulle tämän asian? Voiko noista vetää sen johtopäätöksen, että jos kuvitteellisesti joku todella rakastuis minuun ja olis mun kanssa suhteessa, mulla olis kans oikeus elatukseen hädän hetkellä, jos niin kävisi? Miksi sitä rakkautta toisille riittää ja joillekin ei koskaan? Ei tää nyt koske ihan rahaa pelkästään vaan rakkautta noin yleensäkin, aikaa, vaivaa ja tahtoa, mistä se joillekin löytyy, toisille ei.
Muutamia näkökulmia:
Ensinnäkin keskustelussa oletetaan, että nainen tienaa vähemmän kuin mies. Näinhän ei läheskään aina ole, tosin mm. brittitutkimuksissa (linkit löytynee ainakin maikkarin/ iltalehden sivuilta) on todettu, että eroamisen riski kasvaa tässä tilanteessa aika huimasti.
Toiseksi monet kaverini totesivat ns. toiselle kierrokselle lähtiessään, että tyhjätaskuja he eivät huoli elätettäviksi. Eli kyllä suhteen alussa jo tehdään valintaa (ainakin aikuisemmalla iällä teinivuosiin verrattuna) sen suhteen, että sosio-ekonomiset taustat olisivat vähän yhtenäisempiä. Toisaalta kyseessä ei ole pelkästään ahneus, vaan enemmänkin halutaan välttää tyyppejä, joita ei kiinnosta työelämä ja jotka eivät hallitse raha-asioitaan. Eli kyseessä on sopivan luonteen ja elämänhallinan omaavan henkilön etsintä (tiedän; rahattomuus ja työttömyys eivät aina ole yksilön omaa valintaa) Myös miehet tekevät tätä valintaa.
Kolmanneksi, mitä on rakkaus? Onko se sitä, että jos toinen on rahaton ja taloudellisessa ahdingossa, toinen jatkaa porskuttaa omaa korkeaa elintasoaan ja kovasti rakastaa kumppaniaan, mutta ei tee mitään tämän hyväksi? Sitäkö on rakkaus? Ei minusta todellakaan.
Kyllä parisuhteessa todellakin pitää pohtia raha-asioita. Avioliitossa elatusvelvollisuus on jo lakisääteinen, eri asia toteutuuko se kuinka hyvin. Mutta muuten ajatus parisuhteessa on yhteen hiileen puhaltaminen, silloin raha-asioiden ratkaiseminen on yhteisen huolen aihe, ei yksilön oma ongelma. Joten kyllä, jos joku todella rakastuisi sinuun, niin todellakin parisuhteessa voisit keskustella hädän hetkellä elatuksesta, tai minä sanoisin sitä auttamiseksi. Missä määrin, kuinka paljon, nämä ovat jokaisen sopimusasioita.
Ja sen vielä totean, että kyllä itsekin ihmettelen sitä, että jos toinen ei tienaa, niin sitä suuremmalla innolla hän on tuhlaamassa rahoja; remonttia, matkoja, asunnon ja auton vaihtamista. Lapsille ostetaan parasta ja huippulaatua. Ihmettelen usein sitä, että aloite tulee siltä, joka loppupelissä ei näitä muutoksia maksa. Rahakkaamman puolison oikeus on myös rajata sitä, mihin hänen tienaamiaan rahoja käytetään. Ihmettelen myös sitä, että mm. äitiyslomalla ja kotihoidontuella olevat naiset valittavat rahapulaansa ja kuinka kaikki raha menee lasten hankintoihin, samalla kun kumppani uusii autoaan ja hommaa muuta isojen poikien leluja itselleen. Itse kyllä lähtisin jo sellaisesta suhteesta. (isän kuuluu elättää lapsiaan, tosin kohtuullinen elatus ei siis tarkoita että ostetaan koko ajan sitä huippulaatua ja merkkituotetta) Tähän vielä kommenttina yhdelle kirjoittajasta; jos et saa elatustukea ollenkaan, hae sitä Kelasta. Kiireesti.
Eli ei suhteissa raha-asiat aina menee niinkuin niiden eettisesti arvioituina kuuluisi mennä. Tähän epäkohtaan kiinnitit huomiota ja se on hyvä juttu. Mutta rakkauteen ei kuulu se, että jätetään toinen yksin rahavaikeuksien keskelle. Ehkäpä totuus on jossain siellä kultaisella keskitiellä.
Meillä on menny niin, että ku muutettiin yhteen niin vuokra vesi laitettiin puoliksi. Mä maksoin aikalailla kaiken muun, koska kävin töissä ja toinen opiskeli. Asumismenoihin mulla meni kuitenki vähemmän ku yksin asuessa. Ja koska yhteen päätettiin muuttaa niin mun mielestä oli ihan kohtuullista että autan. Ja vuosia oonki ollu se päämaksaja. TIlanne tulee kuitenki muuttumaan tulevaisuudessa, ku mies valmistuu niin se alkaa maksamaan enemmän ruokaa ja muuta. Samoin sitte joskus jos tehdään lapsia niin mies tulee maksamaan melkeen kaiken. Ja en koe sitä sitte siivellä elämisenä, koska oonhan mäki elättäny sitä monta vuotta, joten miehenki täytyy olla valmis elättään mua. Ja kun rakastaa, niin haluaa että toisella on kaikki hyvin. Ja raha menettää merkityksensä jos sillä kuitenki pärjää.
En lukenut mitä toiset ovat vastanneet, mutta vastaan kuitenkin oman näkemykseni. Jokaisella pariskunnalla on omat tapansa hoitaa raha-asiansa, mutta periaate yleensä se että perhe on kokonaisuus jolla on yhteinen koti ja yhteinen talous. Jotkut pitävät rahat ainakin osittain erillään, jotkut kaiken yhteisenä. Kun rakastetaan, ei ajatella menetyksenä vaan rakkaudenosoituksena kustantaa asioita kumppaninkin puolesta, ja pienituloisempi ehkäpä antaa jotain muuta suhteeseen - huolenpitoa, käytänön kotitöitä, mukavaa seuraa... Ei siinä eletä toisen elätettävänä, vaan puhalletaan yhteiseen hiileen kumpikin mahdollisuuksiensa mukaan.
Meillä näin: On yhteinen pankkitili jonne tulee kummankin tulot ja jota kumpikin käyttää sekä omiin ja yhteisiin menoihin sitä mitenkään laskematta ja erittelemättä. hankinnat, lomamatkat ja kaikki kustannetaan sieltä tililtä ajattelematta kumman rahoja ne ovat. Lapsille maksetaan siitä myös kaikenlaista, vaikka eivät edes kartuta tiliämme. On itsestäänselvyys että elintaso on perheessä kaikilla samanlainen ja tasa-arvoinen palkkatuloista riippumatta. Ei ole ollut mitään ongelmia eikä riitoja rahankäytöstä.
Älä ihmeessä torju rakkautta siksi että olisit huonompituloinen kuin vastapuoli! Parisuhdetta ei todellakaan mitata rahassa. Yhdessä ollaan siksi että viihdytään yhdessä ja halutaan jakaa elämää yhdessä, ei siinä vertailla varallisuuksia. Äläkä tunne myötähäpeää ihmisten puolesta, jotka ovat tyytyväisiä omiin ratkaisuihinsa raha-asioissa. Eihän siinä ole hävettävää että joko itse maksaa tai ottaa vastaan sen että toinen maksaa yhteisen elämän kuluja, se on antamisen ja jakamisen iloa. Jos olet noin tarkka raha-asioista et pysty koskaan elämään kenenkään kanssa