Mistä rohkeutta jättämiseen?

Olen itsekkin samassa tilanteessa ollut jo 5vuotta. Mun tyhmin syy on varmaankin se että ajattelen lapsia,tai ainakin muut pitää sitä tyhmänä. Sanovat että pitäs itsekäskin olla,ainakin jonkinverran. Tiedän kyllä yhden pariskunnan tuttavapiiristäni joiden elämä on yhtä onnellista kuin elokuvissa,eli ei sekään täysin mahdotonta ole,pitää vain löytää joku jota oikeasti rakastaa niin silloin jaksaa työskennellä parisuhteen eteen.

Meidän 15v kestäneessä suhteessa ei olla ikinä riidelty,mutta eipä olla koskaan myöskään sanottu että rakastetaan.Ei myöskään olla ikinä suudeltu.Lapsien teko on ollut vaan tunteetonta siittämistä.Mutta välitetään silti toisitamme,kuin sisko ja veli.

Silti uskon viellä löytäväni sen tosi rakkauden ja ihan varmasti se on olemassa tuolla jossain.

Tilanne on kuin hammaslääkäriin meno. Lykkää ja lykkää niin kauan, että reikä on jo tosi paha. Tarvitaan kunnon juurihoito, jälkeenpäin olo on helpottunut, mutta aina miettii, miksi en tehnyt tätä aikaisemmin.

Sun tunteet tietää vain sinä itse. Oletko tietoinen onko sulla jotain sellaisia kiintymyksen ja välittämisen tunteita olemassa, mitkä ei kohdistu kumppaniin? On väkivaltaa itseään kohtaan dissata omat tunteet ja toimia kynnysmattona, ei kukaan ole ansainnut sellaista suhdetta, jossa on orjan roolissa. Vetää suhdetta menemään jollain rutiinilla, mutta itse jää vaille sitä mikä on siltikin kaikkein tärkeintä.

Jos ero tulisi, se ei välttämättä tarvitse tarkoittaa sitä, että hän ei silti olisi sinulle tärkeä ihminen tai ystävä tai poistuisi elämästäsi tai sinä hänen. Yleensä ystäväpohjaiset suhteet kestävät eron. Koska tunteissa ei tavallaan mikään muutu. Toinen on tärkeä, hyvä tyyppi, mutta niitä rakkaudentunteita ei välttämättä ole saanut haluamisestaan huolimatta.

Kysyit onko niitä onnellisia rakastavia suhteita olemassa. Ei varmaan sellaista ole, missä ei sinänsä joutuisi tekemään työtä. Mutta ankarinta sen työnteon kanssa on sillä, joka ei tee sitä rakkaudesta.

En usko, että olet naiivi. Itse en voisi koskaan kuvitellakaan alkavani suhteeseen, missä en kokisi tosiaan sitä kaiken yli lyövää rakkautta. Oikeastaan minun on vaikea kuvitella, että kukaan, sinäkään, tai muu yleensä _pystyy_ alkamaan sellaiseen. Miten siihen pystyy, jos tietää, että se ei ole sitä, mitä sydemessä ehkä tietää muuksi.

Rakkaus on toki sitä, että välittää toisen tunteista, joskus osittain enemmänkin kuin omistaan, mutta tuollainen suhde kuulostaa kynnysmattosuhteelta, missä dissaat vain itseäsi. Jotta toinen korottuisi nauttimaan kuvitelmarakkaudentäyteistä elämää, sinä uhraudut ja ruokit itsessään vielä ´pelkoja siitä, että olisi korvaamaton tai ainutlaatuinen. Kynnysmattosuhde, joka lähtee huonosta itsetunnosta, itse ei saa kokea rakkautta, mutta sen oman arvonsa hakee vaikka siitä, että alkaa ajatella olevansa toiselle täysin korvaamaton. Ja saa aikaan kierteen, jos ei ole toiselle korvaamaton, se uhkaa itsetuntoa, joka pitäisi löytää vähän muista asioista, kuin toisen. Usein sitä ei todella pelkää että miten toinen pärjäisi, jos ei olisi yhdessä, sitähän sitä pelkää, että miten itse pärjää. Mikset ajattele, että minähän tässä voisin sairastua masennukseen tai hypätä ikkunasta, ei kaikkia ajatuksia tarvitse oikeuttaa toisen kautta. Ei elämäänsä tarvitse oikeuttaa tai elää kenenkään muun kautta. Ei niinkään, että teet jostakin toisesta ihmisestä niin palvottavan patsaan, että jätät oman elämäsi elämättä siksi vain, että luot itse nuo kuvitelmat siitä, että toinen ei selviäisi ilman sinua.

Jotakin sinä tuosta kuviosta silti itsellesi saat, sen tietää vain sinä, mitä se on ja miksi siinä pysyt. Kynnysmattona saa toki toiselle olla, jos haluaa. Mutta jos hammaslääkäriin ei soita aikaa heti, niitä jälkiä korjataan sitten isommalla poralla lopulta.

Kyllä naisesi eron kestää. Vaikka karsealta se tuntuu. Minut jätti pari vuotta sitten mies, jota rakastin. Olen päässyt erosta yli ja löytänyt jopa uuden miehen - tosin suhde on vasta aluillaan. Olin itsekin miettinyt eroa, mutta en osannut kuitenkaan ajatella elämääni ilman sitä miestä. Loppujen lopuksi kaikki kävi hyvin, vaikka ei silloin siltä tuntunut.

Kannattaa puhua eroaikeista toiselle jo hyvissä ajoin, että toinen ei ylläty ja mene sokkiin kun asian sitten kerrot.

Sanotaan, että rakastumisvaihe kestää 0,5 - 2 vuotta eli tuo 2 vuotta on juuri se raja jonka jälkeen suhde alkaa normalisoitua ja toinen ei enää olekaan niin ihana kuin ennen. Toisessa alkaa nähdä ärsyttäviä piirteitä ja saattaa huomata, että toinen ei ollutkaan sitä mitä luuli. Rakkaus on sokea.

Tässä vaiheessa voi erota tai sitten jatkaa. Kuulostaa siltä, että et rakasta naistasi. Ikävöitkö häntä kun olette erossa? Tuletko kuulluksi suhteessa?
Suhdetta ei koskaan pitäisi jatkaa vain sen takia, että olisi jotenkin velkaa toiselle jotain, tai että pelkää, että toinen ei kestäisi eroa.

Minkäikäisiä olette?

Kuulostipa tutulta tuo Mikko8634... teksti. Se olisi voinut olla kuin omasta kynästä. Lisänä tuohon "miksei erota" -listaan voin lisätä vielä sen, että viime aikoina on alkanut vielä todella iskeä pelko siitä, mitenhän sitä yksin tulee pärjäämään. Eihän se elämä hetkellisesti ainakaan yhtään paremmaksi muutu, päin vastoin. Että masentuuko sitä lopullisesti ja alkaa jo etsimään köyttä kaulansa ympärille.

Syyt omaan tilanteeseen on mitä on, mutta juuri näin, että toinen on tyytyväinen. Mitä se rakkaus sitten on... en tiedä. Uskoisin, että sitäkin on montaa lajia.

Ehkä joskus ollakseen epäitsekäs on pakko olla itsekäs ja päästää toisesta irti. Helpommin vaan sanottu, kuin tehty.

Kuulostaapa tutulta. Oon seurustellu reilu kaksvuotta tosi sexyn mutta vaikeeluonteisen (narsistinen?) naisen kanssa. Oon kymmenen kertaa vannonut jättäväni sen,tuttavienikin kehotuksesta mutta sitä vaan muistaa ne hyvät hetket (osaa siis olla tosi mukava myös sängyn ulkopuolella) ja palaan takasin. Eroa vaikeuttaa kohta vuoden ikäinen poikamme.

Mulla on vähän samanlainen tilanne, paitsi toisin päin. Rakastan miestäni ja haluan hänelle kaikkea parasta elämässä. Kuitenkin meidän yhteiselomme on jatkuvaa pientä riitelyä typeristä asioista, eikä meillä ole mitään yhteistä. Arvomaailmamme ovat kuin eri planeetoilta. Kummallakin on vaikeuksia keskittyä toisen kuuntelemiseen, kun ei vaan kiinnosta. Totta kai alussa kuuntelimme ja olimme kiinnostuneita mutta enää ei jaksa, sillä emme löydä yhteistä säveltä.

Minusta me emme kuulu yhteen ja kaikkein paras ratkaisu olisi jos eroaisimme ja katsoisimme voisimmeko olla ystäviä (tuskin, kun ei ole mitään yhteistä). Mieheni kuitenkin haluaa että pysymme yhdessä, hän on jotenkin ihmeen lailla tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Uskon (välillä) että minun pitää vain jättää tämä mies, sillä emme tosiaan pääse tässäkään asiassa yhteisymmärrykseen.

Samat kysymykset pyörii mielessä:

- Löydänkö tämän parempaa? Onko se kaikilla tällaista? Olenko liian vaativa?
- Miten käytännön järjestelyt hoituu? Asumme yhdessä ja meillä on yhteisiä lemmikkejä.
- Tällaisia jaksoja varmaan tulee kaikilla, katson vielä vähän aikaa. Minun pitää antaa miehelle mahdollisuus.

Ja monta kertaa puran sydämeni miehelle, kerron mikä mättää ja kysyn miksi olemme yhdessä. Hän ei koskaan ymmärrä minua, vaikka kovasti yrittääkin.

Toivon että hän muuttuisi sellaiseksi kun minä haluan ja sitten tajuan miten typerää se on..

Joten samanlaisessa tilanteessa kutakuinkin, miten rohkenen jättää hänet? Minulla on aina ollut ylikorostunut vastuun tunne, joten en nytkään voi jättää miestäni kevyin perustein, sillä tiedän että se satuttaisi häntä, ja tuntisin olevani vastuussa siitä ja kaikesta mitä siitä seuraa.

"Voiko se olla sitä, että välittää toisen tunteista niin paljon, että on valmis luopumaan omista?"

Ei voi.

Kukaan ei voi luvata että hänen kanssaan olisit aina onnellinen. Voi luvata että tekee parhaansa. Siinä kaikki.

Toisaalta, jos nyt et voi hyvin -oletatko voivasi hyvin tässä suhteessa vuoden tai kymmene kuluttua? Riittääkö se? Miksi sen pitäisi riittää?