Olen ollut noin. 20 v. avoliitossa mieheni kanssa ja meillä on kaksi lasta. Olemme kumpikin pettäneet toisiamme matkan varrella, mutta yhteisymmärryksessä kuitenkin jatkaneet.
Mieheni tekee paljon töitä yrittäjänä, joten perheen arjesta huolehtiminen on minun vastuullani.
Emme käy yhdessä oikeastaan missään; minä liikun lasteni kanssa kuin yksinhuoltaja.
Työni vie minut viikottain muutaman sadan km:n päähän kotoani ja nautin suunnattomasti omasta "laatuajastani" ja vapaudestani.
Työn puitteissa olen kohdannut sielunkumppanini ja tämä asia on laittanut minut miettimään omaa parisuhdettani - onko parisuhteellani tällaisenaan tulevaisuutta? En saa mieheltäni empaattisia hellyydenosoiteuksia, emme juttele asioista ja elämme kuin sisko ja veli.
Vastaavanlaisessa tilanteessa olevat, kerrottehan kokemuksianne ja neuvojanne.
Mieheni tekee paljon töitä yrittäjänä, joten perheen arjesta huolehtiminen on minun vastuullani.
Emme käy yhdessä oikeastaan missään; minä liikun lasteni kanssa kuin yksinhuoltaja.
Työni vie minut viikottain muutaman sadan km:n päähän kotoani ja nautin suunnattomasti omasta "laatuajastani" ja vapaudestani.
Työn puitteissa olen kohdannut sielunkumppanini ja tämä asia on laittanut minut miettimään omaa parisuhdettani - onko parisuhteellani tällaisenaan tulevaisuutta? En saa mieheltäni empaattisia hellyydenosoiteuksia, emme juttele asioista ja elämme kuin sisko ja veli.
Vastaavanlaisessa tilanteessa olevat, kerrottehan kokemuksianne ja neuvojanne.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oletko jutellut miehesi kanssa? Jos hänellä on vaikka samanlaisia tuntemuksia, kaikki voisi aueta kuin solmu..
Jos haluat erota niin ota myös se vaihtoehto huomioon ettei kaikki menekään putkeen sielunkumppanin kanssa, vaan jäät yksin.
Itse voisin samaistua tilanteeseesi, mutta minun ja mieheni taival perheenä on vasta sangen nuori. Pettämistä ei ole ollut (kai).. Itse ainakin tunnen tilanteeni todella raskaaksi ja mieluummin eläisinkin yksin yksinhuoltajana, kuin parisuhteessa vaivaamassa päätäni kaiken lisäksi suhde asioilla ja riutuvilla tunteilla ja ties millä kaikella, joista mieheni ei välitä eikä halua puhua saati tehdä mitään... Itse olen niin pettynyt etten usko edes sielunkumppaneihin, koska nekin voivat muuttua ties miksikä k.päiksi ajan myötä :(
itse olen jo elänyt vastaavanlaisessa tilanteessa jo 10 vuotta.
ainoa ero varmaan on, että kolmatta osapuolta ei ole ollut.
mies yrittäjänä, kuten minä myös.
olen monen monta kertaa ajatellut eroa, koska parisuhde on ajautunut ystävyyteen tai jopa siihen kirjoittamaasi sisko-veli suhteeseen ja siinä se kaikki sitten onkin.. onko mitään järkeä jatkaa ainut kertaista elämää parisuhteessa jossa ns.parisuhteen ydin puuttuu..
mutta toisaalta..sielunkumppanin kohtaaminen..hmm..mietippä mitä se on sitten 20 v. kuluttua.. toivottavasti edes ystävyyttä..
minä sinuna en lähtisi eroamaan!
olen melko varma, että taloudellinen tilanne on sinulla aika vakaa ja se tuo ihan hyvän mielen, vai mitä? helpottaa elämää..
lasten (ei varmaan ihan pieniä enään)kanssa on ihan hyvä olla, eikö niin?
ns. laatuaikaakin saat itsellesi..kuullostaa ihan hyvältä!
sinä, kuten minäkin elämme sitä hetkeä elämässä, jolloin emme ole korviamme myöten rakastuneita puolisoomme ja toisaalta olemme epävarmoja tilanteesta. minulla ainakin joskus tulee ajatuksia "tässäkö tämä rakkausrintama sitten olikin".
pidä "sielunkumppani", jos itse haluat, mutta kuitenkin rivien välistä luin, että ihan hyvä suhde sinulla on perheeseesi.
jos lähdet eroamaan niin mitä sitten?..
-olet yksinhuoltaja, nauttiiko lapset siitä?
-joudut kuitenkin olemaan yhteydessä puolisoosi
-lapset liikkuu isältä äidille
-elatusmaksut
-yksinhuoltaja korotukset
-entä asunto? oletko valmis puolittamaan talon, pahimmillaan pääset asuntovelalliseksi yksin lasten kanssa
EI KANNATA! tilalle voit saada jonkun joka on kenties huomattavasti hankalampi 20 vuoden jälkeen kuin lastesi isä..
itse olen vaatinut, että käymme 2 krt/v matkoilla ja sielä on aikaa kysyä toiselta "mitä hänelle kuuluu ihan oikeasti"
sielä matkoilla todella löytää sen osan puolisosta johon on aikoinaan rakastunut.
käykää muutaman kerran ensin kahden ja ottakaa sitten vasta lapset mukaan!!
mutta tasasesta, turvallisesta, taloudellisesti vakaasta parisuhteesta on ihan turhaa lähteä pois. lähtö helpottaisi vain hetkeksi!!
Kiitos molemmille kirjoittajille. Kirjoitatte asiaa molemmat.
Tunnen oleani puun ja kuoren välissä. Olen hyvin ihastunut sielunkumppaniini, mutta samalla nautin vakaasta, turvallisesta ja vapaastakin elämästäni parisuhteessa. Jos päätän lähteä parisuhteestani, tiedän, että elintasoni heikkenee huomattavasti ja lapset tulevat kärsimään tilanteesta.
Tällä hetkellä kaikki on ulkoisesti hyvin, liiankin hyvin, sisäisesti vain riudun, koska rakastan toista miestä, jonka kanssa kotini jaan.
Töissä on mukavaa, koska saan jakaa työasiat sielunkumppanini kanssa. Hän on kypsä ja osaa huomioida minut monella tasolla. Juuri sillä tavalla, mikä kotirintamalla puuttuu.
Ehkä kuitenkin päädyn jatkamaan parisuhteessani - taas kerran. Ja yritän silti nauttia sielunkumppanini kanssa, jos mahdollista. Täytyy ottaa riski, sillä rakkaus on elämän polttoainetta. Rakkauden ja ihastumisen avulla minusta on tullut ihan eri ihminen, sekä ulkoisesti, että sisäisesti.
hyvä päätös!! jatka parisuhdetta ja pidä perhe kasassa!!
paljon kirjotetaan halveksivaan suuntaan "salarakkaan" pidosta, mutta itse ajattelen perheen näkökantana "mitä järki ei tiedä, sitä sydän ei sure"
perhe on tyytyväinen (lapset ennenkaikkea) ja itsekkin voit hyvin.
anna ajan kulua ja lasten muuttaa kotoa ja jos mahdollista, tee päätös oman elämäsi suunnasta sitten vasta!
omassa elämässäni olen useampaan kertaan miettinyt, mitäs jos ihan oikeasti tulisi joku vastaan, joka todella saisi sydämmeni takoamaan erinlailla..hmm.. en tiedä. mutta epäilen että pitäisin perheeni ja myös "sydämmen takojan"(jos mahdollista)
kerranhan me täällä maapallolla ollaan ja miksi emme jättäisi jotakin mukavia muistoja, joita sitten keinus-tuolissa muistellaan :-)