Tässä keski-ikäisenä paljon elämää ja elämänmenoa pohtivana ihmisenä heräsi tässä taannoin tälläinen ajatus mieleeni.
Olin tuttuni rippijuhlissa jossa tietysti kirkonmenot "pitkän kaavan mukaan". Kuultiin saarnaa ja jotain puhetta, virsiä, rukouksia, yms. Edellisestä kerrasta (kerroista) on kauan aikaa että vastaavanlaisessa tilaisuudessa olen ollut, mutta edelleen tuo kaikki on ihan samanlaista "mollihenkistä" kuin on aina ollut. Siis minun kokemukseni mukaan.
Missä löytyy uskonto tai seurakunta, jossa iloitaan ja ollaan "tunnelma katossa". Vertaisin sitä tunnelmaan kuin paremmissakin "bileissä" alkuillasta kun ollaan vasta nousuhumalassa. Sitä samaa tunnelmaa haen mutta vain ilman alkoholia!!
Yleistunnelma tälläisen kirkolllisen tapahtuman jälkeen on jollain tapaa alavireinen, synnistä puhutaan ja jää tunne että pitää olla nöyrä ja katse alas Jumalan kasvojen edessä ja rukoilla syntejään anteeksi...yms.yms.
Mielestäni uskonnon ja Jumalaan uskomisen pitäisi olla iloinen, hersyvä, aurinkoinen, onnellinen ja "riemukas" asia - ei suinkaan katse alas luotuna kädet ristissä syntejä ja pahoja tekojaan anteeksi aneleva ahdistava ja masentava asia.
Mitä mieltä te olette, onko muita jotka ajattelee näin?
Olin tuttuni rippijuhlissa jossa tietysti kirkonmenot "pitkän kaavan mukaan". Kuultiin saarnaa ja jotain puhetta, virsiä, rukouksia, yms. Edellisestä kerrasta (kerroista) on kauan aikaa että vastaavanlaisessa tilaisuudessa olen ollut, mutta edelleen tuo kaikki on ihan samanlaista "mollihenkistä" kuin on aina ollut. Siis minun kokemukseni mukaan.
Missä löytyy uskonto tai seurakunta, jossa iloitaan ja ollaan "tunnelma katossa". Vertaisin sitä tunnelmaan kuin paremmissakin "bileissä" alkuillasta kun ollaan vasta nousuhumalassa. Sitä samaa tunnelmaa haen mutta vain ilman alkoholia!!
Yleistunnelma tälläisen kirkolllisen tapahtuman jälkeen on jollain tapaa alavireinen, synnistä puhutaan ja jää tunne että pitää olla nöyrä ja katse alas Jumalan kasvojen edessä ja rukoilla syntejään anteeksi...yms.yms.
Mielestäni uskonnon ja Jumalaan uskomisen pitäisi olla iloinen, hersyvä, aurinkoinen, onnellinen ja "riemukas" asia - ei suinkaan katse alas luotuna kädet ristissä syntejä ja pahoja tekojaan anteeksi aneleva ahdistava ja masentava asia.
Mitä mieltä te olette, onko muita jotka ajattelee näin?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mitäs jos opettelisit elämään ihan tässä reaalimaailmassa.
Ilo uskonnoista huumeista viinasta on vain hetkellistä, siitä ilosta seuraa aina henkinen krapula.
Ilo ilman syytäja aihettajaa on ikuista, ja se tulee kun olemme vapaat uskonnoista ja aatteista, vinasta ja huumeista
Elämme maailmassa jossa sokea taluttaa sokeaa uskotellen, olevansa näkevä,
vaikka on on yhtä sokea kun talutettavakin.
Joten on irtaututtava kaikista ulkopuolisista taluttajista ja seistä yksin tässä reaalimaailmassa
Aluksi se voi tuntua kauhistuttavalta, mutta ennemmin tai myöhenmin tuo yksin seisominen muuttuu yksiolevuudeksi, joka on yhtä olemista kaiken kanssa, ja siinä on elämän ihanuus
Kyllä ymmärrän täysin mistä puhut.
Olen itse löytänyt uskonnoista vapaan henkisen kasvun, jossa päämääränä rakkaus, ilo ja riemu ilman uskontojen sanelemia masentavia uskomuksia.
Kuuntele sydämesi ääntä (=Jumalan ääntä) siitä mikä on parhaaksi sinulle. Vain sinä tiedät mikä on parastasi. Löydät kyllä itsellesi sopivan paikan kun annat aikaa asialle. Älä anna ulkopuolisten määritellä omaa henkisyyttäsi ja siitä millaista sen tulisi olla.
Sinä itse olet syvimmiltäsi ilo ja riemu. Se on sinun luonnollinen olotilasi. Miksi siis kieltää syvintä olemustasi? Elämä on tarkoitettu nautittavaksi, iloittavaksi, rakastettavaksi.
Luodaan yhdessä elämään iloa ja riemua!
Kun ihminen tulee uskoon eli ottaa Jeesuksen Kristuksen oman sydämensä ja
elämänsä Herraksi ja siinä samassa tekee parannuksen ja luovuttaa syntinsä Jeesukselle, silloin voi kokea ilon ja riemun ja elämänkevään.
Silloin voi mennä ja iloita ja riemuita ja kiittää Jumalaa vaikkapa Nokia Mission tilaisuuksissa.