Mieheni kanssa oltu yhdessä muutaman vuoden, ei pettämisiä tai kriisejä taustalla. Rakastan häntä ja hän minua. Hän on tehnyt paljon asioita vuokseni, muuttanut vuokseni eri paikkakunnalle, rakentanut kauniin kodin ja tehnyt kovasti töitä elämämme eteen. Silti.
Jokin mättää. On alkanut mättämään vasta ihan noin kk sisällä. Kaipaan jotain. En tiedä mitä, tuskin toista miestä tms. koska esim. tyttöjen kanssa illanvietossa saamani huomio miehiltä tuntuu vain kiusalliselta ja kerron aina olevani varattu.
Mieheni tapasin vain kk eroni jälkeen, onko tämä nyt alkanut kummitella päässäni? Olenko jättänyt välistä jonkun tärkeän "vaiheen" erossa? Miksi tunnen jonkun puuttuvan?
Kaipaan mieheltäni huomiota, hellyyttä ja seksiä. Kaikkea tuota meillä on ollutkin, mutta nyt mieheni omien sanojensa mukaan kärsii työstressistä ja hellyys puuttuu lähes kokonaan. On pieniä päivittäisiä pusuja jne. mutta ei enää samassa mittakaavassa kuin ennen. Kitisenkö turhasta?
Olen alkanut miettimään suhteemme tilaa, paremminkin oman pääni tilaa. Kaipaanko omaa tilaa tai avointa suhdetta? Miestäni en haluaisi kokonaan menettää, mutta tiedän sen olevan mahdollista alkaessani pelleilemään näillä asioilla.
Jokin mättää. On alkanut mättämään vasta ihan noin kk sisällä. Kaipaan jotain. En tiedä mitä, tuskin toista miestä tms. koska esim. tyttöjen kanssa illanvietossa saamani huomio miehiltä tuntuu vain kiusalliselta ja kerron aina olevani varattu.
Mieheni tapasin vain kk eroni jälkeen, onko tämä nyt alkanut kummitella päässäni? Olenko jättänyt välistä jonkun tärkeän "vaiheen" erossa? Miksi tunnen jonkun puuttuvan?
Kaipaan mieheltäni huomiota, hellyyttä ja seksiä. Kaikkea tuota meillä on ollutkin, mutta nyt mieheni omien sanojensa mukaan kärsii työstressistä ja hellyys puuttuu lähes kokonaan. On pieniä päivittäisiä pusuja jne. mutta ei enää samassa mittakaavassa kuin ennen. Kitisenkö turhasta?
Olen alkanut miettimään suhteemme tilaa, paremminkin oman pääni tilaa. Kaipaanko omaa tilaa tai avointa suhdetta? Miestäni en haluaisi kokonaan menettää, mutta tiedän sen olevan mahdollista alkaessani pelleilemään näillä asioilla.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Se on vikana että sä oot keskenkasvuinen kakara, kun alat heti nillittämään kun hellyydet loppuu. Suhteessa tule katkoja hellyyden ja seksin ja muiden asioiden kohdalle. Käyttäydy kuin aikuinen ja kunnioita miestäs ja tue häntä kun hänellä on stressiä.
Ihme pelleilyä että heti aletaan kurkottamaan sinne aidan toiselle puolelle kun tulee ensimmäinen vastoinkäyminen suhteessa. Luuleksä ja muut että parisuhde on kertakäyttösuhde?
Kyllä minäkin antaisin aikaa suhteelle, sinulle ja miehellesi. Jokainen suhde muuttuu käsittääkseni arkiseksi ja todellista rakkautta on se, että löytää siitä arjestaki niitä ihania asioita. Sinuna odottaisin että miehesi saa duunihommat kondikseen ja sen jälkeen jos asiat jatkuu mielestäsi väärällä tolalla niin suu rohkeasti auki ja puhutte.
No kitiset. Ja toisekseen, mietihän ny itte: äijä muuttaa vuoksesi, ja jopa RAKENTAA teille kodin(ja ilmiselvästi tekee töitäkin suhteen eteen minkä jaksaa töiltään-raha kuitenkin ilmeisesti kelpaa, eikö...)...ja sinua alkaa NYT epäilyttää, että kaipaat "omaa tilaa". Ei ziisus.
Ts.oletko kuullut sanonnan:"Arki"..?
Kyllä, kitiset turhasta. Mies on antanut sinulle paljon - ja silti sinulle ei tunnu mikään riittävän. Mitäs jos kysyisit itseltäs, että milloin olet tehnyt jotain pyyteettömästi miehesi eteen? Odotat häneltä huomaavaisuutta jatkuvasti, mutta annatko hänelle mitään takaisin? Mies tuskin turhaan mainitsee työstressinsä - mitäs jos ajattelisit kerrankin häntä ennen itseäsi ja yrittäisit tehdä hänen olonsa hyväksi kotona? Parisuhde on nimensä mukaan kahden kauppa - et voi kaataa vastuuta omasta onnellisuudestasi ja hyvästä olostasi toisen niskaan antamatta itse mitään! Ota itseäsi niskasta kiinni ja psyykkaa itsesi tekemään jotain miehesi ja parisuhteesi hyväksi sen sijaan, että odotat kuin Ellun kana, että miehesi jälleen tajuaa velvollisuudekseen tehdä sinut onnelliseksi!
Yhdyn täysin edelliseen kommentteihin. Kitiset täysin turhasta. Mies on raatanat isnu eteesi ja teidän elämän eteen. Niin sinä 1 kk jälkeen mietit että joku mättää. Voi tauti...
Jos toisella on työstressiä silloin SINÄ annat huomiota toiselle ja SINÄ annat hellyyttä miehellesi. Nämä ovat taas näitä minäminäminä-ihmisiä. Ei osta yhtään ymmärtää että siinä vierellä on toinen joka tuntee myös.
Miksi ei voida olla onnellisia siitä että on edes elämässä joku hyvä ihminen? Itsellä ollut niin paljon paskaa,että oon super hyper iloinen että itselläni on mies... vaikkakin se illat notkuu tietokoneella. Seksiä ja hellyys välillä niin tai näin. Mutta ihanaa kun kotona lähellä on joku. On joku joka kaupassa ollessa soittaa,että "hei,mitä mä tuon täältä meille?" Tai illalla tulee viereen nukkumaan ja kääntää kasvot kasvoihini päin tuhisemaan.
Miksi ei kerta kaikkiaan voida iloita niistä pienistä asioita mitä on?
Hmm... jotenkin arvasin saavani saavillisen paskaa niskaan täältä. Kirjoitin kuitenkin suhteestamme / itsestäni vain osan - sen perusteella on mielestäni turha kenenkään tehdä johtopäätöksiä, että olen ilkeä ämmä.
Olemme olleet siis yhdessä jo pidempään, tunnemme toisemme hyvin ja rakastamme toisiamme. Olemme joutuneet elämässä hankaliin ja vaikeisiin tilanteisiin (itsestämme riippumattomista syistä) mutta selvinneet niistä yhdessä. Mieheni muutti kanssani toiselle paikkakunnalle omasta tahdostaan, en häntä siihen pakottanut. Samoin olemme sen jälkeen muuttaneet miehen työn perässä.
Pidän miestäni todella älykkäänä, seksikkäänä, huumorintajuisena ja kauniina ihmisenä. Ja olen sen hänelle myös kertonut, monesti.
Nyt juteltiin asioista enemmän (välillä itkun ja riidankin kautta) ja hän alkoi enemmän aukaista tuota stressiään minulle. Hänellä on uusi ja vaativa työ (ja ei - en ole hänen kanssaan rahasta - olen aina käynyt myös itse töissä) joka stressaa ja en ole ehkä tajunnut sitä tarpeeksi. Nyt annoin hänelle tilaisuuden puhua ja yritin olla tukena. Veikkaan, että kummankin olo helpottui.
Seksi / läheisyys on silti vähissä - yritän aina vähän kerrallaan, etten aiheuttaisi lisästressiä ("ai pitää tässä vielä akkakin tyydyttää") mutta en voi sille mitään että välillä herää päässä ajatus "miksi en kelpaa".
Sitä mitä tässä nyt alunperin lähdin kysymään (mihin en vastausta keneltäkään saanut) oli se, että luuletteko, että eron jälkeen tulisi olla joku tietty aika joka ihmisen tulisi käyttää omaan itseensä vai olenko alun perin rynnännyt tähän suhteeseen ja nyt nämä tuntemukset johtavat juurensa sieltä, muutaman vuoden takaisesta erosta? Vai tulevatko ne vain tästä uudesta hankalasta tilanteesta, joka minun tulisi mieheni kanssa yhdessä selättää?
No sinun itsesi se kai pitäisi tietää, oletko liian nopeasti alkanut uuteen suhteeseen..? Vaikea sanoa, kun ei toista tunne, mikä on missäkin tilanteessa liian nopeasti - itsehän tuota korostit, että olet kirjoittanut itsestäsi Vain osan", joten...
Joku voi olla hyvinkin valmis kuukauden kuluttua erosta uuteen suhteeseen - jos on työstänyt eroa jo pidempään mielessään ja se on lopulta tapahtuessaan suurin piirtein vain muodollisuus ja helpotus.
Jos taas olet hypännyt uuteen suhteeseen puimatta vanhaa kunnolla loppuun, se todennäköisesti heijastuu uuteen suhteeseen ennemmin tai myöhemmin. On kokonaan itsestäsi kiinni, miten asian siinä vaiheessa työstät. Epäreilua kuitenkin on, jos nykyinen kumppanisi joutuu kärsimään sinun vanhan suhteesi haamuista - no sen varmasti tiedät itsekin.
Kiitos asiallisesta vastauksestasi.
Ero oli tosiaan vain muodollisuus, olimme henkisesti eronneet jo pari vuotta aiemmin ja vain käytännön syyt pitivät meitä saman katon alla. En etsinyt seuraa tai edes halunnut suhdetta, nykyinen mieheni vain ilmestyi elämääni ja vei jalat altani - vaikka pitkään taistelin vastaan.
Minulle muut ihmiset ovat sanoneet, että minun olisi tullut elää yksin ja olla sinkkuna pidempään - että nyt olen ilmeisesti sitten jäänyt jostain paitsi. Ja nyt kun elämässä on hiukan kivikkoa, niin palaan noihin ihmisten heittoihin ja pohdin niitä.
Tunnen kuitenkin haluavani olla mieheni kanssa suuresti. Ikävöin häntä hänen ollessaan poissa ja viestittelemme paljon - hän kertoo työstään ja nyt myös mainitsee aina jos töissä on ollut huono päivä ja samoin, jos kaikki on mennyt erityisen hyvin.
Minussa itsessäni on varmasti vikaa, en sitä sano. En ikimaailmassa haluaisi miestäni satuttaa tai loukata - hän on todellakin ainutlaatuinen ja ihana ihminen. Kuitenkin minut on kasvatettu(?) niin, että miehen tulee olla kova ja kestää - nainen saa olla heikko ja itkeä miehen kainalossa. Nyt kun mieheni ehkä kaipaisi itse tuota kainaloa olen huono sitä tarjoamaan.
Ehkä voin kuitenkin opetella asiaa. Olen jo aukaissut keskustelun asiasta, ehkä se lähtee siitä etenemään.
Kitiset turhasta. Parisuhde ei ole mikään stabiili tila vaan se muuttuu jatkuvasti, ihan niin kuin tekin miehesi kanssa. Jos hellyyttä ja huomiota kaipaat, anna sitä miehellesi - saat varmasti sitä myös takaisin. Ja jos haluat ymmärrystä, ymmärrä miestäsi kun hän sanoo, että hän kärsii stressist', joka varmasti on totta.
Pitkä parisuhde onnistuakseen tarvitsee sitoutumsista ja ymmärtämistä sille, että vaikeita aikoja tulee aina ja jotkut saattavat kestää pitkäänkin ja niillä voi olla vaikutusta moneen asiaan. Mutta jos haluaa rakentaa oikeaa ihmissuhdetta saman puolison kanssa, se onnistuu, mikäli opettelee parisuhdetaitoja ja käsittää sen, ettei toista voi muuttaa eikä hänen vastulleen voi laittaa omaa onneaan vaan ne on löydyttävä oman toiminnan ja ajatusmaailman myötä-
Miehessäsi on paljon hyvää, keskity siihen. Jos sinulla on ongelmia, älä laita niitä miehesi viaksi tai syyksi, ne ovat nimittäin sinun korviesi välissä - ongelmat siis ja itse olet ne ajatuksillasi ongelmiksi muodostanut.