Olen siis 19 vuotias avioliitossa oleva nainen. Minulla oli vielä avaimet äitini asuntoon. Muutamia päiviä sitten äitini (johon minulla on ennen ollut mielestäni hyvät välit) soitti ja syytti, että olen hiippaillut hänen asuntoonsa ja varastanut hänen kolme koruaan (jota en ole tietenkään tehnyt). Olin ihan äimänä ja sanoin etten ole edes käynyt hänen luonaan. Mainitsin sitten vihoissani, että yhtä todennäköisesti korut on varastanut hänen pitkäaikainen miesystävänsä kuin minä. Sen jälkeen emme ole puhuneet, paitsi mieheni soitti hänelle ja kysyi perusteluita syytökselle johon äitni vastasi "Ei ne itsestäänkään lähde kävelemään" ja laittoi luurin kiinni.
Nyt siskoni (24) syntymäpäivät ovat ja kinua ei ole kutsuttu. Puheluihin ei vastata, kysymyksiin milloin voisin tulla heille katsomaan uutta vastasyntynyttä vauvaa ei myöskään. Mummolle kun soitin, oli hän kireä eikä kutsunut kylään.
En jaksa tätä. Perheeni on ollut minulle kaikki kaikessa ja nytkö olen sen menettänyt? Minulla on masennusta ja muuta mielenterveysongelmaa ja äitini on ollut tärkein ihminen minulle koskaan. Tuntuu, etten jaksa kantaa tätä asiaa ja käydä samalla koulua enkä terapiassa.
Yritin äidilleni soittaa ja syytöksiä tuli lisää. Kun aloin itkeä, sulki puhelimen. Tuntuu kuin olisin hylätty.
Pyydän, antakaa neuvoja. En jaksa syytöstä ja sitä, että äitini on kertonut asiasta siskolleni ja mummolleni. En jaksa enää itkeä. Onko minut hylätty ikuisesti? Jos on, miten jaksan enää elää kun iso osa mikä on minulle ollut tärkeää on kadonnut?
Nyt siskoni (24) syntymäpäivät ovat ja kinua ei ole kutsuttu. Puheluihin ei vastata, kysymyksiin milloin voisin tulla heille katsomaan uutta vastasyntynyttä vauvaa ei myöskään. Mummolle kun soitin, oli hän kireä eikä kutsunut kylään.
En jaksa tätä. Perheeni on ollut minulle kaikki kaikessa ja nytkö olen sen menettänyt? Minulla on masennusta ja muuta mielenterveysongelmaa ja äitini on ollut tärkein ihminen minulle koskaan. Tuntuu, etten jaksa kantaa tätä asiaa ja käydä samalla koulua enkä terapiassa.
Yritin äidilleni soittaa ja syytöksiä tuli lisää. Kun aloin itkeä, sulki puhelimen. Tuntuu kuin olisin hylätty.
Pyydän, antakaa neuvoja. En jaksa syytöstä ja sitä, että äitini on kertonut asiasta siskolleni ja mummolleni. En jaksa enää itkeä. Onko minut hylätty ikuisesti? Jos on, miten jaksan enää elää kun iso osa mikä on minulle ollut tärkeää on kadonnut?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kai olet palauttanut nyt avaimen ettei jatkossa tulee mitään yhtä kurjaa..
Sinulla on aviopuolisosi.
Todella ikävää, mutta sukulaisesihan asiassa vain häviävät kun käyttäytyvät noin.
Otahan asia esille terapiassa jos et jo ole ottanut
Sanoppa äisillesi että älä puhu paskaa jos et pysty todistamaan mitään ja´se että sinulla on avainet sinne niin e itodista mitää. Toteat vain äidillesi että oletko tulossa vanhuuudenhöperöksi kun kuvittelee kaikkea ja ei itse muista mihin tavaransa on laittanut niin hyvä tulee.
Usein äidit tuntevat lapsensa aika hyvin. Minun tyttäreni teki sen mitä sinua epäillään mutta hän oli paljon nuorempi kuin sinä. Kun sanoin että tiedän että hän on tehnyt sen niin itku kurkussa väitti ettei ole ja juoksi naapurissakin selvittämässä miten kauhea äiti on kun luulee kaikenlaisia. Hän sai sääliä osakseen ja minua katsottiin pitkään. Meni kaksi vuotta ja silloin vasta tyttö tunnusti ja toi korun takaisin piilopaikastaan. Joten totuus tulee aina esiin ennemmin tai myöhemmin. Äitinä tunsin lapseni läpikohtaisin, mutta sain arvostelua "turhista syytöksistä" No tämä ei kaatanut meidän suhdetta ja olemme parhaat ystävät tänään. Joten näinkin voi käysä. En silti sano että sinä olisit syypää syytteisiin, mutta vain sillä että näinkin voi käydä. Jos sinä olet syytön niin niin älä anna tapuksen häiritä itseäsi, oma äiti ei oikein helpolla käännä selkäänsa jälkeläiselleen. Yritä jatkaa elämääsi niillä puitteilla kun se on nyt ja totuus tulee ilmi aikanaan, siitä olen varma. Ja silloin saat tietää mihin nämä tavarat ovat häipyneet.