Tuon DarkFear- ja Palstalaisten ongelmat -ketjujen innoittamana tulin ajatelleeksi, että ATM:yyden ongelmat voivat olla, ainakin joillakin, tosiaan lähtöisin vanhemmista. DarkFear on selvästi enemmän tai vähemmän kiinni heissä, ja muistelin lisäksi itseäni: minulla oli aikoinaan joitain ongelmia irtautumisessa. Vähän päälle kaksikymppisenä en juurikaan ollut tehnyt itsenäisesti minkäänlaisia ratkaisuja oman elämän suhteen, vaan olin aina parhaimmillaankin konsultoinut ensin vanhempia, mutta yleensä antanut vain heidän tehdä ratkaisut puolestani. (Se, että lähdin opiskelemaan juuri omaa alaani, oli kylläkin minun valintani). Muistan vielä, mitkä oli ensimmäiset "riuhtaisuni" pois vanhempien vallan alta: se, että hain omatoimisesti ja yllättäen paitsi opiskelijayksiötä, myös opintolainaa. Kumpikin huonoja valintoja jälkikäteen ajateltuna, mutta olin aika ylpeä ilmoittaessani äidille kerran, että "niin muuten...".
Sittemmin on ollut helpompaa, mutta on ikävää huomata edelleenkin, että vanhemmat (etenkin äiti) yrittävät vaistomaisesti ohjailla elämääni, eikä edelleenkään ole helppoa panna vastaan, koska jotenkin pelkään loukkaavani heitä. Esimerkkinä se, että etsiskelen omistusasuntoa itselleni, ja minulla on joitakin ajatuksia, millainen se voisi olla, millainen kattaisi minun tarpeeni ja miten se pitäisi sisustaa minulle sopivaksi. Jopa nykyiseen vuokrakämppääni hän on aina aika ajoin ehdottelemassa kaikenlaista hankittavaa, ja joka kerta menee vähintäänkin ärtymyksen puolelle, kun ilmoitan että minä en tarvitse koristehyllyä, vaan kolkon ison vanhan ajan kirjahyllyn, mitä hän ei taas ymmärrä lainkaan. Siitä asunnon ostamisesta en viitsi hänen kanssaan edes puhua, kun se ei koskaan johda mihinkään.
Ärsyttävintä on, että hän soittaa minulle aina tiettyyn aikaan. Aina viikonloppuisin illalla, kun "normaalit" nuoret ovat ehkä ulkona. Niin minäkin olen joskus, mutta huomaan erittäin ärsyttävästi pyrkiväni olemaan yleensä kotona siihen aikaan, ellei todellakin ole jotain erityistä menoa, ja jos tiedän, etten tule olemaan kotona, pistän hänelle yleensä tekstiviestin, että kannattaa soittaa myöhemmin. Jos en tee näin, ja hän soittaa, enkä minä vastaa, niin sitten hän huolestuu kamalasti. Jos en seuraavanakaan päivänä satu olemaan hollilla, niin suurinpiirtein saa odottaa että poliisit tulevat tarkastamaan, että olenko hengissä (näin ei kylläkään ole käynyt).
En nyt kuitenkaan ajattele äidistäni pahaa - tiedän, että hän tarkoittaa hyvää ja että äidit ehkä ovat äitejä, mutta välillä ärsyttää ja mietin, olenko edelleen jotenkin kiinni hänessä (tai päinvastoin). Miten teillä muilla? (Etenkin ATM:eiksi itsensä luokittelevilla?)
Sittemmin on ollut helpompaa, mutta on ikävää huomata edelleenkin, että vanhemmat (etenkin äiti) yrittävät vaistomaisesti ohjailla elämääni, eikä edelleenkään ole helppoa panna vastaan, koska jotenkin pelkään loukkaavani heitä. Esimerkkinä se, että etsiskelen omistusasuntoa itselleni, ja minulla on joitakin ajatuksia, millainen se voisi olla, millainen kattaisi minun tarpeeni ja miten se pitäisi sisustaa minulle sopivaksi. Jopa nykyiseen vuokrakämppääni hän on aina aika ajoin ehdottelemassa kaikenlaista hankittavaa, ja joka kerta menee vähintäänkin ärtymyksen puolelle, kun ilmoitan että minä en tarvitse koristehyllyä, vaan kolkon ison vanhan ajan kirjahyllyn, mitä hän ei taas ymmärrä lainkaan. Siitä asunnon ostamisesta en viitsi hänen kanssaan edes puhua, kun se ei koskaan johda mihinkään.
Ärsyttävintä on, että hän soittaa minulle aina tiettyyn aikaan. Aina viikonloppuisin illalla, kun "normaalit" nuoret ovat ehkä ulkona. Niin minäkin olen joskus, mutta huomaan erittäin ärsyttävästi pyrkiväni olemaan yleensä kotona siihen aikaan, ellei todellakin ole jotain erityistä menoa, ja jos tiedän, etten tule olemaan kotona, pistän hänelle yleensä tekstiviestin, että kannattaa soittaa myöhemmin. Jos en tee näin, ja hän soittaa, enkä minä vastaa, niin sitten hän huolestuu kamalasti. Jos en seuraavanakaan päivänä satu olemaan hollilla, niin suurinpiirtein saa odottaa että poliisit tulevat tarkastamaan, että olenko hengissä (näin ei kylläkään ole käynyt).
En nyt kuitenkaan ajattele äidistäni pahaa - tiedän, että hän tarkoittaa hyvää ja että äidit ehkä ovat äitejä, mutta välillä ärsyttää ja mietin, olenko edelleen jotenkin kiinni hänessä (tai päinvastoin). Miten teillä muilla? (Etenkin ATM:eiksi itsensä luokittelevilla?)
Vastaukset 24
Vanhimmat
*nosto*
Sun ongelmana tuntuisi olevan, että pelkäät loukkaavasi ihmisiä, kuten äitiäsi, tekemällä oman tahtosi mukaan. Omakin äiti oli kohtalaisen kontrolloiva, hänet piti opettaa käyttäytymään tietyllä tavalla mua kohtaan. Olemalla välillä vähän tylykin. Sama pätee kavereihin ja naisiin. Jos heidän antaa viedä, monet vievät.
Nimenomaan. Kaikille ihmisille pitää tehdä selväksi nuo rajat, että jos joku yrittää alkaa viemään niin pitää antaa vastaan eikä vaan yrittää miellyttää tai pelätä loukkaavansa. Sama koskee pomoakin työpaikalla, jos se alkaa pomputtamaan että kun sinä DarkFear olet niin kunnollinen työntekijä niin etkö voisi täksikin viikonlopuksi jäädä, ja DF vastaa että "no voinhan mä" kun ei uskalla vastustella. Sitten koko elämä menee töissä ja nettiin ruikuttaessa kun ei koskaan uskalla ottaa vastuuta omasta elämästään. Sama juttu sekin kun jos joku tulee baarissa kyselemään että "miksi olet yksin täällä", niin v*ttuako se kenellekään kuuluu, vastatkoon vaikka että "minä metsästän yksin".
Ja tuo sama juttu toistuu sitten naistenkin kanssa, kun yrittää aina miellyttää naisia niin susta ei koskaan tule muuta kuin se kiva kaveripoika jonka olkaa vasten voi nojata kun panoeinot pettää jne.
Oletko ajatellut yhtään sitä vaihtoehtoa, että entä jos joku, kuten esimerkiksi minä suostuu ja haluaa oikein välttämättä olla kaikki viikonloput ja juhlapyhät nimenomaan just töissä? Mulle se työ on suoraan sanottuna kaikkein tärkein asia elämässä, kun ei mulla ole elämässäni mitään muitakaan iloja. Kun ei ole kavereita, niin eipä noihin baareihin viitsi yksinään turhaan lähteä muiden ihmisten pilkattavaksi. Mieluummin sitä viettää viikonloput ja juhlapyhät töissä, kun että olisi yksin kotona masentuneena sen takia, kun kaikki muut nuoret saavat käydä baareissa ja laivaristeilyillä ja itsellään ei ole koskaan ollut mitään mahdollisuuksia päästä nauttimaan tollaisista huvituksista.
Baareissa kun oon huomannut niin hyvin sen, ettei ne baarit ole tarkoitettu yksinäisille nuorille miehille, vaan pelkästään sosiaalisille ja paljon kavereita omaaville tyypeille, jotka käyvät siellä aina kaveriporukoidensa kanssa. Sama melkein pätee myös noihin laivaristeilyihin, eli just sen vuoksi se on niin hirveää, jos pitäisi lähteä yksin laivamatkalle, kun kaikki muut nuoret ovat siellä aina kavereidensa kanssa.
Ei per....!!!!
täällä on moni kertonut sulle, että reittilaivoilla ei todellakaan käy vain bileporukat, vaan niillä myös matkustetaan, eikä yksin matkustaja joka käy muutamalla kaljalla laivan baareissa tai yökerhoissa ole mikään kummajainen!
Olet ihan pimeä jos et usko paikalla olleita vaan vain omia ennakkoluulojasi.
Sitäpaitsi et sä mikään nuorukainen ole, aikamies.
Myönnän kyllä, että vältän loukkaamasta muita, ellei se ole välttämätöntä - ja harvoin on. Äidin suhteen olen kyllä tosiaan tehnyt töitä, ja esimerkiksi joka kerta, kun hän yhtäkkiä keksii alkaa taas ostelemaan minulle vaatteita, olen pistänyt sille stopin nopeasti, vaikka hän suuttuukin sitten hetkeksi. Ärsyttää vain, että saman joutuu tekemään aina, kun olen esim. heidän luonaan tai he minun, ja käymme jossain kaupassa, ja äidin piti vain katsoa itselleen jotain rättejä.
"täällä on moni kertonut sulle, että reittilaivoilla ei todellakaan käy vain bileporukat, vaan niillä myös matkustetaan, eikä yksin matkustaja joka käy muutamalla kaljalla laivan baareissa tai yökerhoissa ole mikään kummajainen!
Olet ihan pimeä jos et usko paikalla olleita vaan vain omia ennakkoluulojasi.
Sitäpaitsi et sä mikään nuorukainen ole, aikamies. "
Aina vaan olen nähnyt laivoilla näitä oman ikäisiäni nuoria kaveriporukoissaan, eli ei siellä ketkään yksin liiku. Varsinkin baareissa kaikki nuoret ovat aina omissa kaveriporukoissaan, koska laivalle lähdetään aina ensisijaisesti pitämään hauskaa kavereiden kanssa. Niin ja olen siis käynyt laivamatkoilla vanhempieni kanssa ja isän kanssa kahdestaan, joten tästä siis tullut mulle nämä kokemukset tästä asiasta.
Kyllä mä itseni vielä nuorisojoukkoon lasken ja yleensä muutkin mut vielä laskevat, kun melkein kaikki luulevat/olettavat mun olevan vielä joku opiskelijapoika, eikä ketkään oikein uskoisi mun olevan vielä edes työelämässä ja muutenkin hyvin monet ihmiset ovat aina sitä mieltä, että tässä mun iässä sitä kuuluisi viettää vapaa-aikaa aina ensisijaisesti just baareissa ja kavereiden kanssa hauskaa pitämässä.
"Aina vaan olen nähnyt laivoilla näitä oman ikäisiäni nuoria kaveriporukoissaan, eli ei siellä ketkään yksin liiku."
Eikö se ollutkaan niin, ettet ole päässyt risteilylle koskaan, koska ei ole ketään kavereita jotka lähtisivät mukaan?
Mutta kuitenkin, olen liikkunut yksin laivalla monesti. Siitä on kuitenkaan kenenkään mahdotonta tehdä johtopäätöksiä siitä, olenko kenties hoidon, vaimon, tyttöystävän, tyttären kaverin, työkaverin serkun veljen tai marsun kanssa liikenteessä. Eikä toistaiseksi ole kukaan kysynyt. Jos joku kysyy, lupaan ensi kerralla sanoa "olen risteilyllä työkaverin sekun veljen marsun kanssa". Enkä edes menetä mitään, toihan on aika hyvä line.
on käsittääkseni ns. mammanpoikia, jotka eivät teini-iässä itkettäneet äitiään mm. hurittelemalla kuten muut nuoret.
Samanlaisia v*tun nössöjä olette molemmat FartBearin kanssa. V*ttu sille mutsille pitää sanoa suoraan että älä soita kun mä olen dokaamassa. Tai vastaat ja sanot että sori oon vähän kännissä soita huomenna uudestaan. Te olette jämähtäneet sille pikkupoika-asteelle ja äitinne käyttäytyy sen mukaisesti koska ette ole koskaan uskaltaneet todella itsenäistyä. Teini-iässä kuuluu vähän tapella vanhempien kanssa ja haistatella, se on normaalia kehitystä. Sitten parikymppisenä on haistattelut annettu anteeksi, mutta vanhemmat ei enää holhoa samalla tavalla kuin lapsena. Teillä mammanpojilla on jäänyt tuo yksi tärkeä vaihe elämästä väliin. Itsekin vielä jos äitini yrittää joskus jotain tulla päsmäröimään niin ärähdän vähän sille, niin se heti perääntyy. Vanhempiaan pitää osata vähän kouluttaa eikä antaa niiden yrittää kouluttaa sinua, koska sinä olet nyt omaa elämääsi itseäsi varten etkä enää vanhempiesi iltatähtenä.
Enimmäkseen kyllä suhteeni vanhempiini (isään nyt ainakin, mutta enimmäkseen myös äitiin) on aikuinen-aikuinen -suhde, mutta sitä "teinikapinavaihetta" minulle ei ollut, vaan jouduin vähän omatoimisesti remppaamaan suhdetta siinä vähän yli kakskymppisenä (22-23?). Nyt kyse on lähinnä siitä, että välillä tuntuu kuin ajautuisimme lapsi-aikuinen -suhdetta päin, mutta koska tiedostan sen aina itse, pystyn myös tekemään vastaliikkeen. Omaksi onnekseni asun aika kaukana vanhemmista, ja tapaamme vain joitakin kertoja vuodessa, emmekä muutenkaan ole yhteydessä kuin lähtökohtaisesti kerran viikossa puhelimitse, ellei ole jotain erityistä asiaa.
Mutta sen verran minulla on kyllä tekemistä, että voisin rehellisesti vastata kännissä baarissa äidin puheluun, sen sijaan että olisin etukäteen ilmoittanut etten ole puhelimen ääressä silloin-ja-silloin ja pitäisin puhelintani äänettömällä.
Tapaan vanhempiani alle 10 krt vuodessa vaikka asutaan melko lähekkäin ja soitellaan suunnilleen yhtä harvoin. Ei koskaan olla oltu läheisiä, vaan joskus melko huonoissakin väleissä. Etenkin äitini haluaisi tavata useammin ja on kai surullinen nykyisestä tilanteesta, mutta itse koen että näin on parempi. Suurin syy etäisyyden pitoon omalta puoleltani on se, että etenkin toinen heistä on erittäin dominoiva ja patologisesti hankala persoona enkä halua joutua takaisin hänen vaikutuspiiriinsä. Mutta välit on siis ihan asialliset.
Kun muutin omilleni, vanhempani pyrkivät jatkamaan samaa käskytystä ja kontrollointia kuin kotona. Etenkin tää dominoivampi soitteli joka perjantai ja lauantai-ilta samanlaisia tarkistuspuheluja kuin (nuorempana) teininä. En yleensä vastannu niihin joten pikkuhiljaa lopetti. Vierailivat myös kutsumatta ja komentelivat ja arvostelivat elämäntapaani omassa kodissani. Tästä sitten seurasi kerran iso riita jonka päätteeksi käskin lähtemään ja loukkaantuneina poistuivatkin paikalta. Mykkäkoulu päättyi lopulta heidän aloitteestaan, ja oltiin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Paitsi oli. Tuo oli käänne, jonka jälkeen ollaan pidetty yhteyttä mun ehdoillani ja he ovat kunnioittaneet reviiriäni. Jossain vaiheessa en puoleen vuoteen vastannut puheluihin, ja äiti lähetti kortin että olenko kuollut vai pitääkö tehdä katoamisilmoitus...
Rahalla pyrkivät jossain määrin edelleen ohjaamaan.
Tää nyt kuulosti aika tylyltä, ja olen kyllä ajatellut korjata tilannetta mutta ihan vielä en ole siihen valmis. Ja tapaamisissa on vähän käytännön esteitäkin ja jonkin verran sitä välimatkaakin, muuten varmaan nähtäisiin useammin.
Vähän sama homma, tuli ärsyttävän paljon tarkistuspuheluita ja arvostelua mun iltatyöpaikkaa kohtaan ym. sitten kerran tylytin kutsumatta vierailemaan tullutta että mä en nyt voi ottaa vastaan ja seurasi kuukausien puhumattomuus...mutta hiljalleen löytyi tasapainotila ja nykyään nähdään minun ehdoilla, yleensä käyn 1-4 viikon välein kahveilla.
Hyvä aloitus taas LordBoredomilta! :) Itse kun lähdin opiskelemaan, niin halusin ihan varta vasten lähteä kauas kotipaikkakunnalta. Kotipaikkakuntani lähikaupungissa olisi ollut samaa koulutusta tarjolla, mutta muutin kauemmas juuri sen takia että pääsen irtautumaan vanhemmista ja itsenäistymään ihan kunnolla ja tulemaan toimeen omillaan. Vanhempani eivät olleet tätä vastaan ollenkaan, vaan ymmärsivät ihan hyvin tilanteen. Siskoni taas olisi halunnut minun jäävän lähemmäs ja hakevan jopa samaan kouluun kuin hän. Siskoni itse on jo perheellinen ja vakiintunut, joten hän ei ehkä osaa niin katsoa minun näkövinkkelistä tätä asiaa. En halunnut jäädä sinne kun ajattelin että jämähdän liiaksi paikoilleen. Kaikkeen tuttuun ja turvalliseen on helppo takertua, ja huomata sitten ettei ole elänyt ollenkaan omaa elämäänsä. Näin on ihan hyvä. Kyllä varmaan palailen vielä jossain vaiheessa ainakin lähemmäs asumaan kotipaikkakuntaani, mutta välillä on hyvä nähdä vähän muutakin.
Minulla ei onneksi ollut lähikaupungissa mitään sopivaa koulutusta, joten jouduin väkisinkin lähtemään vähän kauemmaksi. Periaatteessa minulla ei kai olisi ollut mitään lähikaupunkiani vastaan (siellä olisi ollut kavereitakin valmiiksi, ja olisin ehkä päässyt ns. opiskelijaelämään sisälle), mutta en tohdi ajatella, mitä se olisi tarkoittanut itsenäistymisen kannalta. Nyt olen säästynyt "yllätyskäynneiltä", ja saan olla pääsääntöisesti rauhassa, ja tiedän hyvissä ajoin etukäteen, koska tulevat, jolloin ehdin siivota rauhassa pari edeltävää viikkoa ;-) Äitini on kyllä välillä marissut siitä, etten opiskellut edes toiseksi lähimmässä yliopistossa, ja etten ole nyttemmin töissä siinä lähikaupungissa. En kyllä tiedä, miten tosissaan hän on.
Isäni on dominoiva luonne, jolle pitää tarvittaessa laittaa vastaan tai hän yrittää hallita. Joskus parikymppisenä piti kerran ajaa ulos kodista, kun tuli komentelemaan kuin pikkulasta. Niinkauan kuin isälläni oli valtaa vihasin häntä. Anteeksi pystyin antamaan vasta, kun isäni menetti henkisen valtansa.
Äitiini suhde on aika etäinen. En erityisemmin ole yhteyksissä. Äitini palvoi vanhempaa veljeäni lapsuudessani, eikä meillä muutenkaan ole kauheasti yhteistä, joten suhde jäi hieman etäiseksi. Verisin loukkaus, mitä vanhempani parikymppisenä pystyivät sanomaan minulle oli, että he ovat ylpeitä minusta. Mielestäni heillä ei ollut mitään oikeutta koskaan sanoa mitään sellaista.
Aika paljolti pidän lapsuuttani syynä, että syrjäydyin ns. normaalista elämän kaaresta. Mutta meneehän se elämä toki näinkin omalla painollaan, kunhan toiset osaavat olla työntämättä sormiaan minun haavoihin.
Äitini on joskus viineissä tunnustanut että olin vahinkolapsi ja häneltä meni kauan ennen kuin hän pystyi suhtautumaan minuun muuna kuin taakkana.
Ehkä se näkyy siinä että olen varautunut naisten suhteen.
Heh. Äitini usein toistamia lauseita lapsuudesta on: "X sinä olet vahinko, mutta Z on toivottu lapsi." Minulle oli ihan luonnollinen tieto jo ennen kouluikää että olen vahinko ja sitä toisteltiinkin usein.
Äitini taakka-kokemusta selittää myös että hän oli liian nuori, vasta aikuisuuden kynnyksellä kun sai minut, olin ensimmäinen lapsi ja vein häneltä hänen vapautensa.
Aika karua heittoa.
Aika karua tekstiä minustakin. Mutta siis "liian nuori"? Miten vanhoja te olette? Silloin kun äitini sai minut melkein 30 vuotta sitten, ei hänkään ollut kovin vanha; mutta siihen aikaanhaan oli kaiketikin normaalia mennä töihin ja saada lapsia siinä missä nykyään on vielä vuosien biletysputki edessä.
Ilmeisesti olin hyvin itsenäinen pikku tyttönä jo, hih:))
Muistokseni hankkinut ihan itse kirjastokorttin ekaluokalla kaupungin kirjastosta koulun ensimäsena viikona(osanut jo lukea) ja kirjasto oli koulun vieressä :))
Äitillä leukka loksahti kun näytin ylpeänä hänelle uuden kirjastokortin ja pari lastenkirja;)))
Ihan samanlainen reaktio oli kun pikkutytönä tulin kotin korvakorut korvissa mummolasta (ylipuhuin mummon tekemän minulle korvan rejat korvakoruja varten)
Lukiossa ylipuhunut fysikkan opettajan lainaman mulle koko kesäksi koulun kaukoputken ja valtavan kokoisen tähtikartan jotta pystyisin koko kesä tutkiman tähtitaivan :) Oli todella hauska kesä! Kesän aikana oppinut kaikki tärkeämät tähdistöt ja tutkinut kaksoistähdet kaukoputken avulla. Kesäloman loppuvaiheessa mun makuhuonen seinässä oli riipustettu ihan ikioma itse tekemä tähtikarta:)
Mun vanhemat ovat loistavia tyypejä, asettanut tarpeeksi tiukoja rajoja, mutta eivät määräilet liika ja antaneet kokeilla erilaisia asioita :)
Mutta, ehkä se johtuu siitä, kun olin nortti ja mun kokeilut olivat sen kaltaisia, eli hyvin harmittomia, hih:)))