Luopumisen vaikeus

Luovutan kirjoitti:

Miten se voi ollakkaan niin vaikeaa... Vuosi seurusteltiin oltiin käytännössä 24h yhdessä. Mies oli päättänyt pitkän parisuhteen vain kuukausi ennen kuin tavattiin.
Mutta kaikki vaan kolahti ja lujaa molemmin puolin. Kunnes kului aikaa ja kuvioihin astui molemminpuoleinen mustasukkaisuus. Siitä seurasi epävarmuus. Kummallakin masennusta taustalla eli ei mitkään maailman parhaat lähtökohdat. Monesti mies sanoi ettei pysty rakastamaan koska vanha suhde painaa. Haluaisi kovasti mutta ei vaan pysty. Samaan aikaan ei halunnut luovuttaa koska meidän suhteessa oli paljon hyvää. Samanlainen huumorintaju, seksi, arvot ja yhteinen aika oli kivaa. Silti häntä alkoi toisinaan ahdistaa koska ei
rakasta.
No järkevä nainen olisi varmasti lopettanut jo aiemmin ja kerännyt itsensä. Tein
kuitenkin toisin yritin antaa aikaa ja uskoa että kaikki muuttuu. Syystä että ensimmäistä kertaa olin tavannut ihmisen jolle pystyin puhumaan kaikista asioista ja joka sai perhoset vatsanpohjaan kun vain ajattelinkin häntä, johon rakastuin voimakkaammin kuin kehenkään. Itselläkin on ollut 2 vakavampaa ja pidempää suhdetta 3vuotta ja 4 vuotta, eli ihan teinijutuista ei ole kyse. Kumpikin aikuisia yli kolmekymppisä. No kun hän aloitti kesälomansa niin totesi että ei tästä tule mitään, häntä ahdistaa olla parisuhteessa joka ei ole oikea parisuhde koska hän ei pysty rakastamaan.
Vietimme illan ja yön yhdessä ja itkimme molemmat. Sanoin etä on parempi ettei pidetä yhteyttä, hän halusi että kaveruus säilyisi. Lupasin yrittää mutta sanoin että minuun sattuu ajatuskin siitä että hänellä olisi jo joku uusi. Sanoi erokeskusteluissamme että hänen on pakko päästää irti koska ajattelee että jos tuolla ulkona jossain päin maailmaa on joku jota hän voi rakastaa, niin miksi hän ei lähde hakemaan sitä vaan on parisuhteessa onneton.
Rehellistä puhetta mutta raastavaa. No ei mennyt kuin viikonloppu ja hän alkoi taas soitella ja viestitellä. Nähtiin viettiin taas viikko yhdessä, kunnes viikonloppuna hän meni kavereidensa kanssa baariin ja sen jälkeen ei mitään kuulunut. Tiistaina sitten kokosin itseni ja soitin että missä oikein mennäään.
No hän sanoi että on parempi olla vaan kavereita ei tästä näin tule mitään. Oli tavnnut uuden mukavan ihmisen ja halusi katsoa miten juttu lähtee.
Isku vasten kasvoja ja tuska sietämätön. Aloin kerätä itseäni ja koittaa jatkaa elämää, mutta vaikeata se on.
Vähän väliä hän soittelee kuulumisia, välillä koska hänellä on paha olla ja laittaa
viestejä. Erosta on nyt vajaa 2 kuukautta. Näimme ja vietimme iltapäivän jutellen niitä näitä. Kun olin lähdössä kysyin kuinka tapailu sujuu, tuli vaikea tilanne ja
kuitenkin myönsi että tapailee edelleen 1,5kk tapaamansa naista, mutta ei ole mitään kerrottavaa, koska ei hän pysty rakastamaan.
Ei kuulemma tunnu miltään ja samalla tavalla häntä ahdistaa.
Tuska itsessä palasi ja sanoin että en pysty tähän, olemaan kaveria koska omat tunteet ovat viellä olemassa. Hän taas haluaa että pidetään yhteyttä koska ei
halua menettää minua ystävänä. On niin hirveätä luopua, mutta pakko kun muutakaan en enää keksi.
Sanoi että haluaa kuulla minusta ja pyysi että saisi soittaa ja haluaisi nähdä, koska oli niin kiva nähdä pitkästä aikaa.
Nyt saan itse kärsiä taas saman erotuskan kuin kesän alussa.

Ehkä joku päivä tästäkin selviää, miehet on vaan niin kummallisia, miksi pitää
ottaa heti joku viereen, miksi ei voi selvittää ensin omaa päätään ja sitten vasta.
Särkyneitä sydämiä jää muuten liikaa. Luopuminen on kaikista vaikeinta kun rakastaa.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä