Olen jo alkanut pohtia liioittelenko asioita ja teen ongelmasta pääni sisällä suuremman kuin se edes on... Kertokaa te omia näkemyksiänne ja ajatuksianne mitä teille tulee tästä jutustani mieleen. Luen enemmän kuin mielelläni ulkopuolisten mielipiteitä, olen tämän asian kanssa niin yksin.
Eli olen 24v nainen ja olen nyt vähän yli kuukauden seurustellut ikäiseni miehen kanssa.Meillä on välimatkaa 200km.Kauhistuttaa, että vasta kuukausi kulunut ja jo nyt "kauheita ongelmia".
Kun tutustuimme niin maailmaan ei mahtunut enää muita kun "me", kävelimme käsikkäin, haaveilimme tulevaisuudesta,puhuimme vakavista asioista ja kerran itkimme molemmat onnesta kun löysimme toisemme.Soittelimme päivittäin ja laitoimme viestejä.
Näimme joka v-loppu ja joskus myös keskellä viikkoa, kunnes menin hänen luokseen ja olin siellä kaksi viikkoa.Hän ehdotti että muuttaisin hänen luokseen, en tähän sanonut mitään vastaan, ajattelin että se on taas sellaista "tulevaisuuden haaveilua".Kun hän alkoi pyytää minua järjestämään kotikunnallani asioita niin tajusin että hän olikin tosissaan, ja sanoin että en voi jättää kaikkea taakseni,ystäviä,perhettä,hyvää asuntoa.En näin pian. Hän vähän loukkaantui ja totesi että katsotaan sitten uudestaan parin kuukauden päästä.
Sitten lähdin kotipuoleeni ja siitä alkoi myös ongelmat.Alussa tosiaan pidimme päivittäin yhteyttä, nyt yhteydenpito loppui.En kuullut hänestä pariin päivään ja olin ihan huolesta shokissa.En tiennyt enää mistään mitään,olin huolissani ja surullinen.Lähetin valehtelematta varmaan 20 viestiä joissa pyysin ja rukoilin ottamaan yhteyttä ja kertomaan onko jotain tapahtunut.Kun viimein sain hänet kiinni niin käski minun rauhoittua.Kerroin hänelle suoraan tunteistani.
Kerroin kuinka tärkeää minulle olisi edes kerran päivässä kuulla hänestä.Hän sanoi että "Katsotaan jos ehtii".Sanoi että ei kokoajan tarvitse pitää yhteyttä ja että on normaalia jos toisesta ei kuule moneen päivään.Kun kysyin miksi alussa sitten pidettiin yhteyttä joka päivä niin hän kylmästi totesi että se oli alkuhuumaa. Mitä ihmeen alkuhuumaa, kun ollaan vasta kuukausi tunnettu?! Hetken riideltyämme hän lupasi kerran päivässä ilmoittaa itsestään.Nyt tätä on jatkunut jo kaksi viikkoa, häneltä tulee tasan yksi tekstiviesti päivässä, ei vahingossakaan enempää. Olen itse antanut hänen olla rauhassa.
Omasta mielestäni on todella tärkeää kaukosuhteessa että yhteyttä pidetään. Tietenkään kokoajan ei voi olla puhelin kourassa, mutta edes se, että kerran päivässä kuulee toisesta ei omasta mielestäni ole kohtuuton pyyntö.
Huomaan että hän on alkanut pitää minua ja suhdetta itsestäänselvinä, jonka vuoksi ei tarvitse panostaa suhteeseen enää.Olen tästä raivoissani.Olen nyt ajautunut hänestä yhä kauemmas ja kauemmas. Itse yritin kaikkeni tämän kaukosuhteen eteen, mutta siihen tarvitaan aina kaksi.Mielestäni hänenkin pitäisi enemmän tähän panostaa.
Nyt tuntuu tällä hetkellä siltä että yksin olisin paljon onnellisempi, ja myös paniikkikohtaukset vähentyisivät.Mielestäni tämä meidän ongelma ei ole niin maata mullistava, etteikö tätä saisi jotenkin selvitettyä ja sovittua, mutta yritetty on.Kun puhun hänelle miltä minusta tuntuu niin olen hullu sekopää, ylireagoin tai olen muuten sekaisin.
Voi olla että olen vähän hujanhajan, mutta yhdestä asiasta olen varma.Jos kaukosuhteen haluaa kestävän niin se vaatii yhteydenpitämistä ja toisen huomioon ottamista.Varsinkin jos suhde on alussa.Vaikka ei olisi mitään puhuttavaa, niin tärkeää olisi puhua edes jotain niin samalla pitää suhdetta yllä.
Eli olen 24v nainen ja olen nyt vähän yli kuukauden seurustellut ikäiseni miehen kanssa.Meillä on välimatkaa 200km.Kauhistuttaa, että vasta kuukausi kulunut ja jo nyt "kauheita ongelmia".
Kun tutustuimme niin maailmaan ei mahtunut enää muita kun "me", kävelimme käsikkäin, haaveilimme tulevaisuudesta,puhuimme vakavista asioista ja kerran itkimme molemmat onnesta kun löysimme toisemme.Soittelimme päivittäin ja laitoimme viestejä.
Näimme joka v-loppu ja joskus myös keskellä viikkoa, kunnes menin hänen luokseen ja olin siellä kaksi viikkoa.Hän ehdotti että muuttaisin hänen luokseen, en tähän sanonut mitään vastaan, ajattelin että se on taas sellaista "tulevaisuuden haaveilua".Kun hän alkoi pyytää minua järjestämään kotikunnallani asioita niin tajusin että hän olikin tosissaan, ja sanoin että en voi jättää kaikkea taakseni,ystäviä,perhettä,hyvää asuntoa.En näin pian. Hän vähän loukkaantui ja totesi että katsotaan sitten uudestaan parin kuukauden päästä.
Sitten lähdin kotipuoleeni ja siitä alkoi myös ongelmat.Alussa tosiaan pidimme päivittäin yhteyttä, nyt yhteydenpito loppui.En kuullut hänestä pariin päivään ja olin ihan huolesta shokissa.En tiennyt enää mistään mitään,olin huolissani ja surullinen.Lähetin valehtelematta varmaan 20 viestiä joissa pyysin ja rukoilin ottamaan yhteyttä ja kertomaan onko jotain tapahtunut.Kun viimein sain hänet kiinni niin käski minun rauhoittua.Kerroin hänelle suoraan tunteistani.
Kerroin kuinka tärkeää minulle olisi edes kerran päivässä kuulla hänestä.Hän sanoi että "Katsotaan jos ehtii".Sanoi että ei kokoajan tarvitse pitää yhteyttä ja että on normaalia jos toisesta ei kuule moneen päivään.Kun kysyin miksi alussa sitten pidettiin yhteyttä joka päivä niin hän kylmästi totesi että se oli alkuhuumaa. Mitä ihmeen alkuhuumaa, kun ollaan vasta kuukausi tunnettu?! Hetken riideltyämme hän lupasi kerran päivässä ilmoittaa itsestään.Nyt tätä on jatkunut jo kaksi viikkoa, häneltä tulee tasan yksi tekstiviesti päivässä, ei vahingossakaan enempää. Olen itse antanut hänen olla rauhassa.
Omasta mielestäni on todella tärkeää kaukosuhteessa että yhteyttä pidetään. Tietenkään kokoajan ei voi olla puhelin kourassa, mutta edes se, että kerran päivässä kuulee toisesta ei omasta mielestäni ole kohtuuton pyyntö.
Huomaan että hän on alkanut pitää minua ja suhdetta itsestäänselvinä, jonka vuoksi ei tarvitse panostaa suhteeseen enää.Olen tästä raivoissani.Olen nyt ajautunut hänestä yhä kauemmas ja kauemmas. Itse yritin kaikkeni tämän kaukosuhteen eteen, mutta siihen tarvitaan aina kaksi.Mielestäni hänenkin pitäisi enemmän tähän panostaa.
Nyt tuntuu tällä hetkellä siltä että yksin olisin paljon onnellisempi, ja myös paniikkikohtaukset vähentyisivät.Mielestäni tämä meidän ongelma ei ole niin maata mullistava, etteikö tätä saisi jotenkin selvitettyä ja sovittua, mutta yritetty on.Kun puhun hänelle miltä minusta tuntuu niin olen hullu sekopää, ylireagoin tai olen muuten sekaisin.
Voi olla että olen vähän hujanhajan, mutta yhdestä asiasta olen varma.Jos kaukosuhteen haluaa kestävän niin se vaatii yhteydenpitämistä ja toisen huomioon ottamista.Varsinkin jos suhde on alussa.Vaikka ei olisi mitään puhuttavaa, niin tärkeää olisi puhua edes jotain niin samalla pitää suhdetta yllä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tulee mieleen se että kun kuoleman hetkellä näkee eletyn elämänsä filminauhana.
Kauheaa elämän pikakelausta,rauhoittukaa hyvät ihmiset! Elämää voi olla jäljellä vielä 60 vuotta ja täällä maristaan yhdestä kuukaudesta.
"Huomaan että hän on alkanut pitää minua ja suhdetta itsestäänselvinä, jonka vuoksi ei tarvitse panostaa suhteeseen enää.Olen tästä raivoissani.Olen nyt ajautunut hänestä yhä kauemmas ja kauemmas. Itse yritin kaikkeni tämän kaukosuhteen eteen, mutta siihen tarvitaan aina kaksi.Mielestäni hänenkin pitäisi enemmän tähän panostaa."
Hän halusi sinut lähelle ja pettyi kun havaitsi että sinä et ollut valmis antamaan suhteelle niin suurta arvoa kun hän oli kuvitellut, eli:
"sanoin että en voi jättää kaikkea taakseni,ystäviä,perhettä,hyvää asuntoa"
Näin ollen hän kenties ajattelee ettei suhteestanne tule mitään, ette voi noin kaukana ollessanne elää suhdetta täysillä ja hän kaipaa sinua vierelleen sinua enemmän - ja kun et tule niin hän miettii, kannattaako jatkaa. Aivan kuten sanoikin,
Kuka olisi valmis kuukauden seurustelun jälkeen
jo muuttamaan yhteen...?
Tuo oli mun mielestä häneltä "ylireagointia" vaatia sellaista.
Ettei vaan vähän "kostomielessä" ole hiljaa,
kun huomaa, että saa sinut tolaltaan.
Jäitä hattuun, sanoisin.
Kerro tunteesi, ja sekin jos tuntuu, että asiat
etenevät ihan liian nopeasti.
Toisen ehdoilla elämisestä ei koidu kummallekaan hyvää.
Yhteiset pelisäännöt voi aina laatia.
Tsemppiä! :)