Jo tutustuessamme nykyinen mieheni varoitteli minua vaikeasta perhetaustastaan. Ensihuumassa en ajatellut tämän olevan ongelma, vaan otin kaiken vastaan avoimin mielin. Ehkä vasta mieheni perheenjäsenten huonoa käytöstä jälkeenpäin ajateltuani pahoitin mieleni joistakin asioista.
Mieheni perheessä vanhemmat ovat eronneet, jokaisella lapsella on vähintään huume-, alkoholi- tai uhkapeli ongelma ja/tai vaikeuksia ihmissuhteissa. Perheen isällä on mielenterveysongelma ja hän on ollut aggressiivinen ja dominoiva isä lasten kasvaessa. Anoppini taas on syvästi uskonnollinen, perheen pyhimys. Hän on lasten silmissä sankari vaikka on kodin ongelmia paennut oman uskonnon harjoittamisen pariin ja laiminlyönyt lasten kasvatuksen olemalla puuttumatta miehensä alistavaan ja vaaralliseen käytökseen. Puolisoni on ollut hengenvaarallisissa tilanteissa kasvaessaan vanhempien huolimattomuuden takia ja kaikki perheen lapset ovat joutuneet vaikeuksiin elämässään varmasti osittain lapsuuden traumojen takia.
Perheen lapset ovat väkivallan ja huonon perheilmapiirin lisäksi katkeria siitä, että vanhemmat eivät koskaan olleet töissä vaan kuluttivat ison perheen elättämiseen ( hulppeaan matkusteluun, veneiden autojen ja talojen osteluun) kaikki isovanhempiensa perintörahat (joita oli huomattavasti) ja nyt lasten kasvettua aikuiseksi uhkapelatusta perinnöstä ei ole enää mitään jäljellä, sen sijaan vanhemmat tarvitsevat nyt lasten ja valtion apua elämiseensä.
Mieheni on perheen lapsista ainoa, jolla menee henkisesti, sosiaalisesti sekä taloudellisesti hyvin. Hänen aikaansa sitten käyttävät kaikki muut sisarukset ongelmiensa ratkomiseen, elämästään valittamiseen ja rahan lainaamiseen. Toisaalta meille ollaan kateellisia, koska olemme nuoripari, "kyllä teillekin vielä ongelmia ehtii tulla".
Anoppini on mukava ja hyväntahtoinen ihminen, tulemme hyvin toimeen keskenämme. Vaikka ehkä hänen viehättävimpiä piirteitään eivät ole flegmaattisuus, ylipuheliaisuus, mieheni lainaaminen monenlaisiin pikku askareisiin ja asioiden kaunistelu.
Minua kuitenkin harmittaa mieheni rankka nuoruus ja siitä koituneet henkiset ja fyysiset ongelmat. Hän ei ole kotoa saanut hyvää perhekäsitystä ja pelkään mitä siitä tulee jos saamme joskus lapsia. Mielestäni on epäreilua, että joku saa niin huonot lähtökohdat elämään ja silti teeskennellään kuin mitään ei olisi mennyt vikaan.
Muuten anoppi on kova neuvomaan, ilmaisee eriävän mielipiteensä sen jälkeen kun minä olen tehnyt päätökseni jostain asiasta ja muuta "perinteistä" anoppimaista. Eihän pienelle neuvomiselle tarvi korvaansa lotkauttaa elleivät satu olemaan hyviä neuvoja, mutta kuinkahan saisin nuo vanhat jutut pois mielestäni ja voisin aloittaa anopin kanssa puhtaalta pöydältä??
Mieheni perheessä vanhemmat ovat eronneet, jokaisella lapsella on vähintään huume-, alkoholi- tai uhkapeli ongelma ja/tai vaikeuksia ihmissuhteissa. Perheen isällä on mielenterveysongelma ja hän on ollut aggressiivinen ja dominoiva isä lasten kasvaessa. Anoppini taas on syvästi uskonnollinen, perheen pyhimys. Hän on lasten silmissä sankari vaikka on kodin ongelmia paennut oman uskonnon harjoittamisen pariin ja laiminlyönyt lasten kasvatuksen olemalla puuttumatta miehensä alistavaan ja vaaralliseen käytökseen. Puolisoni on ollut hengenvaarallisissa tilanteissa kasvaessaan vanhempien huolimattomuuden takia ja kaikki perheen lapset ovat joutuneet vaikeuksiin elämässään varmasti osittain lapsuuden traumojen takia.
Perheen lapset ovat väkivallan ja huonon perheilmapiirin lisäksi katkeria siitä, että vanhemmat eivät koskaan olleet töissä vaan kuluttivat ison perheen elättämiseen ( hulppeaan matkusteluun, veneiden autojen ja talojen osteluun) kaikki isovanhempiensa perintörahat (joita oli huomattavasti) ja nyt lasten kasvettua aikuiseksi uhkapelatusta perinnöstä ei ole enää mitään jäljellä, sen sijaan vanhemmat tarvitsevat nyt lasten ja valtion apua elämiseensä.
Mieheni on perheen lapsista ainoa, jolla menee henkisesti, sosiaalisesti sekä taloudellisesti hyvin. Hänen aikaansa sitten käyttävät kaikki muut sisarukset ongelmiensa ratkomiseen, elämästään valittamiseen ja rahan lainaamiseen. Toisaalta meille ollaan kateellisia, koska olemme nuoripari, "kyllä teillekin vielä ongelmia ehtii tulla".
Anoppini on mukava ja hyväntahtoinen ihminen, tulemme hyvin toimeen keskenämme. Vaikka ehkä hänen viehättävimpiä piirteitään eivät ole flegmaattisuus, ylipuheliaisuus, mieheni lainaaminen monenlaisiin pikku askareisiin ja asioiden kaunistelu.
Minua kuitenkin harmittaa mieheni rankka nuoruus ja siitä koituneet henkiset ja fyysiset ongelmat. Hän ei ole kotoa saanut hyvää perhekäsitystä ja pelkään mitä siitä tulee jos saamme joskus lapsia. Mielestäni on epäreilua, että joku saa niin huonot lähtökohdat elämään ja silti teeskennellään kuin mitään ei olisi mennyt vikaan.
Muuten anoppi on kova neuvomaan, ilmaisee eriävän mielipiteensä sen jälkeen kun minä olen tehnyt päätökseni jostain asiasta ja muuta "perinteistä" anoppimaista. Eihän pienelle neuvomiselle tarvi korvaansa lotkauttaa elleivät satu olemaan hyviä neuvoja, mutta kuinkahan saisin nuo vanhat jutut pois mielestäni ja voisin aloittaa anopin kanssa puhtaalta pöydältä??
Vastaukset 7
Vanhimmat
Helpommalla pääsette kun katkaisette välit miehen sukulaisiin koska se lainaaminen ja muu hyväksi käyttö ei lopu jos sitä ei itse lopeta.
Huono neuvo!
Haluat siis että aikaa myöten mies katkeroituisi vaimolleen. Tunnesiteet voivat tällaisessa perheessä olla vahvemmat kuin ns. normiperheessä.
Ei ihminen ole mikään aparaatti tai sirkkeli, joka voisi tuosta vain katkaista välinsä äitiinsä.
Aikaa menee lapsuuden kodista irrottautumiseen!
Miksi miehen pitäisi tehdä väkivaltaa itselleen, kun on henkisestä väkivallasta kärsinyt koko ikänsä.
Lempeä ja päättäväinen, henkisen riippuvuuden lopettaminen ajan kanssa, silloin syntyy kypsempää tulosta.
Ovet paukkuen ja vihassa välien katkaisu synnyttää vain lisää traumoja. Ei kai miehen äiti kuitenkaan ihan tällaista ansaitse, eikä mieskään. Isä onkin toinen juttu, mutta aikuisuus on mielestäni sitä, että pystyy olemaan vaikka laihassa sovussa koska ei kukaan saa vanhempiaan kuitenkaan psyykestään katoamaan kokonaan.
Aina he siellä asuvat, olivat eläviä, kuolleita, kadotettuja tai muuten lopetettuja.
Siis välien katkaisu kokonaan EI ole se helpoin ratkaisu.
Tässä yksi näkökulma asiaan. Tiedä sitten onko siitä sinulle apua, mutta kerronpa kuitenkin.
Itse olen perheestä, jossa oli monia ongelmia eivätkä saamani eväät olleet nykykäsityksen mukaan hääppöiset. Vähän niinkuin miehesi -tosin perhemme ongelmat olivat toisia kuin hänellä.
Isäni oli persoonaltaan häiriintynyt ja myöhemmin sairastui myös alkoholismiin. Lisäksi oli fyysisiä vakavia sairauksia useampiakin. Hän kuoli syöpään alle kuusikymppisenä.
Taloudelliset vaikeudet olivat suuria. Nälkää ei nähty, mutta ruoka oli vaatimatonta ja yksipuolista. Silti isä löysi viinoihinsa aina rahaa, kun se puhti oli päällä.
Äiti oli kiltti ja raskaan ja runsaan työn uuvuttama. Ei hänellä ollut aikaa tai voimia antaa kasvaville lapsille ja nuorille tukea ja opastusta.
Siinä me lapset kuitenkin kasvettiin ja kaikista tuli täysipäisiä ja elämänsä hallitsevia ihmisiä. Ei täydellisiä, mutta pärjääviä ja kunnollisia.
Jollakin tavalla pidän vanhempiani olosuhteiden ja aikakauden uhreina. (Isä esim joutui sotaan ihan poikasena ja koki siellä kovia niinkuin joka mies).
Uskon, että vanhemmat kuitenkin rakastivat meitä (vaikkei sellaista ikinä puhuttu tai osoitettu) ja tahtoivat lapsilleen hyvää tottakai.
Tunnen saaneeni kuitenkin aika vahvoja kantavia asioita ja voimia elämääni. En ole mikään pumpulissa kasvanut lellipentu vaan sain nähdä ankaran siivun elämästä lapsena. Se teki minut vahvaksi ja pärjääväksi.
En ole katkera vanhemmilleni. He tekivät minkä pystyivät - niillä heidän eväillään ja niissä oloissa.
No ihmiselämä on vaan tälläistä : jonkun elämä on kivikkoista , toisten pumpulinpehmeää .
Olisihan hyvä miehesi saada vuorostaan parempi elämä loppuelämäkseen , jo tuota tuskaa on tullut koettua .
Olisi hyvä , jos miehesi kävisi jossain terapiassa juttelemassa , tulisi siihenkin vastaus , miten paljon hänen tulee käyttää energiaansa sisarusten tukemiseen ja kuuntelemiseen , se ei liene hänen tehtävänsä pelkästään , jokainen tarvitsisi auttajan erikseen .
Terapiasta olisi se hyöty, että voisitte elää parisuhdettanne normaalisti , tasaveroisina kumppaneina , et sinäkään voi olla hänen ymmärtäjänsä liiaksi .
Älä myöskään käytä hänen taustaansa syynä kaikkeen epäonnistumiseen , äläkä koskaan siitä häntä morkkaa , hän ei ole menneisyyttään valinnut .
Jos ihminen on fiksu , hän peilaa arvomaailmaa mediasta , toisilta perheiltä , lukemastaan ja kaikesta huomioimastaan ympärillä , ei huono tausta periydy , voi olla , että hän yrittää normaalia enemmän.
Mitä anoppiin tulee , et voi tietää , mitä kaikkea hän on kokenut ja mitkä ovat lähtökohdat, joskus yliuskonnollisuus voi olla pakotie , kaikilla on selviytymiskeinonsa , arvosta sukua sellaisina kuin he ovat, et voi muuttaa , hyväksyä voit .
Lukemista aiheesta olisi miehellesi ja sinulle , esim .
Ben Furman, Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. WSOY, Helsinki 1997.
Kirjoitit fiksusti ja osaat varmaan suhtautua asiaan , liikaa ei kannata toisten taakkoja kantaa , itseään pitää ajatella niin , että on arvoisa elämä .
Oletko kuvitellut, että elämä olisi aina reilua tai oikeudenmukaista.
Erittäin harvoin se sitä on!
En oikein ymmärrä sanaasi "harmittaa", minusta sieltä paistaa ennemmin syyllistäminen. Miehesi vanhempien syyttäminen.
Minusta se on turhaa. Menneet on menneitä, niille et mitään voi. Miehesi ei voi, eikä miehesi vanhemmat voi. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Paras on, että teet enemmän töitä itsesi kanssa, kuin nyhväät miehesi perheen menneisyydessä.
Ihminen on muuttuvainen ja vaistomaisesti pyrkii hyvään ja oikeaan kasvuun.
Jos mies tai sinä juututte menneisyyden kelaamisen, niin YHTÄÄN mitään se ei auta.
Lopeta menneiden muistelu ja syyllistäminen.
Keskity nykyhetkeen ja sen antamiin mahdollisuuksiin.
Elä tätä ja huomista päivää.
Kun nyt tiedät ne lapsuuden olosuhteet, niin pistä kansi kiinni ja unohda.
Ota anoppi ihmisenä. Ei mitään leimoja "uskonnollinen, flegmaattinen, pyhimysmäinen jne".
Ei ole kenenkään kivaa ja rakentavaa kantaa leimoja.
Jos vikaa on miehesi perheessä, niin OLE rehellinen. Jokaisessa normiperheessäkin on aina jotain vikaa.
Olet heilunut leimakirveen kanssa miehesi perheen suhteen, se pahentaa miehesi tilannetta.
Ehkä sinulla on myös opeteltavaa elämänläksynä, että lokeroiminen, syyllistäminen, leimaaminen ja musta/valkea -ajattelu on yhtä traumatisoivaa kuin jonkin ihmisen liiallinen alkoholin käyttö.
Kaikki ei ole aina miltä näyttää, ja kaikkea voi sattua kaikille. Miehesi vanhemmatkin ovat vain ihmisiä, joiden oma lapsuus ei ehkä ole antanut hyviä eväitä.
Kiitos erilaisista näkökulmista ja asian pohdinnasta. Helpotti jo tänne kirjoittaa tiivistelmä tarinasta. En viitsi tutuille valittaa näistä asioista kun ovat kuitenkin miehelleni henkilökohtaisia ja eivät kuulu oikeastaan minullekaan niin paljon.
Rilla-anopin neuvoista taidan ottaa oppia (kiitos sinulle!), Liina Anniinan kanssa sen sijaan emme olleet ihan samalla aaltopituudella ;)
Välejä emme tietenkään halua miehen perheeseen katkaista ja jopa isäänsä ollaan hyvissä väleissä. Toivottavasti ajan myötä saamme lapsuuden kotien ja oman yhteisen perheen välit tasapainoon.
: )) Kiitos Sinulle