Pelottaa suhteen aloittaminen. Kun on niin kauan elänyt ja elätellyt haaveita, pelkään, että se realismi iskee kasvoille liikaa. Että on ehtinyt kuvitella sen suhde-elämän kaiken muun kautta kuin todellisuuden ja että se rakkaus ja rakastaminen ei olisi itsen tai toisen puolelta sitä, mitä utopioissaan kuvittelee. Ja pelottaa, että itse ei enää osaa yhdistään arkeen niitä haaveita, jos ne on menneet liian pitkälle, tai toinen ei näe itseä enää inhimillisenä ihmisenä ja pettyy myös haaveisiinsa, johon ei voi vastata. Ja ylipäätään se, että suhteessa ehkä pitää tehdä työtä, kun se on siitä haavemaailmasta aivan irrallinen ajatus. Että jaksaako sitä, tai edes osaako. Että huomaako joskus olevansa keskellä katastrofia pettyneenä siihen, ettei kukaan koskaan sanonut, ettei vaaleanpunaiset unelmat ole totta.
Ainakin se, että koko suhteesta ja suhteen aloittamisesta on päässään luonut niin valtavan jutun, aivan ylimerkityksellisen, niin voimakkaan asian, että sitä jo itsekin pelkää. Ja käy kateeksi kun se tuntuu toisille olevan niin luonnollista. Toisille joku täydellisen saavuttamaton asia, mutta joka ajan myötä muuttuu vielä saavuttamattomammaksi ihan sen vuoksi, että siitä tulee niin suuri juttu, koska sitä ei ole. Sen luo päässään niin ihmeelliseksi, ja sitä arvostaa niin paljon, että itse ei enää normaalielämää kykene yhdistämään siihen mielikuvaan. Ja ei voi kyetä suhteeseenkaan. Näin se vanhemmiten asiat muuttuu. Olis vielä se kahdeksantoistavuotiaan kirkas mieli, jossa mikään ei olis vaikeaa, kaikki olis vaan ihanaa.
Ainakin se, että koko suhteesta ja suhteen aloittamisesta on päässään luonut niin valtavan jutun, aivan ylimerkityksellisen, niin voimakkaan asian, että sitä jo itsekin pelkää. Ja käy kateeksi kun se tuntuu toisille olevan niin luonnollista. Toisille joku täydellisen saavuttamaton asia, mutta joka ajan myötä muuttuu vielä saavuttamattomammaksi ihan sen vuoksi, että siitä tulee niin suuri juttu, koska sitä ei ole. Sen luo päässään niin ihmeelliseksi, ja sitä arvostaa niin paljon, että itse ei enää normaalielämää kykene yhdistämään siihen mielikuvaan. Ja ei voi kyetä suhteeseenkaan. Näin se vanhemmiten asiat muuttuu. Olis vielä se kahdeksantoistavuotiaan kirkas mieli, jossa mikään ei olis vaikeaa, kaikki olis vaan ihanaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ymmärrän pelon, mulla sama juttu. Haaveet ja todellisuus, miten ihmeessä ne saa kohtaamaan.
Haaveet on aina haaveita, mutta todellisuus on paljon monimutkaisempaa ja epäonnistumisen pelko on todellista.
Mistä tämä iän tuoma epäonnistumisen pelko oikein kumpuaa? Miksi pitää pelätä, kun kaikki on aina ollut loppujen lopuksi vain hyväksi?
Mutta, mikä tekee miehestä niin ihanan, ettei uskalla edes lähestyä, pelkää vain ettei riitä hänelle. Miksi arvostaa toista niin paljon, ettei tunne kokevansa olevan hänen arvoinen? Ja silti tietää että toisellakin on puutteensa, eikä hän ikinä haluaisi nousta minkään jalustan päälle.
Tyhmää ja arkea.