"Ryssät lakosivat
Jatkosota syttyi vuoden 1941 kesäkuussa. Myös Virtasen sota jatkui, nyt Hollolan kevyt osasto 10:ssä. Osasto ylitti rajan Rautjärvellä Imatran koillispuolella.
− Saavuimme Ojajärven aseman lähelle illan suussa, Virtanen sanoi. − Asemalta kuului harmonikan ja balalaikan soittoa, naisten ja lapsien ääniä. Olivat kai kuormanneet evakkojunan valmiiksi ja lähtötunnelmissa.
Virtasen ryhmä määrättiin seuraavana aamuna varmistamaan Hiitolan suuntaan kulkevaa rauta- ja maantietä. Rataa katkaisemaan oli lähetetty pioneeriryhmä, jonka paluu piti turvata.
Miehet saapuivat määrättyyn paikkaan, Virtanen jätti polkupyöränsä ratavartijan kopin seinää vasten nojaamaan ja ryhmä asettui asemiin 70 metrin päähän viereiselle harjanteelle.
− Kun sain miehet paikoilleen, muistin, että leipälaukku, jossa oli konepistoolin rumpulippaita, oli jäänyt polkupyörän telineelle.
Virtanen lähti hakemaan lippaita. Hän pääsi puoleen väliin, kun hän huomasi, että rataa pitkin Ojajärven suunnalta tulee loputon letka venäläisiä sotilaita, jotka marssivat kolme rinnan. Vihollisia oli ainakin kaksisataa. Keulassa oli resiina, jonka kyydissä oli kaksi upseeria ja Emma-pikakivääri. Upseerit heiluttivat käsiään Virtaselle.
− Viittasin heille kintaalla ja lähdin kävelemään rinnettä ylös. Uskoin hetkeni tulleen, taisivat housutkin vähän kastua. Odotin vain, milloin luoti tulee.
Virtanen pääsi lopulta syöksymään omiin asemiin. Hän näki, miten vihollisen luutnantti hyppäsi resiinalta hakemaan Virtasen polkupyörää.
− Sillä hetkellä komensin tulenavauksen. Itse otin kohteeksi pyörävarkaan. Pyörä putosi maahan, kun upseeri sai reikiä nahkaansa. Myös toinen upseeri haavoittui ja lyyhistyi maahan. Tulen avaus yllätti kolonnan täysin, he lakosivat kuin heinä ratapenkan suojaan, kuka ehjänä kuka haavoittuneena.
Virtanen lähetti miehen pyytämään apua. Itse hän jäi asemiin sotamies Kalle Tuomisen ja muutaman muun miehen kanssa. Apua ei kuulunut.
− Tilanne oli hirvittävän jännittävä. Pelkäsin, että ryssä lähtee hyökkäämään tai kiertämään meidän selkään.
Vihollinen oli kuitenkin menettänyt upseerinsa.
− He olivat täysin hajalle lyöty porukka ja alkoivat vetäytyä viereisen rehevän heinäpellon sarkaojia pitkin pakoon metsän suojaan. Patruunat olivat loppumassa, apua ei kuulunut. Miesteni hermot alkoivat pettää ja osa jätti asemansa. Lopulta meitä oli harjanteella vain kolme miestä, joukossa Kalle Tuominen.
− Siinä vaiheessa, kun koko ryssälauma oli hajonnut metsään, haavoittuneet upseerit, kapteeni ja luutnantti, räjäyttivät itsensä. Kukaan ei enää ampunut, kuului vain valitusääniä sarkaojista.
− Lähdin hakemaan pyörääni, joka muutaman tunnin oli ollut ryssän hallinnassa. Kumitkin olivat ehjät, kuka sitä nyt omaa pyöräänsä ampuisi. Tarkastelimme upseerien ruumiita, se oli ikävää katseltavaa. Aamupäivä oli elämäni pisin.
Toiminnallaan Virtanen ryhmineen ilmeisesti pelasti rataa katkaisemaan lähetetyn pioneeriryhmän."
Huomaa kyllä hyvin eron miehistön ja alikersanttistason miehen välillä, kun tulee tiukka paikka...
Jatkosota syttyi vuoden 1941 kesäkuussa. Myös Virtasen sota jatkui, nyt Hollolan kevyt osasto 10:ssä. Osasto ylitti rajan Rautjärvellä Imatran koillispuolella.
− Saavuimme Ojajärven aseman lähelle illan suussa, Virtanen sanoi. − Asemalta kuului harmonikan ja balalaikan soittoa, naisten ja lapsien ääniä. Olivat kai kuormanneet evakkojunan valmiiksi ja lähtötunnelmissa.
Virtasen ryhmä määrättiin seuraavana aamuna varmistamaan Hiitolan suuntaan kulkevaa rauta- ja maantietä. Rataa katkaisemaan oli lähetetty pioneeriryhmä, jonka paluu piti turvata.
Miehet saapuivat määrättyyn paikkaan, Virtanen jätti polkupyöränsä ratavartijan kopin seinää vasten nojaamaan ja ryhmä asettui asemiin 70 metrin päähän viereiselle harjanteelle.
− Kun sain miehet paikoilleen, muistin, että leipälaukku, jossa oli konepistoolin rumpulippaita, oli jäänyt polkupyörän telineelle.
Virtanen lähti hakemaan lippaita. Hän pääsi puoleen väliin, kun hän huomasi, että rataa pitkin Ojajärven suunnalta tulee loputon letka venäläisiä sotilaita, jotka marssivat kolme rinnan. Vihollisia oli ainakin kaksisataa. Keulassa oli resiina, jonka kyydissä oli kaksi upseeria ja Emma-pikakivääri. Upseerit heiluttivat käsiään Virtaselle.
− Viittasin heille kintaalla ja lähdin kävelemään rinnettä ylös. Uskoin hetkeni tulleen, taisivat housutkin vähän kastua. Odotin vain, milloin luoti tulee.
Virtanen pääsi lopulta syöksymään omiin asemiin. Hän näki, miten vihollisen luutnantti hyppäsi resiinalta hakemaan Virtasen polkupyörää.
− Sillä hetkellä komensin tulenavauksen. Itse otin kohteeksi pyörävarkaan. Pyörä putosi maahan, kun upseeri sai reikiä nahkaansa. Myös toinen upseeri haavoittui ja lyyhistyi maahan. Tulen avaus yllätti kolonnan täysin, he lakosivat kuin heinä ratapenkan suojaan, kuka ehjänä kuka haavoittuneena.
Virtanen lähetti miehen pyytämään apua. Itse hän jäi asemiin sotamies Kalle Tuomisen ja muutaman muun miehen kanssa. Apua ei kuulunut.
− Tilanne oli hirvittävän jännittävä. Pelkäsin, että ryssä lähtee hyökkäämään tai kiertämään meidän selkään.
Vihollinen oli kuitenkin menettänyt upseerinsa.
− He olivat täysin hajalle lyöty porukka ja alkoivat vetäytyä viereisen rehevän heinäpellon sarkaojia pitkin pakoon metsän suojaan. Patruunat olivat loppumassa, apua ei kuulunut. Miesteni hermot alkoivat pettää ja osa jätti asemansa. Lopulta meitä oli harjanteella vain kolme miestä, joukossa Kalle Tuominen.
− Siinä vaiheessa, kun koko ryssälauma oli hajonnut metsään, haavoittuneet upseerit, kapteeni ja luutnantti, räjäyttivät itsensä. Kukaan ei enää ampunut, kuului vain valitusääniä sarkaojista.
− Lähdin hakemaan pyörääni, joka muutaman tunnin oli ollut ryssän hallinnassa. Kumitkin olivat ehjät, kuka sitä nyt omaa pyöräänsä ampuisi. Tarkastelimme upseerien ruumiita, se oli ikävää katseltavaa. Aamupäivä oli elämäni pisin.
Toiminnallaan Virtanen ryhmineen ilmeisesti pelasti rataa katkaisemaan lähetetyn pioneeriryhmän."
Huomaa kyllä hyvin eron miehistön ja alikersanttistason miehen välillä, kun tulee tiukka paikka...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Joo, munkin fillari jäi kerran linjojen taa.
Tuli pikabänät tyttöystävän kanssa, sen himassa, mistä lähdin ovet paukkuen kiitämänään. Fillari oli talon lukitussa kellarissa, minne mulla ei avainta. Tää ex (se äkäpussi!) ei vastannut mun puheluihin ja kai deletoi textarit. Lähdin sporalla kotia kohtia.
Seuraavana iltana ei muuta kun väijymään sen pyöräkellarin nurkille, ja sitten kun yks starbu meni hakemaan Øglænd-romuaan , niin mä menin samalla oven avauksella sisään.
Sen pituinen se.