Minä haluan lapsilleni hyvää elämää, haluan sitä läheisilleni, itse asiassa kaikille ihmisille maapallolla ja vaikka universumissa, jos siellä muuallakin on elämää.
Yritän neuvoa ja opastaa, olla vaikka astinlautana korkeampaan kulttuuriin.
Tiedän myös, että kannettu vesi ei kaivossa pysy.
Ei pysynyt minunkaan kaivossani eikä tule pysymään kenenkään kaivossa.
Kaikki sanovat, että väkivalta alkaa pienin askelin ja pahenee matkan kestäessä. Niin minäkin sanon. Sanon vasta, kun olen itse sen kokenut., kantanut itse omat veteni.
Olen elänyt suhteessani yli 30 v, 20 v enemmän ja vähemmän väkivaltaisessa n.10 v:n normisuhteen jälkeen (silloin vielä opiskelimme ja paransimme maailmaa yhdessä).
Olen arvostanut itseäni, pönkittänyt kumppaniani ja liiankin paljon antanut anteeksi, yrittänyt ymmärtää, odottaa ja antaa aikaa kasvaa, ehkä enemmän kuin maailma keskimäärin tarkoittaa, ohi sen mielessäni kummittelevan universuminkin. Kantanut vettä kaivoon.
Meidän väkivaltamme alkoi silloin 20 v sitten avokämmenellä kasvoille lyömisellä.
Alkoholinkäyttö lisääntyi.
Sitten tulivat liikkujen estot. Mies seisoi kuin tankki edessä ja ohi ei päässyt. Välillä oli vain jakkara, jolla sai istua paikoillaan.
Sitten tulivat aseet. Piipun kautta katsomiset, veitsellä pöytään hakkaamiset, kurkun päälle painamiset.
Sitten tuli muu käsiksi käyminen. Kurkusta puristaminen, potkiminen maassa makaavaakin
Edelleen kuningas alkoholi kiristi otettaan.
Sitten tuli parvekkeelta tiputtamisyritykset, käsistä pitkin pituttaan raahaamiset portaita alas ja kotoa pois heittämiset.
Koko ajan mukana seurasivat nimittelyt, solvaamiset ja itsetunnon musertamisyritykset, arvostaminen, sukulaisten mollaaminen ja sitä rataa.
Nyt ollaan tilanteessa, että kerran vääntyi nilkka mahapotkun ja kaatumisen jälkeen.
Nyt on käsi on kipsissä. Murtui käsivarsi kovasta väännöstä.
Anteeksi ei pyydetä. Ei osata tai ei enää haluta.
En sano, että olisin aivan viaton. En ole. Itsepäinen ja temperamenttinen kyllä, alistumatonkin.
Sen sanon, että väkivalta raaistuu, jos ylitetään ensimmäinenkään raja ja jälkihoito lakaistaan maton alle ja kannellaan vaan vettä kaivoon. Näin minä kannoin oman veteni.
Sain ainakin ihanat lapset. Heitä suojelin ja suojasin ja heidän puolestaan edelleenkin nousen barrikaadeille ja opetan minkä ikinä kykenen. Olen jo sisäistänyt, ettei se vesi pysy....
Jokainen ulkopuolinen, sanoisin, kysyy, mikä piru meitä naisia vaivaa, miksi emme lähde.
Niinpä niin. Kyllä, uskoisin, että jokainen tilanteessa oleva nainen sielussaan jotain siitä aavistaa, miksi niin on. Lähteköön se, joka särkee. Ehkä omasta parirakkaudestaan on valmis luopumaan muiden elämässä olevien tärkeiden asioiden vuoksi; oman kodin, lasten yms. Naisessa on kärsivällisyys, sanokoon miehet sitä kuinka vaan tyhmyydeksi, pitkäjänteisyys ja jonkin sortin rakkaus ja usko. Siihen häirikköönkin, kunnes sitäkään ei enää ole. Useimmiten vain tunneköyhään parielämiseen yhdessä. Valitettavan usein vammautumiseen tai kuolemaankin.
Meidän perheväkivalta ei koskaan ole koskettanut lapsia. Jos niin olisi ollut, jatkoa yhdessä ei olisi ollut.
Ei väkivaltainen ole väkivaltainen koko aikaa. On hyviä jaksoja ja on rakkautta, silloin kerää voimaa ja toivoa. Sitten aika-ajoin taas menee maa alta ja pallo nurin. Silloin haluaa pois. Se on kierrettä ja se syö.
No, minä olin kai sitten perusjääräpää ja yksinkertaisesti täysin tollo, kun näin kauan annoin jatkua, vaikka näin ettei tie ollut oikea. En syytä siitä muita. Ehkä itseäni, jos jotain pitää syyttää. En tee sitä, kun armahdus olis se rakentavin ja helpottavin keino jaksaa elää jollakin tavalla. Ja rukouskin ja kynsin ja hampain kiinni pitäminen tulevaisuudesta ja jos vielä jaksais pinnistää unelmiinkin.
Jos vähän vielä yrittäisin kaataa vettä jonkun kaivoon. Ole viisas ja tiedä, että on totta että väkivalta raaistuu kun aika kuluu. Tee päätöksesi nuorena, ettet enää lähellä eläkeikää kirjoita kuin minä nyt. Ettei kukaan kirjoittaisi enää. Että loukkaava nyrkki joskus pysyisi taskussa ja joku päivä osaisimme kunnioittaa toisiamme tasavertaisina. Sellainen unelma!
Yritän neuvoa ja opastaa, olla vaikka astinlautana korkeampaan kulttuuriin.
Tiedän myös, että kannettu vesi ei kaivossa pysy.
Ei pysynyt minunkaan kaivossani eikä tule pysymään kenenkään kaivossa.
Kaikki sanovat, että väkivalta alkaa pienin askelin ja pahenee matkan kestäessä. Niin minäkin sanon. Sanon vasta, kun olen itse sen kokenut., kantanut itse omat veteni.
Olen elänyt suhteessani yli 30 v, 20 v enemmän ja vähemmän väkivaltaisessa n.10 v:n normisuhteen jälkeen (silloin vielä opiskelimme ja paransimme maailmaa yhdessä).
Olen arvostanut itseäni, pönkittänyt kumppaniani ja liiankin paljon antanut anteeksi, yrittänyt ymmärtää, odottaa ja antaa aikaa kasvaa, ehkä enemmän kuin maailma keskimäärin tarkoittaa, ohi sen mielessäni kummittelevan universuminkin. Kantanut vettä kaivoon.
Meidän väkivaltamme alkoi silloin 20 v sitten avokämmenellä kasvoille lyömisellä.
Alkoholinkäyttö lisääntyi.
Sitten tulivat liikkujen estot. Mies seisoi kuin tankki edessä ja ohi ei päässyt. Välillä oli vain jakkara, jolla sai istua paikoillaan.
Sitten tulivat aseet. Piipun kautta katsomiset, veitsellä pöytään hakkaamiset, kurkun päälle painamiset.
Sitten tuli muu käsiksi käyminen. Kurkusta puristaminen, potkiminen maassa makaavaakin
Edelleen kuningas alkoholi kiristi otettaan.
Sitten tuli parvekkeelta tiputtamisyritykset, käsistä pitkin pituttaan raahaamiset portaita alas ja kotoa pois heittämiset.
Koko ajan mukana seurasivat nimittelyt, solvaamiset ja itsetunnon musertamisyritykset, arvostaminen, sukulaisten mollaaminen ja sitä rataa.
Nyt ollaan tilanteessa, että kerran vääntyi nilkka mahapotkun ja kaatumisen jälkeen.
Nyt on käsi on kipsissä. Murtui käsivarsi kovasta väännöstä.
Anteeksi ei pyydetä. Ei osata tai ei enää haluta.
En sano, että olisin aivan viaton. En ole. Itsepäinen ja temperamenttinen kyllä, alistumatonkin.
Sen sanon, että väkivalta raaistuu, jos ylitetään ensimmäinenkään raja ja jälkihoito lakaistaan maton alle ja kannellaan vaan vettä kaivoon. Näin minä kannoin oman veteni.
Sain ainakin ihanat lapset. Heitä suojelin ja suojasin ja heidän puolestaan edelleenkin nousen barrikaadeille ja opetan minkä ikinä kykenen. Olen jo sisäistänyt, ettei se vesi pysy....
Jokainen ulkopuolinen, sanoisin, kysyy, mikä piru meitä naisia vaivaa, miksi emme lähde.
Niinpä niin. Kyllä, uskoisin, että jokainen tilanteessa oleva nainen sielussaan jotain siitä aavistaa, miksi niin on. Lähteköön se, joka särkee. Ehkä omasta parirakkaudestaan on valmis luopumaan muiden elämässä olevien tärkeiden asioiden vuoksi; oman kodin, lasten yms. Naisessa on kärsivällisyys, sanokoon miehet sitä kuinka vaan tyhmyydeksi, pitkäjänteisyys ja jonkin sortin rakkaus ja usko. Siihen häirikköönkin, kunnes sitäkään ei enää ole. Useimmiten vain tunneköyhään parielämiseen yhdessä. Valitettavan usein vammautumiseen tai kuolemaankin.
Meidän perheväkivalta ei koskaan ole koskettanut lapsia. Jos niin olisi ollut, jatkoa yhdessä ei olisi ollut.
Ei väkivaltainen ole väkivaltainen koko aikaa. On hyviä jaksoja ja on rakkautta, silloin kerää voimaa ja toivoa. Sitten aika-ajoin taas menee maa alta ja pallo nurin. Silloin haluaa pois. Se on kierrettä ja se syö.
No, minä olin kai sitten perusjääräpää ja yksinkertaisesti täysin tollo, kun näin kauan annoin jatkua, vaikka näin ettei tie ollut oikea. En syytä siitä muita. Ehkä itseäni, jos jotain pitää syyttää. En tee sitä, kun armahdus olis se rakentavin ja helpottavin keino jaksaa elää jollakin tavalla. Ja rukouskin ja kynsin ja hampain kiinni pitäminen tulevaisuudesta ja jos vielä jaksais pinnistää unelmiinkin.
Jos vähän vielä yrittäisin kaataa vettä jonkun kaivoon. Ole viisas ja tiedä, että on totta että väkivalta raaistuu kun aika kuluu. Tee päätöksesi nuorena, ettet enää lähellä eläkeikää kirjoita kuin minä nyt. Ettei kukaan kirjoittaisi enää. Että loukkaava nyrkki joskus pysyisi taskussa ja joku päivä osaisimme kunnioittaa toisiamme tasavertaisina. Sellainen unelma!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ja missäköhän ne lapset ovat asuneet tuon suhteen ajan? Ymmärrätkö, että se, etteivät ne lapset ole itse saaneet turpaansa ei tarkoita sitä, etteikö tuo teidän touhunne olisi heihin vaikuttanut? Ihan tarpeeksi monta tunnen, jotka tuollaisessa perhehelvetissä ovat eläneet eikä heistä yksikään ole selvinnyt traumoitta. Sama se, ottaako se äiti ylevästi turpaansa lapsia säästääkseen.
Tuli ihan oikeasti fyysisesti huono olo, kun tuota tekstiä luki. Itse olen saanut lapsena kokea ihan sitä fyysistäkin väkivaltaa. Meillä kun paska purettiin lasten niskaan. En kuitenkaan voi käsittää, miten voit edes ajatella, että teidän perheväkivaltanne ei ole koskaan koskettanut lapsia! Luuletko, että lapsiin ei ole mitenkään vaikuttanut se, kun mutsi on mustelmilla ja luut poikki?
Älä enää ihan oikeasti uskottele itsellesi, että kodin ja lasten tähden olet tuollaisessa suhteessa kestänyt. Herää, hyvä ihminen! Mieti, miltä niistä lapsistasi tuntuu siinä vaiheessa, kun sinä makaat arkussa tuon kärsivällisyytesi ja toivosi tähden. Heitä ylevä kärsimys jorpakkoon. Sellaista kun ei todellisuudessa ole edes olemassa. On vain kärsimystä.
Ei elämä ole vain kärsimystä. Sanotaan, että elämä on liian lyhyt, mutta iloton ja pelkillä kärsimyksillä lastattuna se on liian pitkä. Silloin olisi parempi, ettei sitä olisi yhtään.
Lapset ovat tärkeitä ja vastuu lapsista on suuri, joskus musertavan suuri. Sen lisäksi, että aikuisella on huoltajan oikeudet ja velvollisuudet, hänellä on myös ihan oma itsenäinen elämä tunneliittoinensa, ja niissä saa ja pitää olla sopivasti itsekäs. Ei ihmisen, jolla on jälkeläisiä, toiminta tule perustua vain lapsiin, lapsista ja lapsien vuoksi. Kuulostaa ehkä pahalta, kun olemme niin suuresti lastattuina vanhempien velvoitteilla, mutta siihen on oikeus ja siitä saa pitää kiinni. Kun joutuu tekemään kompromisseja, voi olla joskus liian paljon huomioon otettavaa, eikä tulos välttämättä ole itselle lainkaan hyvä ratkaisu. Kompromissi ei ole kenellekään se paras ratkaisu, vaikkakin joskus se ainoa.
Emme ole paikalla tilanteissa, joista näilläkin palstoilla kauhulla luemme, emme voi tietää, mikä on lopullinen totuus. Emme tiedä mitä lapset todella näkevät ja kokevat, miten esi- ja jälkihoito on hoidettu. Täällä koko elämänmittaiset rankimmat jutut pötköön kirjoitettuna pieneen tilaan antavat useimmiten liian rajun kuvan lukijalle, ehkä myös kirjoittajalle itselleenkin. Se, joka tänne kirjoittaa, kirjoittaa ehkä täysillä höyryjä päästellen, anonyymiuden turvin ja kun lukee kirjoittamansa ja toisten kommentit, ehkä järkyttyy, mutta ehkä myös avaa ne alkuperäiset sielunsa silmätkin ja kissan ehkä uskaltaa/osaa ottaa pöydälle tutkittavaksi.
En usko, että kukaan on/haluaa olla ylevä kärsivä ja ottaa väkivaltaa vastaan vain kodin ja lasten vuoksi. Kukaan ei halua ottaa väkivaltaa vastaan mistään syystä. Mutta jos/kun sellaista tapahtuu, parempi kuin sokkona hyökkääminen tuntemattomaan, vieraaseen ja pelottavaankin on perusteellinen harkinta, jossa lasketaan plussa- ja miinuslaskut. Ei elämä ole vain mustaa ja valkoista, vaan paljon on värejä, sielläkin, missä sitä ei äkkipäätä arvaa olevankaan. Ehkäpä ihminen, joka on kokenut perheväkivaltaa ja jää kotiinsa puolisonsa ja lastensa kanssa, omaa enemmän kuitenkin niitä plussia ja värejä ja osaa niitä jakaa - lapsilleenkin.
No täytyy vaan toivoa, ettei ole niin hyvin niitä plussia ja värejä lapsilleen onnistunut jakamaan, että lapset itse jatkavat äitinsä valitsemalla tiellä ja jäävät väkivaltaiseen suhteeseen kärvistelemään.
"Sen lisäksi, että aikuisella on huoltajan oikeudet ja velvollisuudet, hänellä on myös ihan oma itsenäinen elämä tunneliittoinensa, ja niissä saa ja pitää olla sopivasti itsekäs. Ei ihmisen, jolla on jälkeläisiä, toiminta tule perustua vain lapsiin, lapsista ja lapsien vuoksi. Kuulostaa ehkä pahalta, kun olemme niin suuresti lastattuina vanhempien velvoitteilla, mutta siihen on oikeus ja siitä saa pitää kiinni."
Siis tarkoitatko todellakin, että väkivaltaiseen liittoon jääminen on tuollaista itsekkyyttä ja lapsia ei tuollaisessa tilanteessa kannata laittaa etusijalle? Ymmärtäisin, jos puhuttaisiin esim. jostain uusioperheiden ongelmista, kun jokainen etsii paikkaansa, mutta jos väkivallasta puhutaan, en kyllä ymmärrä tuota ideaa siitä, että kyseessä olisi joku itsenäinen elämä tunneliittoineen ja itsekkyyksineen. Etenkin, jos vielä väitetään, kuten ap:n tilanteessa, että nuo valinnat on tehty kodin ja lasten tähden.
Yksi ongelma väkivaltaisissa perheissä on juuri se, että asioista pyritään kaunistelemaan, lakaisemaan maton alle ja ymmärrystä vaaditaan siihen pisteeseen asti, ettei enää nähdä metsää puilta. Jotta niitä rumia asioita pystyttäisiin käsittelemään ja hoitamaan, pitää ensin hyväksyä se rumuus. Joskus pitää todellakin ottaa se musta mustana ja valkoinen valkoisena. Niille sateenkaarenväreille on aikaa sitten, kun on ensin päästy pois myrskyn silmästä. Ymmärtäminen ja hyväksyminen kun ovat kaksi eri asiaa.
Tämä on vaikea aihe.
Ei ole kyse pelkästään väkivallasta, on kyse arvoista, suuresta pettymyksestä, ahdistuksesta, jaksamisesta eli koko elämä vaakalaudalla. Yksi elämän suurimmista ja vaikeimmista karikoista.
Jokainen, joka uskaltaa/hädissään tänne kirjoittaa ja jolla on lapsia, takuulla kantaa kovaa syyllisyyttä lastensa vuoksi ja tuntee riittämättömyyttä, häpeää. Ei lapsia kukaan halua kärsimään ja kokemaan vanhempien rikki menneen suhteen ylilyöntejä.
Värisevää sielua ei saa potkasta, lyötyä ei enempää saa lyödä, syyllistää häntä ja lisätä vaatimuksia jo muutenkin täyteen rekeen ja ensimmäisenä kiljaista, että “kylläpä olet ollut huono äiti/isä, kun et ole ajatellut lapsiasi ja vienyt niitä turvaan etkä ole välittänyt mitä ongelmia olet heille aiheuttanut”. Kun oma keho ja mieli on murskana, ei ole niin yksinkertaista sielua, etteikö hätääntyisi, miten ihmeessä yksin jaksaa viedä lapsia eteenpäin, kun ei pärjätä kahdestaankaan. Siksi jäädään lasten vuoksi (vaikka oma elämä tulisi uhrattua).
Lentokoneen turvaselvityksissäkin sanotaan, että aseta naamari ensin omille kasvoillesi ja auta sitten lapselle.
Ilman vanhemman jaksamista, lapsilla ei ole hyviä mahdollisuuksia selvitä.
Kärsivää tulee ensin ohjata pelastamaan itsensä, jos ei siihen itse kykene, hänen oikeuttaan olla terveesti itsekäs ratkaisuissaan, uskoa unelmiinsa (ilman ei ole motiiveja), tehdä ne ratkaisut, jotka oikeaksi valitsee - näkemään se metsä puilta. Kyllä rakkaus omiin lapsiin loppupeleissä aina ohjaa valintoja.
Piilottaminen ei ratkaise väkivaltaa, kun se on riistäytynyt käsistä, se vaan avaa tietä väkivallan raaistumiselle. Rumat asiat pitää uskaltaa käsitellä, ja vaikka se ei ehkä poista ongelmaa, mutta se ohjaa oikeita valintoja kohti.