Meillä ei ole ollut mitään yhteistä pitkään aikaan.Olemme kämppiksiä ja nukumme eri huoneissa.Läheisyyttä meillä ei ole ollut yli vuoteen.Mies ei puhu
tilanteesta mitään eikä käsittele asioita millään tavalla,kaikki näyttää olevan ok.
Minulla on stressin aiheuttamia pahoja ongelmia.Heräilen yöllä ahdistuskohtauksiin ja painajaisiin.Selkä särkee ja lihaksia aivan kuin polttelee.Olen väsynyt ja alavireinen olo vaivaa koko ajan.Olen siinä pisteessä,että jotain olisi pakko tehdä.Miten kerron miehelleni ajautuneesi ajatusteni kanssa eron partaalle.En halua tuhlata vuosiani tälläiseen laaduttomaan elämään.Terveyteni ei kertakaikkiaan kestä enää kauaa...
tilanteesta mitään eikä käsittele asioita millään tavalla,kaikki näyttää olevan ok.
Minulla on stressin aiheuttamia pahoja ongelmia.Heräilen yöllä ahdistuskohtauksiin ja painajaisiin.Selkä särkee ja lihaksia aivan kuin polttelee.Olen väsynyt ja alavireinen olo vaivaa koko ajan.Olen siinä pisteessä,että jotain olisi pakko tehdä.Miten kerron miehelleni ajautuneesi ajatusteni kanssa eron partaalle.En halua tuhlata vuosiani tälläiseen laaduttomaan elämään.Terveyteni ei kertakaikkiaan kestä enää kauaa...
Vastaukset 23
Vanhimmat
Lyö sille tayttetty avioerohakemus eteen ja sanot siihen että nimi alle ja jos ei laita niin haet yksin eroa ja niin helppoa se on. Jos sinulla on säästöjä niin nosta ne pankista pois ettei tartte erossa maksaa turhasta.
Äijäsi tarkastelee asiaa taloudellisesti, on näet halvempaa pysyä kämppiksinä.
...ja mitähän kivaa ootettavaa sullakaan enää olisi tuon ikäisenä yksinäsi? ;))
Jos välttämättä haluat yksiöön asumaan ja yksinään asioita vatkaamaan, niin paperi vaan vetämään, tuskin miehesi välittää sinusta sen kummemmin, kuin sinäkään hänestä.
Katso peiliin ja myönnä, että elämä meni jo, nyt vaan kulutat loppuaikaa ryppyinesi ja alkavine vaihdevuosinesi.
Turhan ruusuiset on ajatukset ikäneidoilla, elämä ei ole satua.. ;D
Epätoivoinen, mene töihin..
itselläni "valtavat" ongelmat ja masennukset ratkesivat sillä, että menin töihin, joka vie ajatukset mennessään.
Siihen päälle vielä viikonloppuseminaarit ja hyvä harrastus illoiksi, niin en jouda edes ajattelemaan tylsää suhdettani mieheen.
Se on katsos niin, että kaikilla se elämä iässäsi alkaa puuduttaa ja se toinen osapuoli ei jaksa enää hyppiä pillisi mukaan.
Tuskin itselläsikään on enää paljon annettavaa rakkaussuhteelle ja kyllä se uusi vastaan kävelee, vaikka olet naimisissakin, jos on kävelläkseen.
Mies ei ole elämäsi pyörittäjä, se sinun täytyy opetella tekemään itse ja mieluisaksi.
Toisille vain ei sovi parisuhde :)
Paisuhteessa on se tärkeintä miten ottaa toisen huomioon ja kuuntelee?
Toinen että puhutaan mitä, mikä mieltä painaa.
kolmantena ehkä tarvittava tila hengittää.
Jokainenhan haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi?
Jos sitä ei osaa tai jokin menee vinoon..ei ole varmaan muuta vaihtoehtoa kuin olla yksin ja mietttiä mitä meni pieleen? jos sen selvittää itselleen on aika uuden tai sitten olla yksin..
kaikille vain parisuhde ei toimi.
:) näin uskon.. haluu, ei haluu haluu jne..
Niin... Helppohan se on sanoa ja neuvoa vaikka mitä... En käsitä, miten olen kestänyt omassa liitossani parikymmentä vuotta ja niistä kutakuinkin viimeiset kymmenen olen pohtinut, miten saisin sanottua haluavani eron! Lapset ovat kouluikäisiä ja pelkään tulevia riitoja niin lapsista, talosta kuin veloistankin. Järkevää keskustelua ei saada aikaiseksi. Häpeän puolisoani enkä voi kuvitella enää mitään yhteistä meille. Kotitöistä ja taloudesta vastaan minä (puoliso ei osallistu 'naisten töihin', mutta minä teen yleensä kotona kaikki 'miestenkin työt'). Puoliso tuntuu käytännöstä yhdeltä lisälapselta, paitsi että kulkee itse omiin harrastuksiinsa tai kavereilleen (minullahan niitä ei edes ole, saati muuta sosiaalista elämää työn lisäksi). Oikeasti - ei ole edes hyviä muistoja! Olisihan se tällä ikää kiva herätä ilman, että oksettaa. Kaikesta pahasta olosta huolimatta en pysty sanomaan suoraan mitä ajattelen. Oma vikahan se taitaa olla, mutta silti...
Juuri näin "katkera keski-ikä". Myös minulle ex-puoliso oli kaikkein vaikein "lapsi". Erona se, ettei ex kulkenut kotoa mihinkään (ei kuitenkaan osallistunut "naisten" eikä "miestenkään" töihin).
Mitään ei saa, jos pelkää. SInun ei kannata pelätä riitoja talosta tai veloista. Omaisuus hoituu aina jotenkin. Aina saa jostain uuden kodin. Pienen omistusasunnon tai vuokra-asunnon.
Lapsista ei tarvitse riidellä, jos he ovat jo 12v täyttäneet.
No, mitenkö? Varmaankin niin, että sanot haluavasi erota. Mies ei todennäköisesti halua. Siksi sinun täytyy seuraavaksi täyttää 1. vaiheen erohakemus. Pyydä siiten allekirjoitusta. Ellei sitä tule, jätät hakemuksen yksin käräjäoikeuteen. Voit tietenkin heti aloittaa tuosta täytetyn erohakemuksen allekirjoittamisesta.
Joo, eiköhän tuo noin parhaiten järjesty.
Ensinnäkin olen hyvässä ammatissa oleva itsestäni huolehtinut nainen.Ihan turha mielestäni kuitata jollain keski-iällä miehen välinpitämättömyyttä.Pikkupoika joka kävelee keittiön ja TV:n väilä.Ei tee kotona mitään ,kaikissa ongelmissa ja korjaamisissa on tukeuduttava poikiini,kun mies ei "ymmärrä" mitään..Sitten tykkää huonoa,kun olevinaan ei kelpaa mihinkään.Mitä auttaa pyytää,jos ei tiedä ja osaa korjata.Ei kestä mitään arvostelua,kun kuulema kotonaan ei ole tottunut sellaiseen.Minä teen meillä niin naisten kun miestenkin työt.En ole niitä naisia jotka hyppöittää pillinsä mukaan miestä.Teen niin paljon itse kuin osaan.Näyttää olevan niin että toiset miehet ovat henkisesti lapsia koko ikänsä.Valinta on vaan sitten itse tehtävä,jääkö vai eikö.Joku tässä totesi yksiöön joutumisesta.Meillä iso talo on minun ja kaikki muukin sen ympärillä,joten se on joku muu,kuka sinne muuttaa.alkup.kir.
Ihme, että tuollaisen uusavuttoman köyhän luuseriukon olet sitten ottanut ja vielä antanut lapsesikin maailmaan siittää?
Miten ihmeessä olet ollut kaiken lisäksi vielä niin tyhmäkin?
...ja tämä ei ole ilkeyttä, vaan ihmettelen ihan oikeasti?
Olemme uusiopari,yhdessä yli 11v. Mennessään kun ei tiedä kukaan,millaiseksi
puoliso muuttuu.Ekat vuodet menee toisilla miellyttämisen tarpeessa ja sen jälkeen kun arki koittaa,alkaa totuus näkymään.Hän näköjään omaa peruslaiskan luonteen ,joka ei alussa näkynyt.Seuruvaiheessa hän aina hoki,kuinka samanlaisia olemme ja nyt tuntuu ettei ole mitään yhteistä.Eikä minulla ole hänen kanssaan yhtään lasta,onneksi.
Ymmärrmeko oikein: lapset ja talo ovat sinun. Sinun ja miehesi välillä on avioehto joka varmistaa kodin pysyvyyden sinulle ja lapsillesi. Toisin sanoin eron tullessa voimaan miehesi, siis tuo sinun hankkimasi laiska ja mihinkään kykenemäton vetelys, on se kuvasta poistuja.
Jos todellakin on näin, miksi enää odotat?
Kotisi on linnasi ja sinun velvollisuutesi äitinä on huolehtia lapsillesi (ja itsellesi) iloinen, rakastava ja turvallinen kodin ilmapiiri. Huomaat nyt että tuo vieras käenpoikanen ("miehesi") on myrkyttämässä sen ilmapiirin teille jokaiselle.
On aika puskea hänet pois pesästä ja tuulettaa pesä!
On todellakin parasta ettet tuo sinne uusia käenpoikasia ennenkuin lapsesi ovat pysyvästi pois kotoa, opiskelemassa tai tyoelämässä ja omillaan. Nauti näistä muutamista vuosista vain lastesi kanssa, osallistu täysillä heidän rientoihinsa ja aktiivisuuksiin. Opasta heitä ja tee asioita heidän kanssaan.
Ilman vieraita miehiä kodissanne.
NYT he tarvitsevat sinua, eivät sitten kun heillä on omat perheensä
Minä olen se poika jota äiti yritti ongelmiin ja korjaamisiin kun mies ei mitään ymmärrä. Harvoin menin kun mies ihan hyvin osasi itsekin, ei sitä vain huvittanut tehdä kun siitä mitään kiitosta saanut. Parhaassa tapauksessa jotain "ai sä oot tehnyt tuolle jotain", useimmiten ei sanaakaan ja väliin haukut väärästä suorituksesta. Siihen päälle jatkuvaa piikittelyä pikkuasioista, kuten että ei se osaa edes päiväpeittoa laittaa yms.
Minä sitten olin se joka osaa. Ihmettelin siskon kanssa että miten se kiltti ja mukava mies viitsii mokomaa pirttihirmua katella.
Kyllä miehellä taitaa olla niin hyvät oltavat, ettei kai se hölmö halua mukavasta elämästään luopua. Älä ihmeessä aikeile enää, ettet todella sairastu. Sinun täytyy vain riuhtaista itses toimimaan ja mennä laittamaan se ero vireille, niinkuin moni on täällä neuvonut. Asiasi ovat paljon paremmin, kuin monella muulla, jos ei tarvi edes asuntoa hakea. Kyllä meillä itsestämme huolehtivilla ja välittävillä viiskymppisillä naisilla on vielä paljon mukavaa elämää jäljellä. Joskus se vaan vaatii luopumista jostain. Toivon sinulle rohkeutta ja onnea eteenpäin.
Ihmeen suuren roolin annatte sille kumppanille?
Kaikkihan sen jo tässä iässä tietää, että kotileikit on tarkoitettu nuorille, mutta että ei osata samankaton alla elää, ettei toinen ärsyttäisi, on kummallista?
itselläni on hyvä ystäväpiiri, mukavat harrastukset ja kumppanin kanssa ihan asialliset välit, vosipa sanoa, että olemme onnellinen viiskymppinen pari, emme kuitenkaan keskenämme, vaan kummallakin omat menonsa ja ystävänsä.
Mutta hyvä on toinen olla olemassa, kun apua tarvitsee.
En ainakaan haluaisi itse jäädä yksin kotiin murjottamaan AP.n tavalla ja odottelemaan sitä elämän prinssiä enää tässä iässä, se olisi absurdia! ;))
"Ihmeen suuren roolin annatte sille kumppanille?"
Joku antaa suuren roolin, joku toinen vain sivuosan. Jokainen päättää itse tilanteensa mukaan. Mielestäni on turhaa jatkaa liittoa, jos kumppanista on enemmän harmia kuin iloa/jos mieluummin olisi yksin/jonkun toisen kanssa.
Enpä oikein usko kenenkään enää keski-ikäisenä odottelevan unelmien prinssiä tai prinsessaa. Pikemmin hakusessa on kumppani, jonka kanssa viihtyy. Kotileikit on leikitty. Keski-iässä alkaa oma elämä. Mieluummin ilman parisuhdetta kuin huonossa parisuhteessa.
Älä kerro. Muuta vain eri osoitteeseen ja ole niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun mies tulee käymään luonansi ja ihmettelee, että mitä ihmettä tämä tarkoittaa, niin ole niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Täällä tistmalleen samanlainen tilanne, tosin lapsia kolme ja kaikki vielä alle kouluikäisiä. Miehen kanssa ei nää mitään yhteistä; nukutaan eri huoneissa, lomat vietetään eri aikaan, kotona ei olla koskaan yhtä aikaa muutamaa tuntia kauempaa. Jos ei lapsia olisi niin olisin lähtenyt ajat sitten, mutta lastehn kodin hajoittaminen epäilyttää kun ovat vielä noin pieniäkin. Taloudellisesti ehkä juuri ja juuri pärjäisin (maksan nytkin kaiken muun paitsi asuntolaina maksetaan puoliksi).
Parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa?
Elätte sympioosissa, sinulla huoli miehestäsi ymmärrettävää..
Meillä asiat meni kuten normaalisti vaimo alkoi seurustella aktiivisesti.
Jäi kiinni oli, jotenkin hukassa..puhui rakastavansa toista. Ok sitten tas sain raahattua avio neuvojalle jospa asiaan saataisiin korjausta..saatinkin taas meni 5v sama juttu..jäi kiinni eli sellaisessa kahden mielen välisessä ilmassa..missä välitti kodista lapsista mutta ei rakastanut miestään siis minua hm..aidan takan ruoho vihrempää toteutui..olin 18v uskollinen..uskoin viime metreille mutta vaimo lopetti sitten lopussa kaiken toiveen jatkamisesta. Halusi eroon ja pääsi..suru suuri lapset samaan myllyyn ja soppa valmis oltiin jatkossa eroperhe..kaikki sekaisin..rahat, talous, kaverit, koulut jne..itsellä masennus, työpaikalla ongelmia, alkoholi jne..elämä mureni. hm letä sitten syyttämään eipä muuta kuin peiliin katsottava ja yritettävä..lapset jäi asumaan vanhaan kotiinsa ja jatkoin lisä lainopjen turvin parisen vuotta ennen kuin oma selkäranka katkesi..nyt erosta 6v ja vaimolla uusi(3s) mies nyt tervepäinen ja normaali..hyvä mies..itsellä aika sekaisin asiat mutta lapset olen hoitanut ja viimeistä viedään..
Puhukaa/neuvoalle/ jollei mikään auta erotkaa lakimiehen kanssa paperit ja sukset omaan suuntaan..n.2v menee niin elämä voittaa heh jos voittaa..tsemppiä..elämäähän tämä vain on :)
Kertokaa naiset ajoissa miehelle kun rakkaus loppuu. Vain puhumalla selviää voiko sitä vielä löytää. Rakkaudettomasta suhteesta kärsii kaikki. Toiset enemmän toiset vähemmän mutta lopulta kärsivät kuitenkin kaikki koska katkeruuden kasvamista voi estää vain aito rakkaus. Itse olen vasta tilanteessa jossa yli 20 vuotinen suhde on loppumassa kun lopulta vaimo avasi suunsa ja sanoi ettei ole rakastanut minua aviomiehenä enää aikoihin eikä ole edes varma onko koskaan todella rakastanut "minua". Omassa rakkaudessani olen ollut niin sokea että en ole edes huomannut vaikka viimeisen kymmenen vuoden ajan hän on teoillaan jo kertonut minulle ettei rakkautta enää ole. Masennusta ja toivottomuutta ja väsymystä kyllä joka on ruokkinut minun rakkauttani ja haluani yrittää helpottaa hänen oloaan antamalla kaikkeni - mutta koska hän on nähnyt parisuhteemme masennuksen syynä on kaikki yritykseni olleet taistelua tuulimyllyä vastaan. Ei rakkautta voi ottaa vastaan masennuksen lähteenä olevalta henkilöltä vaikka haluaisi. Vasta se ääneen sanottu minä en rakasta sinua enkä halua elää sinun kanssasi enää herätti minut unesta. Nyt elämäni syvimmässä kriisissä olen monet yöt vaikeroinut ja itkenyt miksi en riitä miksi en voinut asialle mitään. Mutta huomasin pian etten olisi voinut tehdä mitään toisin - päinvastoin - olisin ansainnut tulla "vapautetuksi" rakkauteni kahleesta paljon aiemmin.
Rakastuneena kestää valtavasti huonoa kohtelua - minä olin kuin talonmies - hänen elämänsä tärkeysjärjestyksessä. Ja minä olin onnellinen ja rakastin häntä edelleen. Vieläkin rakastan häntä mutta ymmärrän myös että minäkin olen ansainnut rakkautta. Minunkin tarpeitani tulee jonkun kuunnella. Minäkin olen ansainnut jonkun ihmisen joka rakastaa minua ja jolle minä olen tärkein ystävä.
Kun rakkaus loppuu tai sitä ei ole - puhukaa hyvät ihmiset heti. Joskus se tulee takaisin mutta aina se johtaa muutokseen joka on mahdollisuus vaikka siitä puhuminen olisi kuinka tuskallista. Huono olo ei saa olla normaalia - sitä ei kukaan kestä. Mutta kertarysäyksen huonoa oloa kestää jos sitä seuraa onnellisuus ja rakkaus.
Voisi olla kuin minun sanojani. Aivan samanlainen kohtalo takana.
Lisään ääneni kuoroon: kertokaa tunteistanne! Kertokaa ajoissa! On ollut aivan hirveää kun silmät ovat avautuneet sille, kuinka aikaisin toisen tunteet alkoivatkaan hiipua (jo ennen toisen lapsen saantia - jota en olisi koskaan alulle saattanut jos vain olisin tiennyt).
Täällä tuomitaan jo 50 vuotias nainen liian vanhaksi rakastumaan ja viettämään ihanaa elämää jonkun rakkaan kanssa. Itse täytän pian 60. Olen vasta löytänyt elämääni ihanan sielunkumppanin. Harmi vaan, että minulla on mies, joka on katsonut televisiota viimeiset 15 vuotta, eikä ole paljon puhua pukahtanut. Rakastan sinua on ollut täysin vieras lause. se kuulemma sanotaan kerran ja sitten sanotaan, kun se loppuu. Minulle kävi näin, että rakkaus loppui. Sitten ihan vahingossa tapasin erään miehen ja rakastuimme kertaheitolla. Tätä on nyt kestänyt useita kuukausia. Mieheni kanssa en harrasta seksiä enkä pussaile. Niin, nyt mieheni on alkanut huomioimaan minua liiaksi. Tuntuu niin teennäiseltä koko homma. Hän varmaan oikeasti rakastaa minua, mutta se tuli vähän liian myöhään. En voi tunteilleni mitään. Ei tunnu halaukset miltään. En kuitenkaan haluaisi loukata häntä, mutta miten jatkaa tällaista. En ymmärrä miksi hänkään haluaa pitää vaimoa, joka on rakastunut toiseen. Yhtä tuskaa itsellekin miettiä mitä tehdä. Järkipuoli haluaisi elää tässä turvallisessa liitossa, mutta tunnepuoli haraa vastaan. Onhan vain tämä yksi elämä ja sitäkin loppujenlopuksi aika vähän jäljellä. Äitini on yli 80v ja rakastunut uudelleen ensirakkauteensa. Onkohan tämä sukuvika?