Mikä voi olla niin voimakas tunne, ettei edes vielä 4:n vuoden jälkeen voi unohtaa toista. Yhtään samanlaista tunnetta kuin aikaisemmin ei ole tullut matkanvarrella.
Yritä sitten unohtaa, kun toinen pomppii joka yö unissani. Mikähän ihme minua vainaa?
Yritä sitten unohtaa, kun toinen pomppii joka yö unissani. Mikähän ihme minua vainaa?
Vastaukset 30
Vanhimmat
Se oli sinun elämäsi rakkaus..sanotaan, että ihminen kokee sen oikean rakkauden vain kerran elämässään.
Mut "Pomppeli Pom" haluat pitää sen vaan tollasen unena?
Onko se ihme jos ei riitä 15 vuottakaan.
Tai 20 vuotta..
mulla vasta 2,5 vuotta takana. Toivottavasti me saisimme mahdollisuuden jatkaa siitä mihin jäimme, kun tietää mitä muuten on edessä: vuosien tuskaa:(
Törmäsin aivan yks kaks yllättäin vanhaan heilaani 23 vuoden takaa. Paikalla ollut ystäväni sanoi myöhemmin, että heti näkyi, kuinka lempi roihahti välillämme. Nyt ollaan taas yhdessä, enkä voi valittaa :-D
Sama täällä viina tuli väliin joskus ja nyt kun se on pois kokonaan kuvioista en pysty olemaan normaalisti hänen seurassaan :) Se tunne mitä kumpuaa sisältä voih ... En usko että ikinä enään sitä kenenkään kanssa tunnen mutta se on ollutta ja mennyttä elämä edessä sekä katse eteenpäin.
Aika on kumminkin vain kullannut muistot.
Oletteko miettineet, mistä johtuu, että se yksi tuntuu niin ainutlaatuiselta? Onko todella kyse siitä, että se ihminen oli ainutlaatuinen? Vai onko oikeasti kyse teidän omasta tunteestanne ja jostain muusta asiasta, joka oli elämässänne silloin, mutta ei enää? Miltä kaikkea muuta teillä oli silloin kun tuo suhde oli, millaiseen elämäntilaanteeseen suhde syntyi? Miettimällä vastauksia näihin kysymyksiin voi saada selville, mistä se ainutkertaisuuden tunne syntyi.
Se tuntuu ainutlaatuiselta sen takia, että kun taas kohdattiin, niin aika katosi ja oli kuin oltais edellisenä päivänä nähty viimeksi, vaikka oli 23 vuotta kulunut.
Jatkona vielä: kun on se historia niin nykyisyys jotenkin vahvistuu ja kirkastuu.
Tervetuloa joukkoon, sama juttu täällä. Kestääköhän tämä loppu elämän? :S
ihminen kokee sen oikean rakkauden vain kerran elämässään.:)
se vaan on, joitakin ei vaan voi unohtaa nähtävästi, itsekin olen kavannut jo 2 vuotta ja kaikkea sattunut jo tässäkin ajassa, se yksi silti kummittelee :(
On se kummallista.. vaikkei toista ole nähnyt moneen vuoteen niin taas tavatessa tuntuu kuin olisi nähty juuri eilen ja juttu jatkuu luontevana siitä mihin jäätiin.. kukaan toinen ei ole säväyttänyt tällä lailla hänen jälkeen.. ehkä se on niin että ihmiselle on se oikea ja jos elämä menee hyvin hänet saa pitää mutta joskus elämä heittää esteitä jolloin on pakko olla erossa.. mutta unohtaa häntä ei voi :(
Minäkään en voi neljän vuoden jälkeen unohtaa, mutta... Tein kaikkeni, että rakkaus olisi saanut elää mutta se ei saanut. Mies lähti etsimään kai itseään.
Nyt olen tavannut miehen, joka saa minut kyseenalaistamaan sen mitä minulla oli suuren rakkauteni kanssa. Ja on herännyt jopa tarve nähdä suuri rakkauteni. Tiedän olevani sellaisessa paikassa, jossa tarvitsen sanoa hyvästit menneelle, hyvästit suurelle rakkaudelleni.
Ajattelin aina, että pitää tulla jotain suurempaa, jotain enemmän että entinen jää. Nyt taitaa olla käymässä niin. Koitan kuunnella järjen ääntä mutta se ei kuulu. On tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi. Nyt on niin ihana mies olemassaan, että ei ole tosikaan.
Mutta mitäpä tehdä, kun ne vanhat huonot puolet nousee alkuhuuman jälkeen taas esiin? Kun ei sitten kuitenkaa olla muututtu (meidän tapauksessa aika monen vuoden jälkeen) eikä viisastuttu. Onko se joku regressio siihen entiseen, voiko korjausliike onnistua, jos molemmat haluis vai tuleeko vaan ikävää sanomista "no tollanen olit kyllä jo silloin, olis pitänyt muistaa!!"?
Uskokaa tai älkää, sama tunne voi tulla vielä 36 vuoden jälkeen vaikka välissä
on toisen kumppanin kanssa pitkä avioliitto lapsilaumoineen..
Hieman mutta vain hieman tunnelmaa latisti se että silloin ihailemani kauniit hoikat sääret olivat muuttuneet paksuiksi pohkeiksi..
Minulla on aikaa kulunut 26 vuotta ja kaipaus on pysynyt. Lähes päivittäin hän on mielessäni ollut. Harmittaa vaan että päästin hänet aikanaan menemään, omien virheitteni vuoksi.
Joka tapauksessa hän oli minulle se ainoa oikea, ei sen jälkeen sellaista tunnetta ole tullut ja tuskin tuleekaan, ellen sitten törmää häneen, mikä on hyvin epätodennäköistä, sillä minusta ei ole ottamaan yhteyttä.
Sinä nimim. "säilynyt mies", tarkoitatko että olette taas yhdessä 36 vuoden jälkeen? Jos, niin onnittelut. Niin ja ei kai sitä mitkään paksut pohkeetkaan voi tunnelmaa lastistaa jos olet aidosti kaivannut tuota naista jo 36 vuoden ajan...
Paksut on pohkeet itsellänikin ja monasti ajattelen että mitähän tämä Elämäni Mies mahtaisi tuumata jos nyt tapaisimme sillä ihminen muuttuu 26 vuodessa...
Emme ole yhdessä emmekä koskaan tavanneet senjälkeen kun alle 20vuotiaina erosimme. Tai tarkemmin sanoen hän jätti minut vanhempiensa painostuksesta. Se taisi olla ensimmäinen suhde puolin ja toisin mikä kesti kolme vuotta. Uskoisin että
asia on vaikea hänellekin koska kun äskettäin satuimme samaan kauppaan sattumalta ja huomasimme toisemme, hän pakeni vauhdilla ulos liikkeestä. Miksi niin olisi käyttäytynyt jos mitään tunteita ei enää olisi..
Eromme jälkeen joskus 30-kymppisenä päädyin naimisiin ja perhe-elämää kesti
lähes 20 vuotta kunnes tuli avioero. Varmaan on niin että tuo nuoruuden onnettomasti päättynyt rakkaus vaikuttaa koko loppuelämään ja sen rakkaussuhteisiin...no, semmoista elämä kai on. Pohkeet on sivuseikka mutta
silmät ei kai muutu mihinkään :-)
Aika jännä tunne varmaan jos sattumalta törmäsitte samassa kaupassa! Se on selvää että tunteita hänellä on sinua kohtaan koska noin reagoi. Jos olisit ollut hänelle yhdentekevä, hän olisi voinut tervehtiä ja jäädä juttelemaan ja kyselemään kuulumisia.
Kyllä minulla on muitakin suhteita nuoruudessani, joissa olen jättänyt tai tullut jätetyksi. On ollut kihlaus ja avioliittokin välissä ja ne seurustelusuhteet. Mutta kukaan ei ole jäänyt mieleeni "kummittelemaan" kuin tuo mies.
Olen yrittänyt tietoisesti päästä hänestä eroon, mutta huonolla menestyksellä. Monasti olen miettinyt mitä tapahtuisi jos sattumalta kohtaisimme. Kävisikö kuten sinulla..
Oletko ajatellut että ottaisit yhteyttä nyt kun kohtasitte, sehän olisi aika luontevaa!
Kynnys on korkealla yhteydenottoon varmaan puolin ja toisin. Hän ilmaisesti elää
onnellisessa liitossaan lapsineen, mitäpä minä sitä hämmentämään. Koska hän jätti
minut on kynnys korkealla mullakin niellä oma ylpeyteni. Olisi aika nöyryyttävää
tulla torjutuksi. Miten sinä ajattelet yhteydenotosta tuohon entiseesi?
Koska ensirakkaus on kummitellut näinkin kauan, on hän varmaan mukana koko loppuelämän. Ei muistoja voi pakolla poistaa päästä. Minulla tuo kummittelu ei ole jokapäiväistä..hän tulee mieleen ainoastaan jo joku asia muistuttaa minua asiasta pitkienkin aikojen päästä.Ehkä hänen näkemisensä
melkoisesti vanhentuneena helpotti tilannetta. Ja voi olla että en haluakkaan häntä
tavata..sen verran kipeää se silloin teki ja meni jokunen vuosi ennen kun taas
sain kiinni elämästä.. :-)
Olen miettinyt paljon yhteydenottoa, mutta ei minusta ole siihen. Jos olisi, olisin sen jo tehnyt. Olen myös miettinyt sitä että jos tapaisimme, voi olla että enää ei sitä samaa tunnetta sitten löytyisikään, onhan tässä vuosia vierinyt. Voi siis olla että kaikki olisi pettymystä. Ei ehkä samaa sielujen sympatiaa löytyisikään.
Tai sitten voisi olla päinvastoin, että siitä vasta kaikki alkaisi.
Tämä mies on kuitenkin parisuhteessa, asuvat yhdessä ja lapsiakin on, en tiedä onko tuon saman naisen kanssa. En halua tupata siihen väliin ja voi olla ettei minulla mitään mahdollisuuksia edes olisi, tulinhan aikoinaan jätetyksi.
Voi että kun nämä on vaikeita asioita. Järki sanoo yhtä ja tunteet toista.
Siitä olen varma että jos vielä joskus tapaan jonkun miehen johon rakastuisin, teen kaikkeni että tuo nuoruudenrakkaus sitten viimeistään "haalenisi". Jo olisi aikakin...
Sillä eihän kukaan tykkää olla kakkosena. Itse kun olen sellainen "kaikki tai ei mitään" tyyppi niin en haluaisi toisellekaan sitä mitä itse olen jostain asiasta mieltä.
Siinäpä se. Miksi sitä toisten perhe-elämää menisi sotkemaan..lapset ja muut asiaan osattomat vaan kärsisivät. Onneksi järki taitaa mennä tässäkin asiassa tunteiden edelle. Ehkä kyse on vaan omista illuusioista jotka elävät vain omassa päässä.
Niin,varmasti sinä I.I. löydät kumppanin ja rakkauden kun haluat ja se lienee parasta lääkettä kummitteleviin sydänsuruihin, fiksulle naiselle kun vaikutat. ;-)
Totta on että voi olla vain illuusio joka elää omassa päässä. Ja näin varmaan onkin. Olen yrittänyt järkeillä että miksi hän minut sitten nyt haluaisi kun silloin aikoinaan halusi minusta eroon. Surullista.
Elämä jatkuu. On jatkunut jo 26 vuotta.
Miksi märehtiä menneissä kun sitä eikaa ei kuitenkaan saa takaisin?!!
Eteenpäin sano mummo lumessa.
Fiksulta ihmiseltä sinäkin "säilynyt mies" tunnut ja olen aika varma että sinäkin kohtaat vielä sen rakkauden jonka jälkeen kaikki entinen elämä tuntuu toisarvoiselta!
Jos vaan osaisi niin elelisi vain tätä päivää. Eilistä ei saa takaisin ja tulevaisuutta ei
voi ennustaa..ainakaan oikein. Tasapainoisempaa olisi jos järki,tunteet ja todellisuus
olisi lähellä toisiaan. Empä muista että olisin koskaan jutellut kenenkään kanssa
menneisyyden rakkaustraumoista. Kumppanit ei varmaan haluaisi niistä kuulla
ja tutuille ei näistä kehtaisi kertoa. Mukavaa ja rauhoittavaa on huomata että
jollain muillakin on samanlaisia ajatuksia joskus päässä. Vähän tietysti arveluttaa
keskustella näistä asioista julkisella palstalla enkä tiedä kuuluko nämä pohdiskelut
tänne :-)
Sivusta laitan minäkin lusikan tähän hämmennykseen.
Sinulle "ikuisesti ikävöivä" sanoisin, että saistkohan jostain netistä löydettyä vaikka tuoreen kuvan tästä nuoruudenrakkaudesta?
Nythän sinulla on todennäköisesti päässäsi kuva edelleen siitä noin 25-vuotiaasta miehestä. Se pitäisi nyt päivittää! Aivot tekevät sen päivityksen aika näppärästi ja se auttaa paluussasi nykypäivään sieltä menneisyydestä.
Itse onnistuin tällä tavalla vihdoin hivuttautumaan irti tuosta melkeinpä pakkomielteeksi muuttuneesta ensirakkauden päivittäisestä muistamisesta. Tai muistanhan minä hänet edelleen hyvin usein, mutta kaipaus on vihdoin kaikonnut ja elämänlaatu parantunut.
Yhteen vaanj tai näät unia loppuikäs.
Ei kai se mitään menneisyyteen palaamista ole jos haluaa jatkaa ihmisen kanssa jonka kanssa on aiemmin seurustellut.
Nykyisyydessä se toinenkin elää, eikä menneessä.
Toiset puhuu siitä muuttumisesta, aikuisena ihmisenä, varsinkaan keski-ikäisenä ei enää kovasti muutu, kyllä se perusluonne on ja pysyy.
Rohkeutta vaan pitää olla.
Kyllä, 4,5 vuotta on minullakin kulunut siitä, kun rakkaimpani jätti minut, ja edelleen ajattelen häntä paljon... Tuntuu että rakastan häntä yhä yhtä paljon kuin silloin... Kaipaus on onneksi muuttunut vähemmän ahdistavaksi. Hän oli ensirakkauteni, ja todella rakastin häntä oikeasti, ja rakastan kai vieläkin. Lopussa ja suhteen jälkeen hän on ollut ilkeä minua kohtaan, mutta se ei ole saanut tunteitani sammumaan.
Ei tällaiseen ole mitään helppoa apua saatavissa. En ole ollut häneen yhteydessä 1,5 vuoteen, sillä yhteydenpito johtaa vain mielipahaan lopulta. Hullua kai se onkin.
Tyhmempi vois kuvitella, et mies voisi aikuistua 25 vuodessa. Ehei. Eli pakko sanoa et ihan kivaa nuoruusmuistojen lämmitystä mut sit oikeesti uutta matoa koukkkuun...