Tämä ei ole syytös viesti heille, joilla ei ole ystäviä/kavereita. Tarkoituksena on tuoda yksi näkökulma yksinäisyyteen ja kavereiden puutteeseen.
Olen toisinaan yksinäinen, vaikka minulla onkin ehkä jonkin mittapuun mukaan laaja ihmisverkosto ympärillä. Voisin sanoa, että minulla on perheeni lisäksi ainoastaan kaksi hieman läheisempää ihmistä elämässäni. Olen miettinyt, että jossain määrin olen tietoisesti hankkinut hyvin suppean tuttavapiirin. Olen nimittäin ystävänä erittäin lojaali ja luotettava enkä koskaan ole pettänyt kenenkään luottamusta. Harmikseni olen huomannut, että harva ainakin tapaamistani ihmisistä jakaa nämä samat ominaisuudet. Petyn ihmissuhteeseen, jos ilman pätevää syytä perutaan tapaaminen useamman kerran tai ei ole aikaa kunnolla keskittyä toiseen, kun tavataan. Puhutaan vain omista asioista eikä huomioida toista. Netistäkin olen hakenut ystäviä huonolla menestyksellä. Yksi tyttö perui tapaamisen viime tingassa. Tai oikeastaan "unohti" perua ja soitin perään. Myöhemmin hän otti yhteyttä, että josko tavattaisiinkin. Itselläni ei siinä vaiheessa ollut enää kiinnostusta, koska huomasin puhelumme aikana tytön valehtelevan. En edes ymmärrä miksi ja toisaalta en edes halua tietää. Ymmärrän, että ihmisillä on vaikeaa toisinaan, mutta itse en ole sitä ainakaan toiselle, täysin vieraalle kostanut.
Ehkä se on jo iän tuomaa hyväksymistä, että suurin osa ihmisistä ei halua/kykene luomaan samanlaista ihmissuhdetta kuin itse kaipaan. En hae mitään täydellistä ihmistä elämään, vaan ystäväkseni sopii sellainen ihminen, joka on sinut itsensä ja ympäristän kanssa. Näin ollen tarvetta esimerkiksi valehtelemiselle ei ole. Ihmisten jatkuva touhottaminen verkostoitumisen hyödyistä väkisinkin pistää miettimään, että onko ihmissuhteet vain etujen tavoittelua varten? Jos haluan apua, pyydän sitä. En koristele pyyntöäni mielistelyllä tai muilla valkoisilla valheilla. Harvemmin nyt apua pyydän keneltäkään.
Kirjoitukseni tarkoitus oli herättää keskustelua, että onko ihmissuhteista tullut kertakäyttötavaraa vai ovatko ne aina olleet sellaisia? Missä on ne ihmiset, jotka vieläkin luovat rationaalisen siteen lisäksi myös tunneyhteyden toiseen. Muistan vieläkin, kun toinen ystävistäni oli aidosti pahoillaan, kun minua oli väärinkohdeltu. Se kosketti minua, koska silloin suruni tosissaan tuntui jaetulta. Olen itsekin surrut ystävieni asioita, koska haluan heille molemmille ainoastaan hyvää. Ovathan he ihmisinä ainutlaatuisia.
Olen toisinaan yksinäinen, vaikka minulla onkin ehkä jonkin mittapuun mukaan laaja ihmisverkosto ympärillä. Voisin sanoa, että minulla on perheeni lisäksi ainoastaan kaksi hieman läheisempää ihmistä elämässäni. Olen miettinyt, että jossain määrin olen tietoisesti hankkinut hyvin suppean tuttavapiirin. Olen nimittäin ystävänä erittäin lojaali ja luotettava enkä koskaan ole pettänyt kenenkään luottamusta. Harmikseni olen huomannut, että harva ainakin tapaamistani ihmisistä jakaa nämä samat ominaisuudet. Petyn ihmissuhteeseen, jos ilman pätevää syytä perutaan tapaaminen useamman kerran tai ei ole aikaa kunnolla keskittyä toiseen, kun tavataan. Puhutaan vain omista asioista eikä huomioida toista. Netistäkin olen hakenut ystäviä huonolla menestyksellä. Yksi tyttö perui tapaamisen viime tingassa. Tai oikeastaan "unohti" perua ja soitin perään. Myöhemmin hän otti yhteyttä, että josko tavattaisiinkin. Itselläni ei siinä vaiheessa ollut enää kiinnostusta, koska huomasin puhelumme aikana tytön valehtelevan. En edes ymmärrä miksi ja toisaalta en edes halua tietää. Ymmärrän, että ihmisillä on vaikeaa toisinaan, mutta itse en ole sitä ainakaan toiselle, täysin vieraalle kostanut.
Ehkä se on jo iän tuomaa hyväksymistä, että suurin osa ihmisistä ei halua/kykene luomaan samanlaista ihmissuhdetta kuin itse kaipaan. En hae mitään täydellistä ihmistä elämään, vaan ystäväkseni sopii sellainen ihminen, joka on sinut itsensä ja ympäristän kanssa. Näin ollen tarvetta esimerkiksi valehtelemiselle ei ole. Ihmisten jatkuva touhottaminen verkostoitumisen hyödyistä väkisinkin pistää miettimään, että onko ihmissuhteet vain etujen tavoittelua varten? Jos haluan apua, pyydän sitä. En koristele pyyntöäni mielistelyllä tai muilla valkoisilla valheilla. Harvemmin nyt apua pyydän keneltäkään.
Kirjoitukseni tarkoitus oli herättää keskustelua, että onko ihmissuhteista tullut kertakäyttötavaraa vai ovatko ne aina olleet sellaisia? Missä on ne ihmiset, jotka vieläkin luovat rationaalisen siteen lisäksi myös tunneyhteyden toiseen. Muistan vieläkin, kun toinen ystävistäni oli aidosti pahoillaan, kun minua oli väärinkohdeltu. Se kosketti minua, koska silloin suruni tosissaan tuntui jaetulta. Olen itsekin surrut ystävieni asioita, koska haluan heille molemmille ainoastaan hyvää. Ovathan he ihmisinä ainutlaatuisia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ihan viisaita asioita kirjoitat. Mua ärsyttää ihmisten valehtelu ja ainaset tekosyyt.. Samalla linjalla olen kanssasi. Ei minullakaan ole laajaa verkkoa ympärilläni. Perhe ja muutama hyvä ystävä.
Itsekin olen hyvin valikoiva juuri mainitsemastasi syystä. Kaameimpia ovat valeystävät, jotka esittävät ystävää, mutta tosiasiassa puhuvat pahaa selän takana ja oikeasti eivät ole ystäviä vaan jopa inhoavat ja kadehtivat sinua salaa ja toivovat sinulle pahaa. Näihinkin tullut törmättyä.
Jos on perhe ja laaja ihmisverkosto niin ei ole yksinäinen vaikka miten ajattelis. Mulla ei ole moneen vuoteen ollut edes juttukaveria niin mua voi sanoa jo yksinäiseksi. olen yksin 24 tuntii vrk