En varmaan pääse hänestä yli koskaan. Erosta on jo yli kymmenen vuotta, suhde oli vajaan vuoden mittainen, eli ei pituudella pilattu, mutta taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta kun todella rakastin, siis todella rakastin jotakuta.
Ja kun rakastan aina vaan!!!!
Pahinta tässä on se, että minä itse olin se, joka suhteen katkaisi. Se sattui niin paljon, sydän vuotaa verta aina vaan. Ja miksikö tein niin; suojellakseni itseäni, kun pelkäsin... Olin hölmö. Olimme molemmat haavoilla ja rikki; soittelimme kaipaavia puheluita... ja sovimme, että ollaan ystäviä. Ei se vaan toiminut. Lopulta lakkasin vastaamasta, kun koski ihan liikaa. Ex ei vieläkään tiedä, miksen vastannut hänen viimeisiin yhteydenottoihinsa.
Nykyisin meillä molemmilla on puolisot ja lapsia, ei siis enää mitään mahdollisuutta. En rikkoisi kenenkään parisuhdetta ikinä, enkä myöskään miestäni pettäisi.
Asumme exän kanssa samassa kaupungissa, ja aina silloin tällöin hänet näen. En tohdi edes katsoa häntä silmiin, puhumattakaan, että tervehtisin. Sattuu yhä vaan niin paljon. Ja Luoja tietää, miten häntä rakastan aina vaan. Ja pelkään, että hän on minut unohtanut tai ehkäpä vihaa minua syvästi.
Mulla on hyvä mies, ja rakastan häntäkin, hän on turvallinen ja ihana ihminen. Mutta tunteeni exää kohtaan ovat jotain ihan muuta... Tuntuu, että elän elämäni väärän miehen kanssa, ihan oman hölmöyteni tähden.
Ei päivääkään ole kulunut etten exääni ajattelisi. :´(
Ja kun rakastan aina vaan!!!!
Pahinta tässä on se, että minä itse olin se, joka suhteen katkaisi. Se sattui niin paljon, sydän vuotaa verta aina vaan. Ja miksikö tein niin; suojellakseni itseäni, kun pelkäsin... Olin hölmö. Olimme molemmat haavoilla ja rikki; soittelimme kaipaavia puheluita... ja sovimme, että ollaan ystäviä. Ei se vaan toiminut. Lopulta lakkasin vastaamasta, kun koski ihan liikaa. Ex ei vieläkään tiedä, miksen vastannut hänen viimeisiin yhteydenottoihinsa.
Nykyisin meillä molemmilla on puolisot ja lapsia, ei siis enää mitään mahdollisuutta. En rikkoisi kenenkään parisuhdetta ikinä, enkä myöskään miestäni pettäisi.
Asumme exän kanssa samassa kaupungissa, ja aina silloin tällöin hänet näen. En tohdi edes katsoa häntä silmiin, puhumattakaan, että tervehtisin. Sattuu yhä vaan niin paljon. Ja Luoja tietää, miten häntä rakastan aina vaan. Ja pelkään, että hän on minut unohtanut tai ehkäpä vihaa minua syvästi.
Mulla on hyvä mies, ja rakastan häntäkin, hän on turvallinen ja ihana ihminen. Mutta tunteeni exää kohtaan ovat jotain ihan muuta... Tuntuu, että elän elämäni väärän miehen kanssa, ihan oman hölmöyteni tähden.
Ei päivääkään ole kulunut etten exääni ajattelisi. :´(
Vastaukset 9
Vanhimmat
Voi eiii :/ Luulis jo vähintään siinä vaiheessa helpottavan kun uuden puolisonkin on löytänyt..
Teidän pitäis oikeasti vielä jutella ja käydä tota teidän juttua läpi!
Sitten pitäis alkaa helpottaan.
Tiedän ei se aika sano mitään kauan on ollut yhdessä! Pienessäkin ajassa ehtii kiintyä todella paljon.. Kokemusta on.
Erosin exäni kanssa n.1kk pituisesta suhteesta.. Itse olin se jättävä osapuoli ja sattui paljon.. Pelkäsin,että minut jätetään joten jätin ensin....
Sitten tulin katumapäälle,mutta jutusta ei enää voinu tulla mitään.. :////
Olin kauan aikaa surullinen ja en päässy yli.. Exän näkeminen oli jotain tuskaa!
Pakko myöntää,että yli vuosi meni ennenku yli pääs..!
Nyt sillä on jo uus heila,mulla ei ketään.. :/
No ei siinä,kyllä mä pärjään! :) ja nyt voin jo exänikin kohdata ilman pahempia paniikkeja.
Itsellä erosta ekan rakkauden kanssa yli 5 vuotta. Tämä suhde ei myöskään ollut kovin pitkä. Hän asuu "onneksi" toisessa maassa, eikä olla pidetty yhteyttä pariin vuoteen. Pelkkä valokuvan näkeminen saa vanhat tunteet pintaan ja kaipuuntuskat palaamaan.
Uudempi suhde kaatui kun en kyennyt todella rakastamaan uutta tyttöystävääni vaikka luulin rakastavani ja halusin sitä. Hän aisti tämän, ja suhde loppui rumasti.
Pelkään etten pysty rakastamaan ketään muuta samalla tavalla. Toistaiseksi olen joutunut unohtamaan kaikki haaveet rakkaudesta, perheestä ja lapsista. Parempi keskittyä vaan itseensä toistaiseksi.
Itse en ole ollut kykenevä kunnolliseen parisuhteeseen viimeisimmän pitkän suhteen, (yli 10v) jälkeen ja en todellakaan tiedä pystynkö koskaan edes.
Erosta 1,5 vuotta ja hänelle olen kertonut tunteistani, mielestäni reilua jos vaikka jotakin sattuisi, haluan hänen tietävän, että kaipasin ja rakastin. Suhteita on ollut tämän jälkeenkin, mutta en ole pystynyt niihin kunnolla keskittymään. Toivottavasti aika parantaa haavat ja tapaan sen oikean tai mieluummin sen entisen, vaikka taitaa olla turha toivo.
On sellainen asia kuin vastuu päätöksistä, sinä elät niiden päätösten kanssa mitä itse olet tehnyt ja ennenkaikkea halunnut. Ja olet nähnyt sen parhaaksi ratkaisuksi. On isoja päätöksiä erota, mennä naimisiin, hankkia lapsia ja olet halunnut ja aktiivisesti suunnannut elämäsi menemään noin ja kaikki kävi niinkuin halusit. Muiden on mahdotonta kantaa vastuusi tai tunteesi omista tekemistä ratkaisuistasi. Sinun pitää oppia elämään elämäsi omien ratkaisujesi kanssa, vaikea kuvitella, että et ole tiennyt mitä teet, koska tuollaista ei voi tehdä tiedostamatta. Olet tehnyt valintasi itse ja se oikeasti tarkoittaa, että elät sen kanssa, mitä se sitten onkaan. Sinun tunteitasi ja reaktioitasi ei kanna muut kuin sinä itse. Aikuinen mies ei oikein voi vuosien päästä alkaa luistamaan vastuustaan, itselleen on paha selitellä jälkeenpäin mitään vaan asiat pitää hyväksyä ja elää tyytyväisenä, että on saanutkin juuri mitä halusi. Tyytyväisyyttä kannattaa opetella, jos ei osaa.
Vastuunottoa on juuri se, että vaikka tuntuisi miltä, niin tietää silti halunneensa ja valinneensa aktiivisesti niin ja pitää elää sitten sen mukaan.
Yritä päästä eroon haaveilustasi ja elä tätä aikaa, mennyt on mennyttä. Meillä on täti joka jätti miehensä 25 vuotta sitten ja puhuu alituiseen hänestä ja elää yksin, miksi jättää kun on kerran kiinni, tämän tädin elämä menee mielikuvituksissa ihan toista rataa kun mitä normaalisti ja pelko on että hän menee lopullisesti sekaisin. Jos olisi ollut tarkoitus että olisitte olleet yhdessä niin se olisi toteutunut, joten rakasta miestäsi ja jätä haaveilut.
Näin kirjoittaa ihminen joka ei ikävästä ja kaipauksesta ymmärrä.
Haaveilulla ja sillä ettei eläisi, seurais aikaa, ei ole mitään tekemistä keskenään.
Varmaan sen sun tädinkin ainut keino selvitä on elää juuri noin, ei sun tarvi ymmärtää häntä, eikä pelätä hänen puolestaan, elä omaa elämääsi millainen se sitten onkin.
Kyllä minä tiedän mitä kaipaus on sillä olen menettänyt sen joka oli rakkain maailmassa, kuolemalle. Mutta olen huomannut että kaipaus jos se tekee kipeää satuttaa vain minua itseäni----ei ketään muuta, ja ei johda mihinkään. Sinulla oli heti agressiivinen tyyli kommentoida minun kirjoitustani ja vielä antaa neuvo "ELÄ OMAA ELÄMÄÄSI; MILLAINEN SE SITTEN ONKIN" kiitos sanoistasi tarkoitit varmaan että tälläinen kuin minä ei saa kirjoittaa mielipidettänsä yleiselle palstalle
Niin, millainen minun elämäni on, se on hyvä kaipaus puolisooni kutakuinkin normaalin rajoissa. Paljon ystäviä joiden kanssa voi matkustella tämän tästä, kauniit muistot lapsieni isästä, jota en enää koskaan saa tavata, pitäisikö minunkin ehkä jäädä jumiin tunneperäisten asioiden kanssa ja lopettaa elämästä vaan siksi että kaipaan. Meillä on vaan yksi elämä ja jokainen päättää miten sen elää, onnellisena tai sitten rakkaudesta johon ei saa vastakaikua, riutuvana,
Muuten täti on hoidossa nyt, sai psykoosin ja luulee että on taas naimisissa miehen kanssa jonka hän jätti, jäi tramppaamaan paikalleen asiassa mitä ei voinut ohjailla. Mutta minä elän omaa ellämääni, millainen se nyt sattuu olemaankaan---onnellisena. Yksi asia vielä , älä koskaan enää anna neuvojasi ihmiselle joka ei ole niitä sinulta pyytänyt, se on loukkaavaa. Ja jos itse et jaksa kestää kommentteja mihin vastataan sinun hätähuudostasi niin älä silloin kirjoittele yleiselle palstalle. minun puolestani saat tehdä miten haluat jättämisien kanssa, alan kyllä ymmärtämään syitä ja seurauksia.
Tuntui kuin lukisin pätkän omasta elämästäni...
Kaipaaminen on kiduttavaa. Tunnen veiläkin, usean vuoden jälkeen ihollani ne kohdat joihin hän viimeksi halatessamme koski. Joskus aamulla kun herään, luulen olevani hänen vieressä. Joskus ruuhkassa vastaantuleva tuoksuu hänen hajuvedeltä. Joskus ikävä nappaa kiinni ja puristaa rajusti vatsaa ja kurkkua...
Hänellä on toinen ja minullakin on puolisoni... Hän soittelee minulle kuulumisia ja on tyytymätön suhteessaan. Jokaisen puhelun jälkeen olen pari viikkoa epäkunnossa... Hänen äänensä puhelimessa herättää ihoni muistot ja jokainen solu mussa huutaa hänen lähelleen... meidän yhteiset aamut; kinastelua kumpi keittää kahvin ja kuka menee ensin suihkuun..ja yhdessä sinne lopulta päädyttiin. Luottamus, yhteinen huumori ja mieletön fyysinen vetovoima. Me oltiin me.
Nyt olen tässä suhteessa ja joskus kaikki on hyvin. Tämä on elämääni nyt ja itse olen tämän valinnut... Silti...
Miksi oikesti sitten jätitte sellaisen ihmisen jota todella rakastatte?
Miksi niin helposti luovuttaa?
Jotain todella isoja parisuhdeongelmiako?
Olisko parisuhdeterapia auttanut?