Hirviönainen avautuu

Minkä ikäinen olet?

Kuvauksesi kuulostaa ihan minulta. Suhde entiseen mieheeni kesti 3,5 vuotta. Kolme vuotta kiukuttelua, oikuttelua, raivokohtauksia ja kaiken päätteeksi särjin hänen sydämensä jättämällä hänet. Tunsin itseni arvottomaksi ihmishirviöksi mutta en silti kyennyt muuttamaan käytöstäni. Huonoa käytöstä ilmeni kuitenkin vain miestä kohtaan ja muille ihmisille olin aina mukava, ystävällinen ja pitkämielinen.

Hänet jättäessäni ajattelin ettei kukaan muu tälläistä kiukuttelijaa itselleen huoli, mutta ajan kanssa ajauduin kuin ajauduinkin uuteen parisuhteeseen. Nykyistä suhdetta on pian takana kolme vuotta. Yllätys on kuitenkin ollut, ettei mitään entisen kaltaista käytöstä ole uudessa suhteessa ilmennyt! Tietoiseen muutosta en yrittänyt enkä ammattiauttajan pakeillekaan hakeutunut. Minusta on kuitenkin kuoriutunut kärsivällinen, ymmärtävä ja rakastava kumppani.

Muutos tuntui minusta aluksi käsittämättömältä mutta asiaa jälkikäteen pohtiessani olen todennut, ettei vika yleensä ole vain yhdessä ihmisessä eikä välttämättä kahdessakaan. Ehkä kyse on enemmän ihmisten välisistä toimintatavoista ja siitä, mitä piirteitä toisen luonteenpiirteet saavat itsessä esiin. Entinen mieheni myös harrasti käytöstä, jolla varoi suututtamasta/ärsyttämästä minua. Jotenkin ko. käytös tuntuu vain lisäävän oikuttelua. Jos yritän nykyiselle miehelleni kiukutella, hän suuttuu ja kertoo, ettei hän ko. käytöstä jaksa katsella. Pyydän anteeksi ja homma on sillä selvä, ei tarvita tuntien tai päivien draamaa ja kiukuttelua.

Ehkä teidän pitäisi mennä yhdessä pariterapiaan, jossa toimintatapojanne voitaisiin yrittää muuttaa? Jos ette siinä onnistul, niin ainoa surullinen mahdollisuus taitaa olla kumppanin vaihtaminen.

Olen 25, elämänkokemusta vailla.. Itse pelkään juuri tuota, että jos eroaisin, niin tulisiko samat ongelmat esiin seuraavassakin suhteessa. Ehkä ongelma on juuri tuo mitä kirjotit, eli kahden ihmisen (tai useamman) välinen toimintatapa. Itse inhoan eniten miehen piirteistä sitä, että se on kaikille ihan mielettömän mukava ja kiltti, eli helposti pompoteltavissa. Toki se ei varmaan olisi kestänyt muakaan näin kauaa, jos ei olisi ton luontonen. Mä oon joskus suhteen alussa sanonu miehelleni, että "tee rajat" joskus jopa toivoin, että mies heittäs mut pellolle, että oikeesti pääsisin selvyyteen näistä tunteistani. Ehkä se on siinä, et kun mies on aikansa kestänyt mua, niin itse lisää vaan vettä myllyyn. Tämä oikuttelu hajottaa itteeni aika lailla. Aina kun pystyy olee viikon riitelemättä ja sit räjähtää, ni tuntuu että "peli on taas menetetty".. ikäänkuin tuntuu että itellä on aina se kiukuttelevan akan leima naamassa, vaikka olisi kuinka mukava. Kyllähän ne riidat väkisinkin varjostaa tätä suhdetta. Ja sitte se saa ajatteleen, että uudessa suhteessa osaisin (ehkä!?) kunnioittaa toista ihmistä paremmin. Tässä suhteessa se tuntuu olevan niin kiven alla, ainakin mun osalta, kun meidän vuorovaikutus nyt on tämmöstä riitelyä. Vaikeeta.

Mies on kyllä halukas pariterapioihin. Voisi sellaista kyllä harkita, ehdottomasti. Tuntuu että menee elämä hukkaan tässä riidellessä. Eihän sitä kehtaa perheenperustamisestakaan haaveilla, kun itse on tällainen tuuliviiri.

Hyvä ettei oo tuonkaltaista naista puolisona. Mee hoitoon. Jos ei toimi niin muuta metsään mökkiin ja kiukuttele siellä kasveille.

Sinulla on varmaankin jonkin asteinen ristiriita sisimmässäsi siitä, että toisaalta olet vähän kuin läheisriippuvainen tunkiessasi syliin, mutta silti haaveilet itsenäisestä elämästä. Mutta psykologisi osaa varmaan paremmin sanoa.

Täytyy kyllä sanoa että nyt pari säyseää naista nähneenä en kyllä ottaisi äkäpussia ja vielä suuremmalla syyllä jos äkäisyys johtuu psyykkisistä ongelmista.

Ei se mitään. Useimmat naiset eivät ole kovin vakaita tapauksia. Olet tavallaan aika normaali.

Pidä huoli ravinnostasi, pidä huoli rasvahapoista, syö eläinrasvoja ja vähennä hiilihydraatteja (kokeiluna siis, en sano että välttämättä toimii) ja lisää myös liikuntaa ellet jo harrasta paljon. Kaikenlainen aivoista huolehtiminen on tärkeää. Tärkeää on myös, että saat hellyyttä ja rakkautta - tietenkin. Mutta rakasta myös takaisin silloin kun mies ei ansaitse rakkautta. Sekin kuule hoitaa.

Mitä vattua sä sitten millään miehellä ja yleensäkään ystävillä teet? Päästäisit sen rassukan jo menemään. Sitten pääset viettämään sitä ihanaa sinkkuelämääsi.

Olet borderline.

Helpottaa joskus nelissäkymmenissä, siihen asti teet läheistesi elämästä helvettiä.

Jos pystyt lukemaan englanninkielistä kirjallisuutta niin tilaa kirjoja aiheesta borderline personality. Suomessa ilmiötä ei edelleenkään aidosti tunneta, kyllä meilläkin puhutaan rajatilapersoonallisuudesta mutta Jenkeistä löytyy paljon enemmän materiaalia.

Kiitos Uhoon huolittu. Joo turvallisuutta mä kaipailen. Tämä elämäntilanne on vähän epävakaa. En omista miehen kanssa mitään yhteistä (jos ei pieniä kodinkoneita lasketa). Elän miehen omistusasunnossa ja tietysti aina mieltä kalvaa ajatus, että "mulla ei oo mitään turvaa elämässä, en omista edes mitään". Käyn kuitenkin töissä miehen yrityksessä, joten en kai ihan turhakaan vaimoke ole.

Oma isäni oli aika ankara, tai kyllä hän sai pidettyä kuria ja häntä toteltiin. Tietysti omanlainen huumorintaju hänellä, eli olen häneltä oppinut tuollaisen "töksäyttelyn" ja toisen haukkumisen, ikään kuin leikillä, tarkoittamatta todella.

Ostin helokkiöljykapseleita, juuri tähän kiukutteluun.. no tuola kaapissa ne odottaa syöjäänsä, ehkä kaksi viikkoa muistin niitä ottaa. Ravintoon ja liikuntaan tulisi kyllä kiinnittää enempi huomiota/ omaan terveyteen.

Ja DQWD-: siis kyse on siitä, että en halua olla tämänlainen. Mä rakastan mun puolisoa, mutta en tiedä miksi voin loukata häntä silmittömästi silloin kun suutun? Aika surullista. Onneksi kuitenkin tiedostan ongelmani ja nyt vaan haen aktiivisesti apua tähän ongelmaan. Toivottavasti joskus itsekin ymmärtäisin mistä kiikastaa.
Voihan se tosiaan niinkin olla, että tuo mies ei ole mulle se oikea ja siksi kiukututtaa?

Varmaan sinulla on jonkinlaisia persoonallisuusongelmia, mutta narsisti et ole, koska kykenet katumaan ja haluat muuttua. Miehelläsi pitäisi olla voimaa pistää sinut kuriin. Hänen pitäisi tehdä selväksi, ettei siedä käytöstäsi, komentaa sinut muualle purkamaan kiukkusi ja toivottaa tervetulleeksi keskustelemaan kun olet rauhoittunut. Hän on kuitenkin valinnut varovaisen moodin ja se ajaa suhteenne tuhoon. Kiukuttelusi ei lopu ja hän näivettyy miehenä, kun ei uskalla toteuttaa miehen rooliaan kiukuttelusi pelossa. Saatan olla väärässä, mutta veikkaan sinut tarvitsevan vain rajojen tuomaa turvaa, kun olet ankaraan kuriin lapsena tottunut. Toimit nyt kuin rajojaan hakeva pikkulapsi ja vahva mies rinnallasi saattaisi saada kiukkusi laantumaan. Haet vapautta, jonka tuomaa vastuuta kuitenkin pelkäät.

Pariterapia saattas auttaa. Nimimerkki kohtalotoverilla auttoi miehen vaihto, mutta veikkaan, että miehestäsi yritysjohtajana löytyy jämäkkyyttä, kunhan hän vaan vaihtaa toimintatapaansa.

Itse olen joutunut perehtymään näihin ongelmiin, koska olin naimisissa naisen kanssa, joka osoittauti narsistiksi, tosin aika lieväksi sellaiseksi. Alussa otimme räiskyvästi yhteen, mutta lopulta toimin kuten miehesi toimii kanssasi. Se oli väärä tie. Nyt uudessa suhteessa olen ihan erilainen. Palautan naiseni ruotuun ystävällisen jämäkästi. Toki hän on aivan normaali, terveen itsetunnon omaava nainen, joten ristiriitoja meillä on todella vähän. Kokonaanhan niitä ei voi välttää, mutta toisen suuttumista ei saa pelätä. Naiseni arvostaa minua miehenä ja tuntee olonsa turvalliseksi kanssani, kun pistän pisteen hänen haihatteluilleen.

Kiitos tosi paljo vastauksista. Itsekin epäilin jotain persoonallisuushäiriöitä, kun tuntui että sopisin oireiden perusteella moneen muottiin. Jossain kohtaa kun noista luin, niin selvisi, että tuollainen häiriö saattaa muodostua jo vauvana jos esimerkiksi äidin ja lapsen vuorovaikutus on keskeytynyt ja lapsen hymyyn tai ilmeilyyn ei olekaan vastattu. Herkässä on ihmismieli.

On kyllä totta, että kaipaisin turvallisuutta. Nykyään mies kyllä yrittää juuri tuota, että ei riidan päätteeksi "paina asiaa villaisella" ja ota lähelle, että en ikäänkuin saisi kaiken kiukuttelun jälkeen vielä _kiitosta_ ja hyväksyntää.. Rajoja, rajoja ja aikuismaista käyttäytymistä.

Kuulostaa kovin tutulta :(

Vaikuttaa epävakaan persoonallisuushäiriön piirteiltä.

Omassa suhteessani molemmilla on vahvasti epävakaan persoonallisuuden piirteitä, jolloin toisen suuttuessa toinen suuttui takaisin. Lopulta monet riidat johtivat väkivaltaan ja elämä oli yhtä pelkäämistä.

Olen vahvasti sitä mieltä että oikeanlaisten ihmisten seurassa epävakaan persoonallisuuden voi hallita, mutta mikäli toisen käytös heittää vettä myllyyn niin tuloksena on erittäin epätasapainoinen suhde joka vaikuttaa myös vahvasti lähipiirin elämään.

Jos suhteessa ei ole hyvä olla vaikka monia ongelmia on yritetty ratkoa yksin ja muiden avustuksella, niin mielestäni on paras lähteä. Elämästä tulisi nauttia sellaisten ihmisten seurassa jossa onni on mahdollista saavuttaa.

Voimia.

Miehen olisi pitänyt ottaa vähän etäisyyttä silloin tällöin, kun p*rseilysi menee överiksi. Harmi että asutte ilmeisesti samassa talossa, niin on vaikea tehdä sitä. Ehkä olisi kannattanut lopettaakin suhde. Olet varmaan erittäin rasittava, onneksi en seurustele kaltaisesi naisen kanssa.

Hei!
Ei sussa välttämättä mitään vikaa ole...:) Olet vain nuori?! Et ole kokenut vapautta?! Painin itse samankaltaisten ongelmien kanssa muutama vuosi sitten! Aloin seurustella nuorena, 15-vuotiaana ja 23-vuotiaana meillä oli lapsi ja olimme naimisissa. Koko tuon ajan kaipailin aika ajoin vapautta aika tavalla kuvailemallasi tavalla... Tosin meillä oli riitoja muutenkin, eikä vain minun takiani... Minulla ei kuitenkaan ollut rohkeutta lähteä ja todella rakastin miestäni!

Lopulta sitten kuitenkin erosimme. Eron jälkeen kokeilin elää sitä villiä nuoruutta aina kun lapsi oli isällään. Nyt olen uudessa suhteessa ollut jo lähemmäs 5 vuotta ja elämä hyvin erilaista kuin exän kanssa. On tullut koettua niitä villejä sinkkuaikoja ja nyt olen asettunut aloilleni ja aikuistunut. Olen miettinyt paljon ensimmäistä suhdetta ja sen ongelmia. Kieltämättä suuri osa niistä johtui miehestä mutta oli minussa myös syytä ja vaikka mies olisi ollut kiltteyden perikuva, olisi tuo vapaudenkaipuu vaivannut siltikin, luulisin...

Halusin vain sanoa, että ehkä sinussa ei sinänsä ole mitään sen kummempaa vikaa? Olet vain nuori? Sinuna kokeilisin siipiäni ja olisin hetken yksin. Kun on ollut yksin ja tietää mitä se on ja tietää aina pärjäävänsä yksin, on hyvä olla myös kaksin. Ehkä nykyisen kanssa, ehkä jonkun toisen kanssa.

Jospa todellakin voit pahoin nykyisessä parisuhteessasi ja et saa siitä mitä itse haluaisit. Voisi todellakin olla parempi molemmille osapuolille, jos eroaisitte. Minkä vuoksi miehesi pitäisi kärsiä ja pelätä sinua, ettei enää edes uskalla puhua, eihän sellainen ole mistään kotoisin.

Ehkä kuitenkin osuvin diagnoosi on yksinkertaisesti itsekkyys ja jatkuva halua huomioon ja parisuhteen keskipisteeksi. Et arvosta itseäsi joten et arvosta miestäsikään. Tuolla menolla pilaat hienon miehen, sillä jos mies sinua rakastaa, niin hän saattaa kestää hyvinkin pitkään, opettelee elämään hissukseen ja tanssimaan sinun pillisi mukaan. Toisaalta olet tyytyväinen mutta toisaalta pidät miestäsi liian kilttinä ja saamattomana ja suurin virheesi on vastuuttaa miehesi sinun onnellisuudestasi.

Sinunlaisiasi on - et sinä kadu mitään vaan sinusta on vain hienoa kun täällä kaikki pohdimme sinua ja käyttäytymistäsi. Sinä elät huomiosta ja rakennat itsetuntosi tälle horjuvalle pohjalle.

Sinun tulisi oppia rakastamaan ja huomioimaan muut - luultavasti et kuitenkaan itsekeskeisyydessäsi ole valmi näkemään vaivaa sen eteen.

Et ole oikeassa *Tottaolethirviö*. Ap katuu selvästi ja yrittää etsiä apua ja neuvoja. Tsemppiä Ap.

Täällä myös yksi "hirviönainen", joka käyttäytyi hirveästi yhdessä parisuhteessa. Kiukuttelin ja rähjäsin milloin mistäkin, pienestäkin asiasta paisui kamala riita. Olin lähes jatkuvasti ärtynyt ja monet asiat toisessa ärsyttivät.

Mies joutui sanojensa mukaan olemaan varovainen ja varpaillaan, ettei vain suututtaisi minua. Vaikka tiedostin tämän, en silti osannut hillitä käytöstäni, vaan sama p*ska toistui aina uudelleen. Oma itseluottamuskin horjui, olenko näin huono ihminen ja surkea kumppani? Miten kukaan koskaan haluaisi minun kanssani olla?

Jossain syvällä oli tunne, että tämä ihminen ei ole oikea minulle. Jotain jää puuttumaan, emme ole yhteensopivia palapelin paloja. Jollain tasolla hän ei ymmärtänyt minua enkä minä häntä. Mies rakasti minua, mutta vasta pitkän ajan kuluttua tajusin, että minä en rakastanut häntä. Ehkä voisi rakastaakin vaikka oltaisiinkin kuin eri planeetoilta, mutta tässä tapauksessa koen, että suhteesta puuttui molemminpuolinen rakkaus ja ymmärrys.

En voinut olla oma itseni ja kokonainen, enkä saanut toiselta sitä mitä janosin. Ei se hänen vikansa ollut, mutta minun olisi pitänyt puhaltaa peli poikki kauan sitten. Saimme toisistamme huonoimmat puolet esiin, kun asian pitäisi olla päinvastoin.

Nyt seurustelen uuden kanssa, ja hirviönainen on kadonnut. Tietysti kun ikää ja elämänkokemusta on tullut, en enää päätyisi seurustelemaan niin erilaisen ihmisen kanssa. Mutta joskus täytyy oppia kantapään kautta ja rohkaistua myös myöntämään itselle ja toiselle, jos homma ei vaan toimi. Vaikka se tekeekin kipeää.