tapasin vuoden kestäneen sinkkuajan jälkeen ihanan ja komean miehen..olinkin kyllästynyt yksinoloon, halusin jakaa elämän surut ja ilot toisen kanssa. Meillä meni hyvin ja tapailtiin puolin ja toisin. Mies oli työelämässä kuin minäkin ja yhteinen tulevaisuus näytti valoisalta.
Sitten minua kohtasi paha onnettomuus, tragedia, joka vie minulta melkein kaiken.olin ilman asuntoa ja siinä tilanteessa mies pyysi asumaan luokseen..olimme siitä jo keskustelleetkin jonkin verran.
muutin ja elämä oli päässäni sekaisin, samaan aikaan suuri murhe ja toisaalta iloinen rakkaus samalla. Muutin uusioperheeseen...siellä ei kaikki ollut hyvin ja alkuun en kohdannut vaikeuksia. Koitin sopeutua ja tulla tutuksi miehen jälkeläisten kanssa , vaan elin kuin vieras tai talouden hoitaja. Miehen aikuinen tyttö kävi ja arvosteli jääkaappia tai jotain muuta. meillä meni vielä hyvin , mies ol ihellä ja huomaavainen, kuten itsekin.
Vaan tilanne paheni, koitin pitää järjestystä talossa, niin että jokainen huomioisi toisensa, vaan lopulta minuun kohdistui fyysistä väkivaltaa, kimppuuni hyökättiin. Uskoin tietenkin, että mies on järkevä ja tasapuolinen, mutta oli kyse hänen pojastaan. Tilanne oli niin arka ja vaikea hänellle, ei voinut poikaa kieltää mistään, ja minun syyttäminen jatkui pahemmin. Lopulta olin miehen mielestä syypää. Hän kysyi, miksi olen kaikessa heitä vastaan, siis "heitä".
Minun toiveita ei oteta ollenkaan huomioon. Ei pienintäkään.
Olen kysynyt alusta alkaen, kuinka osallistusin taloudellisesti? Ei tullut vastausta..no, jossain vaiheessa maksoin jotain sieltä ja jotain täältä. Ruokaa olen kantanut, vaikka olen sanonut että hänen lapsiaan en ruoki, muuten maksan kuluja joita aiheutan.
Mies on hyvässä työssä, mutta rahat aina loppu, syy pojan kallis harrastus. Missään ei siis voida matkustaa, mies vaan suuttuu kun esitän netistä lomakohteita. minun autolla ajetaan , minä maksan ravintolalaskut, osallistun polttoöljy-laskuun...silti en maksa nyt sitten mitään. Kun närkästyin, hän sanoi että on koittanut hienovaraisesti vihjailla!!!! Siis mitäh. Minä olen aina tottunut suoraan puheeseen, asiat puhutaan asioina.
lopulta en kestänyt elämään täällä nurkkahuoneessa, kuin vankilassa...läksin. Hän sai minut palaamaan...oli minulta varmaan virhe, mitään ei siitä ole muuttunut. Hän jopa suostui parisuhde-terapiaan, johon ei aiemmin suostunut.
Nyt tässä taas kärvistelen, ja mietin, että hankin asunnon.
Kuitenkin hän on hyvä mies, minä en vaan saa sitä sijaa hänen elämässään mitä toivoisin. Hän on jämähtänyt menneisyyteen ja ei osaa luovuttaa entisestä ja mennä eteenpäin.
Olen miettinyt, että karikot seuraa toistaan, joskus vaan niin käy. Suhteelle pitää olaa sijaa elämässä ja asioiden loksahtaa paikalleen, muuten ei onnistu. vai voisiko olla mahdollisuus?
Sitten minua kohtasi paha onnettomuus, tragedia, joka vie minulta melkein kaiken.olin ilman asuntoa ja siinä tilanteessa mies pyysi asumaan luokseen..olimme siitä jo keskustelleetkin jonkin verran.
muutin ja elämä oli päässäni sekaisin, samaan aikaan suuri murhe ja toisaalta iloinen rakkaus samalla. Muutin uusioperheeseen...siellä ei kaikki ollut hyvin ja alkuun en kohdannut vaikeuksia. Koitin sopeutua ja tulla tutuksi miehen jälkeläisten kanssa , vaan elin kuin vieras tai talouden hoitaja. Miehen aikuinen tyttö kävi ja arvosteli jääkaappia tai jotain muuta. meillä meni vielä hyvin , mies ol ihellä ja huomaavainen, kuten itsekin.
Vaan tilanne paheni, koitin pitää järjestystä talossa, niin että jokainen huomioisi toisensa, vaan lopulta minuun kohdistui fyysistä väkivaltaa, kimppuuni hyökättiin. Uskoin tietenkin, että mies on järkevä ja tasapuolinen, mutta oli kyse hänen pojastaan. Tilanne oli niin arka ja vaikea hänellle, ei voinut poikaa kieltää mistään, ja minun syyttäminen jatkui pahemmin. Lopulta olin miehen mielestä syypää. Hän kysyi, miksi olen kaikessa heitä vastaan, siis "heitä".
Minun toiveita ei oteta ollenkaan huomioon. Ei pienintäkään.
Olen kysynyt alusta alkaen, kuinka osallistusin taloudellisesti? Ei tullut vastausta..no, jossain vaiheessa maksoin jotain sieltä ja jotain täältä. Ruokaa olen kantanut, vaikka olen sanonut että hänen lapsiaan en ruoki, muuten maksan kuluja joita aiheutan.
Mies on hyvässä työssä, mutta rahat aina loppu, syy pojan kallis harrastus. Missään ei siis voida matkustaa, mies vaan suuttuu kun esitän netistä lomakohteita. minun autolla ajetaan , minä maksan ravintolalaskut, osallistun polttoöljy-laskuun...silti en maksa nyt sitten mitään. Kun närkästyin, hän sanoi että on koittanut hienovaraisesti vihjailla!!!! Siis mitäh. Minä olen aina tottunut suoraan puheeseen, asiat puhutaan asioina.
lopulta en kestänyt elämään täällä nurkkahuoneessa, kuin vankilassa...läksin. Hän sai minut palaamaan...oli minulta varmaan virhe, mitään ei siitä ole muuttunut. Hän jopa suostui parisuhde-terapiaan, johon ei aiemmin suostunut.
Nyt tässä taas kärvistelen, ja mietin, että hankin asunnon.
Kuitenkin hän on hyvä mies, minä en vaan saa sitä sijaa hänen elämässään mitä toivoisin. Hän on jämähtänyt menneisyyteen ja ei osaa luovuttaa entisestä ja mennä eteenpäin.
Olen miettinyt, että karikot seuraa toistaan, joskus vaan niin käy. Suhteelle pitää olaa sijaa elämässä ja asioiden loksahtaa paikalleen, muuten ei onnistu. vai voisiko olla mahdollisuus?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Jätä se mies samantien!
Ei kukaan ansaitse tuollaista paskaa niskaan. Sinun on paljon parempi yksin ja lopulta varmasti jonkun sinua kunnioittavan miehen kanssa.
Hän kunnioittaa minua, muutta ei halua suututtaa poikaansa.
Oma asunto on ainut vaihtoehto. olen muutenkin ihan poikki, töissäkäynti on raskasta, sielläkin pitää panostaa koko ajan. lääkäri kysyi minulta, olenko masentunut,vastasin en ihmettele yhtään,,,,koitan vaan tehdä asiat oikein.
en enää tiedä, mitä ympärilläni tapahtuu, asioita ei kerrota minulle.
Poistu välittomasti tuosta kauhujen pesästä!
Sinua EI kukaan halua sinne etkä sinä halua olla siellä. Miksi siis tunget itsesi paikkaan jonne ET ole tervetullut?
OK, se on miehen koti, mutta niin myos monen muunkin jotka ovat enemmän oikeutetut tuohon kotiin kuin sinä.
Joten pidä mies ystävänäsi jos haluat mutta muuta heti oman kattosi alle. Oma tupa oma lupa.
Sinun EI tarvitse holhota eikä ottaa vastaan raakuuksia tuon niin ihanan miehen lapsilta. Ellet vielä tajua, lapset menvät AINA AINA sinun edelle miehen silmissä.
Käytä palkkasi omiin menoihisi, kenties joskus tarjoat miehelle päivällisen mutta palkkasi kuuluu sinulle, Ei miehen lapsille.
Muutin yhteen miehen ja omani yhteisestä ajatuksesta, itse asiassa mies toivoi sitä. Näin jälkeenpäin ajatellen hän oli loppu sitä elämää oman teinipojan kanssa. Nyt arki sujuu hyvin heidän kesken, siis aivan loistavasti, puhalletaan yhteen hiileen minua vastaan, siis se yhteinen tekijä löytyi minunsta.
Mies ei halua päästää minusta irti. Ei ymmärrä miksi en viihdy, kyselee pitääkö kallis harrastus pojan kanssa lopettaa? No ei todellakaan, en puutu piehen, ojan harrastukseen, onhan se samalla isänkin harrastus.
Menetän miehen josta todella välitän. pitääkö aina pyrkiä täydellisyyteen, jotta voi olla tyytyväinen? Olen aina ollut epäitsekäs ja nyt haluan kuitenkin jotain todellista itselleni! Olen pitänyt rajat omien ja miehen lasten kulujen kanssa, kuitenkin heitä muistaen jouluna ja synttäreinä. Kun annaoin tytölle kesälomarahaa, mitään kiitos sanaa ei kuukunut koskaan, Koskaan ei poika kiitä ruuasta,ei mistään.
Käsittämätöntä, olen kuitenkin kaksi omaa kasvattanut yhteiskuntakelpoisiksi aikuisiksi.
Rakkaudellanne on mahdollisuus, jos kotinne olisi teidän "yhteinen" (uusi) tai kyläilette toistenne luona molemminpuolisen kunnioituksen hengessä. Jos asutte samassa taloudessa, kodin pelisääntöjen pitää olla yhteisenne. Alaikäiset lapset sinun on kuitenkin hyväksyttävä osana "pakettia", mutta sinun ei tarvitse sietää isoilta lapsilta pompottelua. Pienituloisemmalla on aina riski joutua alakynteen, jos asuu samassa taloudessa, ja menee toisen kuvioon "liitännäisenä"...;(
tuo lopuukommetti on totta. Muutos on mahdollisuus meidän suhteessa. Kunhan vain sen askeleen uskaltaa ottaa, kohti suurempaa sitoutumista vaikeuksista huolimatta.
Jos kerran muutit uusioperheeseen ilman että sinulla on ollut omia lapsia, olet varmaan helpostikin ajautunut katastrofiin noiden lasten kanssa.
Mies jonka äidille lapset eivät halunneet mennä, on varmasti ollut pulassa jo avioaikanaan, ja nainen ollut aika hirmu jos kerran lapsetkaan eivät hänestä pidä: se on varmaan aiheuttanut stressiä ja traumoja lapsille.
Et kuitenkaan maininnut mitään tästä kirjoituksestasi, et koe olevasi mitenkään syyllinen siihen ettet tule lasten kanssa toimeen; asenteesi ettet maksa lasten kuluja osoittaa sen ettet heistä paljoa välitä. Lapset vaistoavat sen ettet edes HALUA olla heidän paras kaverinsa (äiti ET voi olla).
"...hän sanoi että on koittanut hienovaraisesti vihjailla!!!! Siis mitäh. Minä olen aina tottunut suoraan puheeseen, asiat puhutaan asioina."
Joo, niin varmaan olet tottunut. Mutta oletko ottanut huomioon ettei (miehesi) lapsiperheessä puhuta asioista aina noin. Jos olet suoraan kommentoinut jotakin asiaa niin että lapset ovat päässeet kuulemaan, he vetävät käytöksestäsi oman johtopäätöksensä.
Näin ollen, isänä ja tyttäreni samassa tilanteessa kasvattaneena tiedän ettei se ole lapsille helppoa; en minäkään osaa olla lapsille äiti.
Stressaantuneiden lasten käytös ei itsessään osoita kuin sen että miehelläsi on ongelma, eikä hän TODELLAKAAN aio asettua sinun puolellesi lapsia vastaan. En minäkään niin tekisi ! Jos isällä on lasten kanssa jo nyt vaikeaa, koti muuttuu ihan helvetiksi jos lapset, jotka ovat tottuneet ettei nainen (oma äiti) ole heille hyvä, tulee taloon, ja oma oikea isä kääntyy heitä vastaan (korostan: KOKEVAT niin).
Joten otapa katse ekaksi peiliin ja SITTEN keskustele asioista kunnolla miehesi kanssa, pyrkikää löytämään asioita jotka auttavat sinua integroitumaan osaksi perhettä, siten etteivät lapset koe sinua uhkana.
Kiitos viestistä, siinä oli paljon hyvää ja toisaalta sellasta, joka ei pidä paikaansa. olen kasvattanut kaksi lasta aikuisiksi, ovat molemmat nytkin töissä ja koulut kävivät loppuun. Joten on perspektiiviä jonkin verran asioihin. Itse olen avioeroperheen esikoinen, joten tiedän, mitä ne kuviot voivat aiheuttaa.
"miehelläni on ongelma",,se pitää paikkansa, se ongelma jountaa varmaan sieltä omasta kodista. Sen verran hyvin tunnen apen ja anopin, heitä kuitenkaan en lähde ruotimaan tai moittimaan. Ne elämän polut, joita mieheni ainoana lapsena on kävellyt, ei ole helppoja. Meillä on siis ihan täydellisesti erilainen kasvatus. Minä olen sosiaalinen , mies taas pessimisti ja erakoituva. Heidän kotonaan on periaate, että kodin seinien ulkopuolella on aina kaikki uhkaa ja kehenkään ei saa luottaa. Ja jos asiat ei muuten suju, ollaan agressiivisia ja hyökkääviä. Siis ei minkäänlaista neuvottelutaitoa tai empatiaa. Tässä maailmassa on mies kasvanut.
Ja se näkyy nyt tässä kolmannessa polvessa. Voidaan sanoa , että minun kärsimykset on pelastaneet pojan vaikeassa teinivaiheessa.
Olen pojalle sanonut, että en ole hänen äitinsä, se on muualla enkä haluakkaan olla, mutta ystävyyttä ja kaveruutta olen tarjonnut. Sitäkään se jaksa vuosia yrittää, jos ei johda mihinkään.
Pakko vaan todeta, että mies on härskisti käyttänyt minua hyväkseen, minun avulla heidän suhde on hyvin, ovat nytkin yhdessä tuolla maailmalla. Me taas miehen kanssa ei matkusteta, kun miehellä ei ole rahaa siihen.
Keskustella olen koittanut monesti, vaan se juuttuu siihen, että minullakin on toiveita meidän parisuhteen osalta, ja ne toiveet ei toteudu.
Pitääkö odottaa vielä vuosia, ja sitten todeta, että ei tuukaan mitään?
Lasten äiti on varmasti hyvä ihminen, tais tulla vaan henkisiä ongelmia eron aikana.
Ja vielä, olen ostanut lapsille lahjoja ja antanut rahaakin, koskaan ei kiitosta, ei koskaan kiitosta edes ruokapöydästä noustessa. Ei siis mitään sellasta, mikä kuuluu normaaliin elämään. Tärkein ajatus on saada minut sekasin, koko kesä sellanen 24h hurlumhei, mutta kesätöita eitarvitse hakea, isä imetään tyhjiin. Itsellä ei kesälomaa ollenkaan, joten joka aamua aikanen herätys. SIIS...opetetaanko lapsia ottamaan muita huomioon?
Heidän kaverit on aina tervetulleita tänne, siitäkin sain SYYTTEEN että olen kieltänyt tuomasta kotiin kavereita. Kun heitä täällä kavi, keitin kahvit ja juttelin mukavia. No, poika katsoi minua pahasti ( en olisi saanut suuta siis aukasta)
Omien poikien kaverit tuli joukolla minun luo, ja olen ollut jopa isosena laivalla heille, kun olivat alle 20 vuotiaita. Ja silloin yö meni isosena, ei itse juhlien.
Minä en saavaan onnistua! En saa olla hyvä.
Jos nuori on kaktus, siihen on vaikee saada otetta. ja ne syyteet joita olen saanut , on tuulesta temmattuja. Suoranaisia valheita, joita on täällä huudettu vieraidenkin ollessa. ja kun puolustuskannelle en lähde, lähden pois.
OK. Ymmärsin tilanteesi siis hieman väärin. Olen pahoillani siitä.
Niin tai näin, on selvää että mies lapsineen tarvitsee apua. Jos et ole yksin kykenevä sitä antamaan, ehkä ammattiauttajista olisi jotakin apua tässä ?
Voit ajatella tätä monelta kannalta. Fakta on se että et pysty pelastamaan kaikkia, vaikka kuinka haluaisit olla supernainen. Mutta pystytkö antamaan valon näiden ihmisten elämään ?
Jos todella rakastat miestä, sinä voit yrittää kaikkesi. Se ei ole helppoa, mutta onnistuminen on mahdollista. Kuitenkin, sinun on varmasti tutustuttava heidän ongelmiinsa subjektiivisemmin. Heidän ongelmansa ei ole SINÄ, vaan jokin aivan muu.
Vaikka et itse olisikaan ongelma, voit ehkä olla ratkaisu ongelmaan, mutta et siten että oletat tätä normaaliksi parisuhteeksi.
mun pahe on todella koittaa pelastaa koko maailma, tai ainakin osa siitä. 9% uusioperheistä onnistuu, ei siis kovin moni. Kuljen päivästä toiseen joskus hyvin toiveikkaana, joskus taas ohjelmat tuntuu ylipääsemättömiltä.
En ole mikään paha äiti puoli--vaikka viulunkieli joskus katkeaakin. Uskon, että vuosien päästä muistan tämän ajan harmaana sumupilvenä. Kuitenkin ansaisen parempaa.
Kuinka sinä et tajua että sinua yksinkertaisesti EI haluta tuohon talouteen?!
Sinä olet siellä liikaa!
Mies lässyttää sinulle mitä luulee sinun haluavan kuulla, mutta kukaa ei tee sinulle tilaa kotiinsa.
Sinä ET kuulu sinne!
Miksi sinä kiusaat tuota perhettä ja saat aikaan ilkeyttä isän ja lastensa välille. He EI kaipaa sinua kotiinsa! He EI halua sinua kotiinsa!
Anna, hyvä ihminen jo, tuon perheen elää omaa elämäänsä. Isällä on aivan tarpeeksi tekemistä yrittäessää viettää aikaansa lastensa kanssa ja ohjata heitä parhaalla osaamallaan tavalla.Lapset tarvitsevat isänsä ajan. ET sinä. Täytyyko se vasaralla takoa sinun päähäsi ennenkuin sen tajuat, jos sittenkään!
Ohtoh...kuules, kun mies juuri tarvitsee minua talouteensa, mies juuri haluaa jakaa elämänsä minun kanssa, mies juuri koittaa tehdä tilaa minulle katon alla.
Mutta se kuulunko tähän kompinaatioon, on eri juttu. Asetan itseni joskus nuorten asemaan ja koitan miettiä mil¨tä minusta tuntuis. No, tuntuis siltä, että onpa kiva kun isä on löytänyt noin mukavan naisen vierelleen. Topakka ja napakka, mutta samalla empaattinen ja ymmärtävä.
Mulla ei ole koskaan ollutvaikeuksia ihmisten kanssa ja kerta ensimminen siis.
onko sinun lapset muuten ex-miehellä ja onko hänellä uusi vaimo? Vai oletko kenties se " isän hylkäämä" tyttö-ressu? Prinsessa, jolla on aikuistumisongelmia?
Sinä olet päättänyt olla ja pysyä tuossa taloudessa johon sinua ei haluta.
Se että "kun mies juuri tarvitsee minua talouteensa, mies juuri haluaa jakaa elämänsä minun kanssa, mies juuri koittaa tehdä tilaa minulle katon alla.", ei ole taarpeeksi. Hänen lapsilla on oikeus ja miehellä VELVOLLISUUS olla heille se ohjaava, rakastava ja huolehtiva vanhempi. Ilman sinua jota kukaan ei halua.
Sinun vain tunkiessa itsesi heidän kotiinsa sinä huolellisesti ja harkiten kylvät epäsopua, toraa ja vihaa koko kotiin.
Se että sinä olisit niin täydellinen vaimo ja äiti omasta mielestäsi, ei myy tässä perheessä.
Kuinka sinun aikuisena on niin vaikea tajuta tuota?!
Kerta toisensa jälkeen tulee ilmi että isällä lapset menevät loistokkaasti sinun edelle. Juuri niinkuin pitääkin.
Vain jätä tuo perhe rauhaan.
" isän hylkäämä" tyttö-ressu? Prinsessa, jolla on aikuistumisongelmia? " Kyllä olen! Isäni kuoli syopään ollessani alaikäinen ja äitini yksin kasvatti minusta ja sisaruksistani (omasta ja muiden mielestä mallikelpoiset) suomalaiset!
Tuo sinun yksipuolinen ja hyökkäävä näkemys asiasta hieman jo huvittaa. Isällä on lapset ja lapsilla (siis näillä aikuisilla) isänsä. kukaan ei ole koskaan sitä kiistänyt tai riistänyt. Ymmärrätkö?
Aika ennen minua oli heillä hajanaista ja riitaisaa, toisin kuin nyt. ja hyvä niin.
Myös lapsilla on velvollisuuksia, olla kuuliaisia ja kunnioittavia lapsia vanhemmileen, ainakin minut on näin kasvatettu.
Jos 20v käyttäytyy kuin 13v...no jaa. Ehkä nuoret kehittyy nykyisin hieman hitaammin. Toivon sinullekin kovasti vielä kehitysvuosia, kovin on siis mustavalkoista kirjoitusta.Maailma kolhii meitä jokaista joskus, mutta niistä kolhuista ei saa kovettua.
Taitanee olla aivan sama mikäkukin ehdottaa, sinä tulet toimimaan oman pääsi mukaan, halusi sitä muut tai ei.
Mitä taas tulee omaan mustavalkesiin elämänvalintoihini, se on niin äärettomän helppoa. Olen saanut huomata mikä on väärin, mikä oikein, mikä parantaa asioita, mikä huonontaa niitä.
Toimin vain yksinkertaisten ohjeiden mukaan ja elämä on niin ,niin kovin helppoa, kaunista ja luovaa. Huolellisesti harkiten en kerää elämääni vaikeuksia ja huolia. Autan muita taitojeni mukaan. Tiedän tarkkaan rajani kuinka pitkälle voin mennä, enkä liioin aliarvioi muita.
On totta että tätä ajatustyyliä moni ei hyväksy, vain siksi koska se on niin yksinkertaista, helppoa. JA jättää tilaa omalle kehitykselle ja muiden auttamiselle omien voimavarojen mukaan. Tykkään niin kovasti vetää sen pidemmän korren elämässäni! Tässä omassa ja vain kerran elettävässä.
Tuota ajatustyyliä ei moni hyväksy ehkä sen takia, että luulet aina tietäväsi kaiken ja olevasi oikeassa joka asiassa.
Lisäksi sulta kyllä puuttuu suurempi ymmärrys ihmisiä kohtaan. Neuvot aina joka ikisessä asiassa lähtemään ja jättämään henkilön, joka tekee väärin tai jos muuten homma ei toimi. Sinulle ei koskaan tunnu pälkähtävän päähän se, että joka liitossa on ongelmia, ja joskus ne ongelmien syyt voisi selvittää ja korjata asian, sen sijaan että suin päin vain pakenisi. Tietenkin monissa tapauksissa lähtökin on oikein, mutta olet aina niin ehdoton sen suhteen, että mitään ei voi selvittää, vaan pitää lähteä etsimään täydellisyyttä.
Olet osittain oikeassa. Pitkissä liitoissa kumppanit hiovat ajan kanssa toisiaan niin etta heistä tulee hyvin pitkälle toisaan ymmärtävät ja perinpohjin tuntevat.
MUTTA ja tämä onkin iso mutta, jos lähtokuopat ovat täydellisesti ( tai edes riittävän paljon) eritasolla, on lähes tarpeetonta yrittää madaltaa/syventää niitä. Miksi? Koska aina on kumppaniehdokas joka on samalla tasolla. Vaatii vain VAIVAA loytää ja valita hänet!
Tuon tason huomaa jo lähes ensi tapaamisilla. Sen huomaa tavallisesti jo ennen yhteenmuuttoa, ennen lasten tekemistä, ennen yhteisiä velkoja, ennen täydellisesti sotkemalla elämäänsä.
Tuo on juuri sen etsimisen vaivan näkemisen arvoista! Aivan vuoren varmasti jokaiselle ihmiselle on juuri hänelle täydellinen kumppani. Kumppani jonka kanssa voi yhdessä elää harmonisesti, "parantaen maailmaa ja itseään".
Vaatii vaivaa etsiä juuri tuo oikea kumppani.
On niin äärettomän helppoa loytää ihminen joka tyydyttää kaikki alkelliset perustarpeet. Mutta entä sitten?
Elämä on kaunista ja antoisaa. Siihen kuuluu nin paljon muutakin kuin vain nuo perustarpeet. Väärän kumppanin kanssa tuo "muu" jää kokematta, loytämättä. Sen tilalle tulee tuskaa, ärtymystä, epäsopua, kitkaa. Kaikki se luova ja kaunis energia jonka olemme lahjaksi saaneet jo syntymästä, menee täysin hukkaan kamppaillesssa ristiriitojen kanssa.
Ristiriitojen jotka olisi niiiiiiiiiiiiiin helposti voinut välttää valitsemalla eri tavalla ja näkemällä hiukan enemmän vaivaa päätoksiä tehdessään.
Tämä EI suinkaan tarkoita olla ymmärtämättä muita. Ei tietenkään! Mutta juuri tuo ymmärrys auttaa omissa valinnoissa!
On asioita joille kaikesta huolimatta ei voi mitään kuten kuolema, sairaus, yleismaailmallinen taloudellinen epätasapaino, mutta se onkin toisen keskustelun arvoinen.
Käsittäkseni mies oli se joka PYYSI sinut sinne,eihän kukaan vain "muuta" toisen kotiin .
Sinun itsesi takia ehdotan ,että muuta pois,etsi oma asunto ja jätä koko perhe,heistä kukaan ei ansaitse sinua.
Itseäsi vain kiusaat olemalla siellä jos asiat ovat noin ,kun kerrot.
Aloita kokonaan uusi elämä,miksi elät noin ? Elämä on tuohon ihan liian lyhyt !
Tuo enemmän kuin usein mielessä, ei vaan ole helppo erota.kun asiat on muuten hyvin elämässä.
Vaihtoehto yksin tallaamaan, en usko miehen haluavan kahden asunnon kotia.
Ongelma on se, että olen tähän kotiin naisena tuonut siiteyteen ja elämiseen liittyviä sääntöjä. Siis ihan tavallisia, ei mitään kummallisia kimuramtteja juttuja. Sellasta jota joka kodissa toteutetaan---ne on kuin musta vaate!
Mutta olen sanonut, ennenmin tai myöhemmin elämä opettaa kunnioittamaan muita. Ja elämään toisia huomioon ottaen.18 v ois hyvä ikä alkaa opetella. Uhalla kaikkea vastustaminen...jospa ei kovin monta vuotta kestä. Jo ihan oman elämänkin onnistumisen vuoksi.