Olen kohta 2 vuotta seurustellut itseäni huomattavasti vanhemman(18.v) miehen kanssa. Suhteen alku oli aivan mielettömän ihana,mutta siihen se sitten on jäänytkin...
Muutin miehen mukana,hänen töidensä perässä monta sataa kilometriä. Toki tämä kaikki omasta vapaasta tahdostani,ei minulla ollut edellisessä asuinpaikassa mitään mikä siellä olisi pidätellyt, olinhan juuri valmistunut ammattiini ja työnhaku se oli minullakin edessä!
Jäin kuitenkin työttömäksi ja joka päivä käytin tunteja työpaikan metsästämiseen, Syksy vaihtui talveksi. Eräänä päivänä mies tuli töistä ja siinä sitä taas oltiin. Olin kuulemma laiska ja mitään aikaansaamaton ihminen, koska koti oli siivoamatta. Olin kuitenkin kotia,lasta ja omaa työnsaantiani hoitanut joka päivä ja toki aina ei jaksanut. Työttömyys kuitenkin vei minuuteni hetkeksi, jouduin nöyrtymään ja olemaan täysin toisen ihmisen tulojen varassa, mitä en koskaan aiemmin ole elämässäni joutunut kokemaan. Oikeastaan tästä syksystä lähtien mieheni on ns. tasaisin aikavälein vetänyt maton jalkojeni alta.
Hän on tokaissut mm. "Tulen 100% varmasti pettämään sinua!", tämä asia tuli humalaiselta ja asia keskusteltiin, jatkoin suhteessa, koska rakastan miestäni. Tämä kuitenkin on jäänyt takaraivooni kalvamaan, en ole vielä onnistunut tuota letkautusta unohtamaan. Hän on myös kova mies kertoilemaan entisistä suhteistaan ja siitä kuinka eräskin nainen oli orgasmin saatuaan ejakuloinut ja kastellut makuupussit,teltat,sängyt jne... Tiedän aivan liikaa yksityiskohtia heidän lyhyestä,mutta seksintäyteisestä suhteestaan. Ja aivan liikaa yleensäkin kaikista hänen suhteistaan ja Miehisen elimensä käytöstä.
Mies on usein ehdottanut yhdessä menoa paikkohin,joissa hän on jo muiden naisten kanssa käynyt ja koska olen kysynyt, yrittääkö hän elää entistä elämäänsä minun kauttani uudelleen, on hän aina suuttunut tai meillä se tarkoittaa sitä,että hän hiljenee,mököttää ja saattaa kadota makuuhuoneeseen.
Mieheni ei osaa,eikä halua keskustella parisuhteen asioista ja jos hän keskustelee on se vain ja ainoastaan puolustautumista. Tarkoittaen,että HÄN lyö jokaiseen mahdolliseen arkaan kohtaani. Arvostelee äitiyttäni, kodinlaittoani, ala-arvoista ruokaani, perheeni haukutaan tässä samalla jne. Ja kun tämä kaikki on niskaani ryöpytetty, on hän tunnin kuluttua kun mitään ei olisi tapahtunutkaan ja yrittää lähestyä minua, yleensä seksi mielessään, koska tämä on ainoa tapa jolla hän osaa toimia.
Kunnes tuli tämän vuoden kevät ja hän edelleen omassa elämässään taistelee ex avopuolisonsa kanssa talon ja tavaroiden jaosta, tuli meidän elämäämme,ehkä stressin seurauksena erektiohäiriöt... (tämäkin vielä ajattelin,koska se oli ollut aina meidän paras asiamme ja tätä kautta saimme aina korjattua läheisyytemme ja jonkin näköinen puheyhteys syntyi)
Nyt olen kuitenkin saanut niin epämääräisiä kommentteja,etten aina tiedä miten suhtautua. Minun pitäisi olla kuulemma naisellisempi ja viettelevämpi,niinkuin hänen eräs kolmen vuoden takainen pikasuhteensa toinen osapuoli kuulemma oli, olihan hän virolainen ja nuo naiset kun kuulemma osaavat naiseuden kantaa paremmin kuin me suomaliset. (En kiistä,mutta en ole samaa mieltäkään). Aina kun tuo epäonninen tapaus tapahtuu ja koitan miehelleni sanoa,ettei hän ole yhtään vähempää mies minun silmissäni ja että seuraavalla kerralla sitten uudestaan. Hän vetoaa verenpainetautiinsa, jota ei lääkitse omasta tahdostaan ja lupaa,että nyt asiaan on tultava muutos. Vaan eipä tule ja tämä vaan jatkuu ja jatkuu. Nyt hän on pyytänyt tilaa ja aikaa ,sekä tilaa myös miehisen itsetunnon taas nousta. Tätä olen antanut, mutta sekin on kääntynyt minua vastaan. Nyt olen liian etäinen, aina töissä emmekä enää ehdi näkemään. Totta, mutta olen ollut vasta 2 viikkoa uudessa työpaikassa ja totuttelen uuteen rytmiin, hän on oikeassa, pakenen työn taakse kun en enää muuta osaa.
Miten olla lähellä, mutta antaa tilaa? Miten kestää henkinen väkivalta, jolla minua aina sivalletaan paikan tullen? Onko tämä suhde kaiken tämän vaivan arvoinen?
Olen aina halunnut elää jokaisen suhteen loppuun ja tehdä kaikkeni sen eteen. Jos suhde tästä huolimatta ei jatku, niin voin todeta,että tein kaikkeni,mutta se ei riittänyt ja voin ottaa elämässäni uuden askeleen. Eikä minun tarvitse myöhemmin katsoa taakseni ja katua tai miettiä mitä jos...
Kirjoitin, koska minulla ei ole ketään kenelle näistä asioista puhua ja asioiden jäsentely "paperille" on aina ollut hyvä tapa jäsentää ne myös päässänsä!
Olen vain muutaman askeleen päässä siitä,että otan sen uuden askeleen. En kuitenkaan haluaisi,koska rakkaus ei ole kuollut, me emme vain tunnu sopivan toisillemme. Ikävä kyllä.
Muutin miehen mukana,hänen töidensä perässä monta sataa kilometriä. Toki tämä kaikki omasta vapaasta tahdostani,ei minulla ollut edellisessä asuinpaikassa mitään mikä siellä olisi pidätellyt, olinhan juuri valmistunut ammattiini ja työnhaku se oli minullakin edessä!
Jäin kuitenkin työttömäksi ja joka päivä käytin tunteja työpaikan metsästämiseen, Syksy vaihtui talveksi. Eräänä päivänä mies tuli töistä ja siinä sitä taas oltiin. Olin kuulemma laiska ja mitään aikaansaamaton ihminen, koska koti oli siivoamatta. Olin kuitenkin kotia,lasta ja omaa työnsaantiani hoitanut joka päivä ja toki aina ei jaksanut. Työttömyys kuitenkin vei minuuteni hetkeksi, jouduin nöyrtymään ja olemaan täysin toisen ihmisen tulojen varassa, mitä en koskaan aiemmin ole elämässäni joutunut kokemaan. Oikeastaan tästä syksystä lähtien mieheni on ns. tasaisin aikavälein vetänyt maton jalkojeni alta.
Hän on tokaissut mm. "Tulen 100% varmasti pettämään sinua!", tämä asia tuli humalaiselta ja asia keskusteltiin, jatkoin suhteessa, koska rakastan miestäni. Tämä kuitenkin on jäänyt takaraivooni kalvamaan, en ole vielä onnistunut tuota letkautusta unohtamaan. Hän on myös kova mies kertoilemaan entisistä suhteistaan ja siitä kuinka eräskin nainen oli orgasmin saatuaan ejakuloinut ja kastellut makuupussit,teltat,sängyt jne... Tiedän aivan liikaa yksityiskohtia heidän lyhyestä,mutta seksintäyteisestä suhteestaan. Ja aivan liikaa yleensäkin kaikista hänen suhteistaan ja Miehisen elimensä käytöstä.
Mies on usein ehdottanut yhdessä menoa paikkohin,joissa hän on jo muiden naisten kanssa käynyt ja koska olen kysynyt, yrittääkö hän elää entistä elämäänsä minun kauttani uudelleen, on hän aina suuttunut tai meillä se tarkoittaa sitä,että hän hiljenee,mököttää ja saattaa kadota makuuhuoneeseen.
Mieheni ei osaa,eikä halua keskustella parisuhteen asioista ja jos hän keskustelee on se vain ja ainoastaan puolustautumista. Tarkoittaen,että HÄN lyö jokaiseen mahdolliseen arkaan kohtaani. Arvostelee äitiyttäni, kodinlaittoani, ala-arvoista ruokaani, perheeni haukutaan tässä samalla jne. Ja kun tämä kaikki on niskaani ryöpytetty, on hän tunnin kuluttua kun mitään ei olisi tapahtunutkaan ja yrittää lähestyä minua, yleensä seksi mielessään, koska tämä on ainoa tapa jolla hän osaa toimia.
Kunnes tuli tämän vuoden kevät ja hän edelleen omassa elämässään taistelee ex avopuolisonsa kanssa talon ja tavaroiden jaosta, tuli meidän elämäämme,ehkä stressin seurauksena erektiohäiriöt... (tämäkin vielä ajattelin,koska se oli ollut aina meidän paras asiamme ja tätä kautta saimme aina korjattua läheisyytemme ja jonkin näköinen puheyhteys syntyi)
Nyt olen kuitenkin saanut niin epämääräisiä kommentteja,etten aina tiedä miten suhtautua. Minun pitäisi olla kuulemma naisellisempi ja viettelevämpi,niinkuin hänen eräs kolmen vuoden takainen pikasuhteensa toinen osapuoli kuulemma oli, olihan hän virolainen ja nuo naiset kun kuulemma osaavat naiseuden kantaa paremmin kuin me suomaliset. (En kiistä,mutta en ole samaa mieltäkään). Aina kun tuo epäonninen tapaus tapahtuu ja koitan miehelleni sanoa,ettei hän ole yhtään vähempää mies minun silmissäni ja että seuraavalla kerralla sitten uudestaan. Hän vetoaa verenpainetautiinsa, jota ei lääkitse omasta tahdostaan ja lupaa,että nyt asiaan on tultava muutos. Vaan eipä tule ja tämä vaan jatkuu ja jatkuu. Nyt hän on pyytänyt tilaa ja aikaa ,sekä tilaa myös miehisen itsetunnon taas nousta. Tätä olen antanut, mutta sekin on kääntynyt minua vastaan. Nyt olen liian etäinen, aina töissä emmekä enää ehdi näkemään. Totta, mutta olen ollut vasta 2 viikkoa uudessa työpaikassa ja totuttelen uuteen rytmiin, hän on oikeassa, pakenen työn taakse kun en enää muuta osaa.
Miten olla lähellä, mutta antaa tilaa? Miten kestää henkinen väkivalta, jolla minua aina sivalletaan paikan tullen? Onko tämä suhde kaiken tämän vaivan arvoinen?
Olen aina halunnut elää jokaisen suhteen loppuun ja tehdä kaikkeni sen eteen. Jos suhde tästä huolimatta ei jatku, niin voin todeta,että tein kaikkeni,mutta se ei riittänyt ja voin ottaa elämässäni uuden askeleen. Eikä minun tarvitse myöhemmin katsoa taakseni ja katua tai miettiä mitä jos...
Kirjoitin, koska minulla ei ole ketään kenelle näistä asioista puhua ja asioiden jäsentely "paperille" on aina ollut hyvä tapa jäsentää ne myös päässänsä!
Olen vain muutaman askeleen päässä siitä,että otan sen uuden askeleen. En kuitenkaan haluaisi,koska rakkaus ei ole kuollut, me emme vain tunnu sopivan toisillemme. Ikävä kyllä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voi kun surullista! Tiedän tunteen ja kärsimyksesi, katso hetki, mutta älä liian kauaa. Olen ollut lähes vastaavassa tilanteessa, ja sitä haluaa uskoa parempaan ja tehdä kaikkensa, samalla se nakertaa ja satuttaa. Et ansaitse stä itsellesi. Yritä sada perspektiiviä, koska itseltä todellisuden taju hämärtyy, kun on liian syvällä suhteessa. Tsemppia sinulle kovasti!
Ota se uusi askel. Ei vanha ukkosi miksikään muutu. Lapsesikaan ei ehdi saada väärää vaikutelmaa perhe-elämästä.
Joskus vuosia sitten ihan samassa itkussa möyriessäni luin yhden viisaan jutun: Kun käsissäsi painaa valtavan kokoinen, ruma kivi, päästä siitä. Saat kätesi timantteja täyteen. Mä tein sen luettuani bänät ja pääsin huonosta kohtelusta, kamalasta ilmapiiristä, itkuisista päivistä. Jonkun aikaa piti vielä itkeä, mutta sen jälkeen aurinko taas paistoi. Usko sinäkin. Elämä on liian lyhyt siihen, että on kynnysmattona onnettomalle ihmiselle. Sinä olet siihen liian tärkeä.
Vaikuttaa aika itsekkäältä ihmiseltä miehesi. ei todellakaan rakastavaa käytöstä.
Itse en jäisi tuommoiseen suhteeseen.
Voimia ap:lle!