että aukaisen silmäni ja näen parikymmenvuotisen yhteisen taipaleemme uusin silmin.
Onnellinen yhteiselämämme on ollut piempään vaan sitoutumista toisiimme ja unelma täydellisestä avioparista: nuorena yksiin, lapset, perhe, urat, talot, timanttihääpäivät ym...kunnes kuolema meidät erottaa. Totuuden nimissä olen elänyt puoliliekillä jo kauan avioliitossani. Olen vaan pönkittämällä pönkittänyt avioliittoamme perheen vuoksi. Onhan se toiminut, mutta riittääkö minulle puolikaselämä, haluanko kokonaisen?
Onnellinen yhteiselämämme on ollut piempään vaan sitoutumista toisiimme ja unelma täydellisestä avioparista: nuorena yksiin, lapset, perhe, urat, talot, timanttihääpäivät ym...kunnes kuolema meidät erottaa. Totuuden nimissä olen elänyt puoliliekillä jo kauan avioliitossani. Olen vaan pönkittämällä pönkittänyt avioliittoamme perheen vuoksi. Onhan se toiminut, mutta riittääkö minulle puolikaselämä, haluanko kokonaisen?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Noh
puolileikillään on mun mielestä oikein hyvä suhtautumistapa. Jatka vaan, niin mäkin teen.
Välillä yritin elää ihan tosissani mut ei siitä mitään tullut.
Saman olen huomannut minä, erilleen ollaan kasvamassa ja lujaa, eri arvostukset, eri harrastukset, ollaan nyt kuin yö ja päivä,koen itseni vangiksi liitossamme ja mietinkin kuinka kauan tätä kestän, toinen on minulle vain tällähetkellä joku tutun tapainen, joka asuu kanssani samassa talossa, tällaistako se on loppuelämä, puolikaselämää..takana kaksikymmentä vuotta ja risat..
...eikö olisi jo aika avata silmänsä ja miettiä mitä elämältään haluaa, ENNENKUIN kaikki on myöhäistä ?
Vai odotatko sitä "kultaaikaa" vanhuuden, kun olet elämättömästä elämästäsi jo niin katkeroitunut, että et enää välitä muusta kuin nälvimisestä ja katkerista ajatuksista ?
Sanot pönkittäneesi avioliittoasi perheesi vuoksi. Miksi ?
Mitä sillä voitat tai mitä se hyödyttää ?
Sitä arvoa -perhe-, käytetään monta kertaa tekosyynä, kun ei itse osata, pystytä tai USKALLETA elää elämää niinkuin haluttaisi.
Lapset voivat saada saman rakkauden ja vanhempiensa kiintymyksen, vaikka vanhemmat eläisivätkin omaa elämäänsä. Olen myös vahvasti sillä kannalla, että kaikilla on parempi ja helpompi olla silloin kun eletään täysillä ja kokonaan vaikka se tarkoittaisi ydinperheen hajottamista. Eivät ihmiset kuitenkaan minnekään katoa.
Sietää myös miettiä kuinka paljon sinulla on nyt annettavaa kanssaihmisillesi.
Käytännön asiatkin järjestyvät, kun vaan halua löytyy.
Eli "Selitysten kirjassa on paljon tyhjiä sivuja !"
Jos olisit joskus lukenut kommenttejani, niin et ehkä kirjoittaisi noin. Kyllä olen parisuhteessani ihan onnellinen tuskin olisin katkera elämästäni aviomieheni rinnalla. Luepa tuo vastaus ökölle, en toistele tässä samaa. Ehkä kuitenkin olisin onnellisempi lasten kanssa. Miehenhän minunlainen nainen tarvii, en ole yksineläjätyyppiä ja miehiähän on muitakin hyviä.
Itseasiassa meidän ero ei olisi käytännössä ollenkaan vaikea juttu. Siitä uskalluksestahan tässä on kyse. Entäpä jos kaikki korjautuiskin sit kun perhe lentää ulos pesästä? Olisko ero sittenkin ihan turha, vieläköhän minä tätä kestäisin ja kestäisikö miehenikään enää. Vaan ainahan sitä voi jäljilleen palata, jos siltä tuntuu, kunhan ei polttele siltoja takanaan.
Olen mielenkiinnolla seuraillut pitkän aikaa kirjoituksia. Olet jaksanut kannustaa ja tukea täällä monia kirjoittajia, mutta nyt, tekstistäsi löytyy ensimmäistä kertaa onneton sävy?! Mitä on tapahtunut? Tottakai haluat kokonaisen elämän itsellesi, ei vain perheellesi. Ei se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella, vai onko?
Unelma-avioliitto on kai ollut aina minulle jokin itseisarvo elämässä. Ja minä olen kokenut olevani velkaa vanhemmillenikin, että edes yhden lapsensa liitto kestää ja kestää. Sitä on kaiken vaan sit kestänyt ja elänyt sitä unelmaa. Onhan minulla hyvä aviomies, mutta muuten meillä on todella suuria perhevaikeuksia juuri nyt nuortemme kanssa.
Parisuhteen ongelmia voi aina korjata, mutta nuoreten kanssa elämisvaikeudet onkin paljon vaikeampi asia ja korjata on yritetty...Nyt päässäni pyörii kysymys: valitako asuinkumppanikseen kaikki omat lapset vai miehen, ilmeisesti perheyhtälöömme ei molemmat sovi mitenkään millään laskuopilla ainakaan tässä vaiheessa. Minulla itselläni ei siis ole kumpaankaan suuntaan juurikaan ongelmaa, ehkä etäisyyttä mieheni kanssa toisiimme olemme ottaneet, mutta sehän on tarvittaessa korjattavissa. Vai onko se vaistonvaraista toimintaa tulevan varalle...
Aidantakaisesta ruohosta en ole mikään kommentoimaan tässä olotilassa. Onhan minulla hyviä ja läheisiä miesystäviä ja olkapäätä tarjottu. Olen pyrkinyt kieltämään sen avun, jotta en olisi enemmän ojasta allikossa.
Siksi en kai pariin kolmeen viikkoon kirjotellut mitään, kun on ihan tarpeeksi omankin sydämmen päällä. Tätä täytyy miettiä ja jutella mieheni kanssa ja olemme me olleet ammatti-ihmisiinkin asian suhteen yhteydessä. Jotenkin vain tuntuu, että tässä tämä tarina nyt sitten on...
Mulla on ollut samatapaisia ongelmia. Tuntui sille että siinä systeemissä ei enää kenelläkään ollut hyvä olla. Ollaan oltu miehen kanssa yli 20v yhdessä.
Ja mä olin aina se jonka piti ymmärtää nuoria ja sitä miestä. Usein ajattelin että millastahan elämä ois jos ois toinenkin aikuinen kuviossa mukana. Eikä meillä nuorten kanssa itse asiassa suuria vaikeuksia ollut. Murkut vaan ihan normaalistikin tarttee aikuisia ihmisiä.
Lapset on pari vuotta sitten muuttaneet omiin systeemeihinsä eikä niilä ole ongelmia sen enempää kun aikuisten elämään totuttelevilla yleensäkin.
Mutta miehen kanssa sitä yhteistä ei sitten enää löytynytkään. Hankin oman asunnon ja muutin joku aika sitten pois siitä kuviosta. Mies tuntee olevansa heitteille jätetty ja voi huonosti.
Mut mä en suostu tuntemaan olevani hirviö. Niitä olalle taputtajia kyllä löytyis mutta mulla ei toistaiseksi ole rohkeutta uuteen parisuhteeseen. Tiedän kyllä että miehiä on monenlaisia ja mulla on semmonen tunne että joskus vielä uusi kunppanikin löytyy, kunhan nyt ensin selviän tästä huumaavasta vapauden tunteesta.
Tee säkin noin, suosittelen. Ihanat fiilikset siitä saa. Usein ollaan yhdessä lasten takia mutta enemmän mulla ainakin on tässä tilanteessa nille annettavaa enemmän kun aikasemmin.
Meillä on onneksi niin, että molemmat myönnetään, ettei nämä perhesuhteet toimi näin. Jotain on tehtävä, siitä olemme yhtä mieltä. En usko, että minun mieheni niin huonoksi itseään tuntee, parhaansa on tehnyt kuten minäkin. Kaverit voi jokainen valita, mutta vanhempia/sisaruksia/lapsiaan ei voi ja jos ei kemiat käy yksiin niin ei käy. Jokainen meistä on oma yksilönsä ja kokee asiat omalla tavallaan.
Siitä kun alussa mainitsi puolikkaasta elämästä, niin kyllä minäkin olen monesti ajatellut, että olisi ihanaa olla itsenäinen yksilö eikä puolet parista. Vaikka onhan molemmissa hyvät ja huonot puolensa. Olen kertonut miehellenikin, että molempi parempi. Nyt olen ollut puolikas parista jo yli 20 vuotta, niin voisi olla ihan kiva olla yksin lasten kanssa. Varsinkin kun on näitä nuoriso-ongelmia tullut. Eikä meidänkään nuoret, mitään ongelmanuoria ole: olen yrittänyt pyytää sosiaalivirastosta, että ottaisivat vaikka viikoksi tai kahdeksi sijoitukseen, jos sitten sopeutuisi paremmin kotiin, mutta kun ei ole mikään niin oikea yhteiskunnan ongelmanuori - ei oteta. On vaan omassa perheessä suhdevaikeuksia.
Noinhan tässä saattaa käydäkin...kiitos vielä kannustavasta kommentistasi :)
Ihan sydämestä vihlasi, kun sanoit, ettei parisuhteessa voi olla kuin puolikas! Ettei voisi olla yksilö! Kyllä voi, ihan varmasti jos haluaa. Ainakaan minun ja mieheni suhde ei olisi edes alkanut jos parisuhteessa pitäisi olla kuin paita ja peppu.
Juuri silloin kun mietin onko mieheni sittenkään minulle se oikea, totesin, että eroon "ajauduttaessa" voisin hyvinkin alkaa viikonloppuäidiksi. Jos teillä on nuoriso-ongelmia niin miksi ihmeessä kuvittelet yksin olevan helpompaa? Voi se vähän aikaa olla ja sitten kahta kauheampaa...
silloin kun mieheni on matkoilla (siis lyhyitä aikoja) meillä menee lasten kanssa tosi hyvin. Toisaalta miehelläni menee hyvin lasten kanssa viikoittain kun olen itse poissa kotoa. Mutta kun kaikki olemme yhdessä, niin riitaa syntyy ihan mistä tahaansa asiasta.
Jos olisit lukenut minun aikaisempia kommenttejani toisille, ymmärtäisit ehkä, että olen hyvin suvaitsevaa ihmistyyppiä. Mieheni on taas enemmän konservatiivinen. On siis asioita, joita tavallaan kiellän itseltäni aivan mieheni takia, sillä rakastan kyllä häntä. Siitä kumpuaa pohdintani kokonaisuudesta, parin puolikkaasta...
Sitä kun jostakin kohti alkaa suhde rakoilla, niin sitä pohtii helpommin, että olenko "uhrannut" itseäni liikaa. En kyllä todellakaan usko, että olisin katkera myöhemmin, koska olen ihan ainakin kohtalaisen jollen lähes täysin onnellinen tähän parin puolikkaanaolemiseenkin.
Mutta olen ymmärtänyt nyt, että olen aika paljon selittänyt vuosia jo itselleni, että kaikki on hyvin ja olen tyytyväinen, mutta olenkohan minä sittenkään...Olen ja en ole.
Tiedätkö, että lapsille tyypillistä on saada erotettua vanhemmat toisistaan? Se on omien rajojen etsimistä: testata miten ison riidan saa aikaiseksi milloin kenenkin kanssa ja kuka pitää kenenkin puolta. Parasta on jos isä ja äiti alkavat riidellä keskenään niin lapset seuraavat sitä tarkasti kuin tuomari lätkämatsia.
Tällaisella avioeroaikakaudella lapset saavat harvoin elää täyspainoista elämää varmana siitä, että vanhemmat eivät eroa, vaikka riideltäisi useinkin ja perheen perusrakenteet olisivat koetuksella. Siksi mielestäni on sääli, että monet eroavat "koska lähtevät etsimään itseään" tai "ollaan kasvettu erilleen". Lapset ovat tottuneet siihen, ettei perheen eteen kannata tai jopa saa ponnistella ja pientenkin ongelmien vuoksi kannattaa mieluummin erota kuin alkaa niitä selvittää.
Kasvatustyyleihin perehtyneenä olen tullut siihen tulokseen, että vanhemmissa ei ole tarpeeksi vastusta lapsilleen. Onnellinen perhe-elämä ei koostu jäsenten samankaltaisuudesta vaan erilaisuudesta.
kuule perehtyen vielä siihen kasvatuspuoleen. Lapset inhoavat vanhempiensa riitelyä. Lapset elävät vain omaa elämäänsä, yhtä sellaista. Tämä avioerojen aika näkyy tilastoissa, ei lapsen elämässä. Lapsi kaipaa turvaa, ei riitoja, ainakaan sellaisia, jotka uhkaavat perustuvallisuutta ja näkyvät tilastoissa.
Riidat eivät uhkaa lapsen perusturvallisuutta vaan vanhempien ero. Ero on lapsen elämän mullistavin asia teini-ikäisenäkin. On tietysti osattava erottaa riitely ja riitely toisistaan, mutta viisas aikuinen kyllä keksii keinot, ettei riitelystä tule paha tapa. Tyhjänpäiväistä nahistelua jota on lasten kesken voi syntyä aikuistenkin kesken ja heidän tehtävä on näyttää miten siitä selvitään ilman eroa. Kaikki eivät pysty eivätkä sitä halua. Sääli vain lapsia.
Lasten on ehdottomasti parempi asua toisen vanhemman kanssa ennemmin kuin sekasortoisessa kodissa. Olipa sekasorron aiheuttaja mikä tahaansa kotona (riidat, viina...). Jos koti on taistelutanner,niin ei siellä ole kenenkään hyvä olla. Ja silloin on varmasti parempi asua toisen vanhemman kanssa tasapainoisessa rauhallisessa kodissa.
ja sekasorrolla on aikamoinen ero! Hetkellinen sekasortokaan ei haittaa, mutta jos siitä tehdään jatkuva olotila niin se on asia erikseen.
Muistan kyllä omasta lapsuudestani vanhempieni riidat; eivät ne mukavia olleet, mutta jos he jonkin taidon osasivat niin riitelyn ainakin. Mitään he eivät ikinä sopineet sen kummemmin, mutta rauha tuli aikanaan; ainakin ennen seuraavaa riitaa... Jokatapauksessa vaihe oli ohimenevä, vaikka muutaman vuoden se kesti. Epäilen, että se liittyi vanhemman sisareni "pesästä lentämiseen" ja riitoihin hänen kanssaan ennen sitä.
Riidellessäkin on muistettava hyvät tavat ja ellei niin tee ajaudutaan varsin nopeasti sekasortoiseen tilaan. Tasapainoinen koti ei myös kannusta lasta ymmärtämään erilaisuutta. Jos kotona ollaan "hyssynhyssyn" ja ainakin näennäisesti kaikesta samaa mieltä (tai "sivistyneesti eri mieltä")se ei valmista lasta eikä nuorta kohtaamaan sitä maailmaa jossa hän joutuu elämään omillaan: Nyky-yhteiskunta on kaikkea muuta kuin tasapainoinen. Siksi on välillä säälittävää miten vanhemmat yrittävät mielistellä lapsiaan ja toteuttaa heidän jokaisen toiveensakin pyrkiessään "tasapainoon".
On muuten turha odottaa, että miehesi tai kukaan muukaan sanoisi "nyt voit elää täysillä elämääsi"; sinun on tehtävä se itse! Vain sinä tiedät mitä elämältä haluat ja miten sen voit toteuttaa mahdollisimman hyvin, mutta ellet siinä onnistu voit syyttää vain itseäsi.
Tasaisin väliajoin kannattaa tehdä tilitystä elämästään, mitä siinä on hyvää ja mitä huonoa. Mistä voisi luopua ja mitä pitäisi tehdä, että olo olisi auvoisempi. Olet pönkittänyt avioliittoasi perheen vuoksi. Minkähän takia? Ihmekös tuo, että kyllästyttää ja olet valmis heittämään avioliittosi romukoppaan sen takia, että itse toimit väärin?
Olen todennut, että kokonainen elämä koostuu monista eri osatekijöistä, joista jokainen on hyvin, hyvin tärkeä. Eivät kaikki palaset onnellisesta kokonaisesta elämästä koostu suinkaan miehestä ja perheestä vaan monesta muusta tekijästä.
kun yli 20 vuoden jälkeen aika yllättäen tajuaa, että ehkä ero saattaa kuitenkin olla paras ratkaisu pitkälle ihan hyvälle parisuhteelle.
Olen vasta pari kolme viikkoa miettinyt näitä asioita, eiköhän ratkaisu tästä kypsy.
vähän valottaa miksi ero olisi paras ratkaisu 20 ihan hyvän vuoden jälkeen?
Itsekin epäilin hetken tässä taannoin onko mieheni sittenkään minulle "se oikea", 20 yhteisen vuoden jälkeen ja en voinut muuta kuin nauraa ajatukselle. Kaikkien tyynten ja myrskyjen jälkeen en lähtisi enää purjehtimaan kenenkään toisen kanssa. Tai voisin tietysti lähteä, mutta ei siitä sen kummempaa tulisi. Ihan jokaisessa parisuhteessa on omat murheensa.
20 yhteistä vuotta ei välttämättä ole sama
kun 20 hyvää vuotta.
"se oikea" olis tietenkin enstex paras juttu. Ja sopivakin kuulostais ihan mukavalle.
Jos joku sanoo että tänään menee paremmin kun eilen niin joku toinen vois samanlaisessa
tilanteessa sanoa että menee niin helvetin huonosti etten enää jaksa tätä.
Kaikki on niin suhteellista.
Näin yöllä on hyvää aikaa miettiä ja pohtia elämää, parisuhdetta, perhettä, lapsia, miestä, itseään jne. lista on loputon. Mikä sitten on tärkeää? Arvokasta? Minkä eteen kannattaa ponnistella? Elämä on valintoja. Nyky-yhteiskuntamme arvostaa pinnallisuutta. Pitää osata bilettää iästä riippumatta ja raha määrää suunnan. Rakkaus on ikuista, mutta kumppanit vain vaihtuvat. Mitä sitten? Onko ihminen yksiavioinen? Mikä kannattaa? Mitä pitäisi tehdä? Jospa joku osaisi kertoa. Antaisi käteemme valmiit vastaukset, mutta ei. Jokaisen on tehtävä päätöksensa itse. Niitä ei voi kukaan määrätä. Voi vain kuunnella, neuvoa ja auttaa. Loppukädessä jokainen tekee valintansa itse. Onko se oikea vai väärä? Jos ihminen on onnellinen, hyväksyy itsensä ja kunnioittaa, on hän valinnut elämälleen suunnan. Elämä on rankkaa jokaiselle, kukaan täällä ei pääse helpolla. Toivotan onnea päätöksillesi ja voimia lastesi kanssa sekä rakkautta!
etsi rivien välistä ajatuksiani. Ymmärrät ehkä, miksi todella mietin, kumpi on minulle (ja perheellemme) parempi elämäntapa. Enkä todellakaan ole ollenkaan varma, onko ero se paras ratkaisu, kirjoitinhan monta ehtosanaa sen eteen edellisessä kommentissani ja sittenkin niitä saattoi olla liian vähän siis niitä ehtosanoja.
Elämä on niin monimutkainen asia ja jos olisinkin nyt ensimmäisen kerran näitä ajatuksia pohtinut, mutta mietin samoja asioita monia kertoja suhteemme alkumetreillä ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Nyt tässä oli sellainen seesteinen vuosikymmen ja onko tämä vaan höyräys päässä ja vai todellinen kaipuuni, sitä mietin. Olemme jokainen itse oman elämämme tärkeimmpiä ihmisiä ja kaikki muut tulee kyllä perässä. Itse se on oma pääkoppansa analysoitava, mitä siellä pyörii, ei sinne kukaan muu näe vaikka kuinka kertoisi ja yhdessä eläisi.