Olen masennusta sairastava nainen ja ollut sen takia määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä kaksi vuotta. Ja lääkitys on luonnollisestikin päällä. Kumppania minäkin silti kaipaisin, mutta arveluttaa tällaisessa elämäntilanteessa laittaa deitti-ilmoitusta nettiin.
Voiko mielenterveysongelmasta kärsivä ja sen takia työelämästä poissa oleva kelvata kumppaniksi?
Muutoin olen mielestäni ihan fiksu ja mukava nainen. On AMK-tason koulutus ja koulutusta vastaava työpaikka olemassa. Perusluonteeltani olen avoin, iloinen, huumorintajuinen ja rehellinen ihminen. Tosin myös melko itsepäinen ja temperamenttinen. Sairaus on opettanut suvaitsevaisuutta ja tuonut monipuolisempaa ymmärrystä elämään. Takana on pitkä suhde/avioliitto ja kaksi lasta. Ulkoisesti olen kai ihan ok, naisellinen, nätti kroppa ja seuraa on tyrkyllä, jos baarissa käyn.
Masennukseni on toistuvaa, eli parempiakin jaksoja on välillä. Kuitenkin olen sairastanut sitä jo 7 vuotta, eikä täydellisestä toipumisesta ole tietoa. Rakastuminen on kuitenkin aina tuonut potkua elämään ja piristänyt. Pelottaa kuitenkin, että miten minuun nettimaailmassa suhtauduttaisiin. Haluaako kukaan lähtökohtaisesti tutustua ihmiseen, jolla on mielenterveysongelma?
Sillä tavalla olen sinut tilanteeni kanssa, että minulla ei ole mitään tarvetta salata sitä. Toisaalta en sitä nyt ensimmäisenäkään halua kuuluttaa. Chatin kautta kun olen jutellut miesten kanssa, olen yleensä kertonut sen siinä vaiheessa, kun tulee tarkemmin puhetta työssä käynnistä ja oman elämän sisällöstä. Yleensä miehet ovat suhtautuneet siihen ihan hyvin. Mutta asiahan voi tietysti olla eri, jos on tarkoitus tutustua vakavammalla pohjalla.
Kommentteja ja asiallista keskustelua kaipaisin tilanteestani.
Voiko mielenterveysongelmasta kärsivä ja sen takia työelämästä poissa oleva kelvata kumppaniksi?
Muutoin olen mielestäni ihan fiksu ja mukava nainen. On AMK-tason koulutus ja koulutusta vastaava työpaikka olemassa. Perusluonteeltani olen avoin, iloinen, huumorintajuinen ja rehellinen ihminen. Tosin myös melko itsepäinen ja temperamenttinen. Sairaus on opettanut suvaitsevaisuutta ja tuonut monipuolisempaa ymmärrystä elämään. Takana on pitkä suhde/avioliitto ja kaksi lasta. Ulkoisesti olen kai ihan ok, naisellinen, nätti kroppa ja seuraa on tyrkyllä, jos baarissa käyn.
Masennukseni on toistuvaa, eli parempiakin jaksoja on välillä. Kuitenkin olen sairastanut sitä jo 7 vuotta, eikä täydellisestä toipumisesta ole tietoa. Rakastuminen on kuitenkin aina tuonut potkua elämään ja piristänyt. Pelottaa kuitenkin, että miten minuun nettimaailmassa suhtauduttaisiin. Haluaako kukaan lähtökohtaisesti tutustua ihmiseen, jolla on mielenterveysongelma?
Sillä tavalla olen sinut tilanteeni kanssa, että minulla ei ole mitään tarvetta salata sitä. Toisaalta en sitä nyt ensimmäisenäkään halua kuuluttaa. Chatin kautta kun olen jutellut miesten kanssa, olen yleensä kertonut sen siinä vaiheessa, kun tulee tarkemmin puhetta työssä käynnistä ja oman elämän sisällöstä. Yleensä miehet ovat suhtautuneet siihen ihan hyvin. Mutta asiahan voi tietysti olla eri, jos on tarkoitus tutustua vakavammalla pohjalla.
Kommentteja ja asiallista keskustelua kaipaisin tilanteestani.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Itse koen suuremmaksi ongelmaksi tuon itsepäisyyden ja tempperamenttisuuden ;-)
Heh, no pitäähän naisella luonnetta olla... :) Taisi muuten jäädä tuosta listasta pois, että olen kuitenkin luonteeltani myös kiltti. Noista ominaisuuksista huolimatta :) Eli pahansisuinen en ole. Paitsi ehkä sellaisille, jotka on kohdelleet mua huonosti. Siis oikeesti huonosti. Että vaikka masentunut olenkin, niin mikään nyhverö en luonteeltani ole :) Ja mun mielestä se on vaan hyvä asia.
Kovahan tää netti-deittimaailma on. Toiset kohtelevat muita huonosti, toiset sikamaisesti ja jotkut jopa kivasti. Voit löytää hyviä tyyppejä pian tai sitten useiden deittien, ohareiden ja katoamisten jälkeen... Psyykelle tää ei ainakaan ole mitenkään kevyttä touhua.
Mut sanonta sanoo: "Vain pelaamalla voit voittaa..."
Joo. Ongelma ei ole se, että masennusta sairastava ei voisi löytää kumppania, vaan ne pettymykset. Kun niitä kuitenkin tulee, pudisteleeko takkinsa ja käy kohti seuraavia treffejä vai masentuuko vain lisää? Tämä on mielestäni tässä se iso kysymys. Sadat tuhannet suomalaiset on sairastaneet masennusta joskus, joten sen puolen ymmärrystä pitäisi kyllä löytyä monelta.
Koska kuitenkin yksin eläminen on erittäin huono vaihtoehto jos ei halua elää yksin, kehottaisin tarttumaan härkää sarvista. Kyllä ne onnen mahdollisuudet ovat kuitenkin aivan kohtuulliset, pienellä tuurilla jopa hyvät. Sekin auttaa, että kirjoitustyylistä päätellen tässä on ilmeisesti kyseessä aika älykäs ihminen.
Kiitos erittäin positiivisesta viestistäsi :)
Ei todellakaan helppoa.
Suuri osa ihmisistä ei tiedä miksi masentunut on eläkkeellä, voisit valaista mitä se käytännössä on? Kaikki kun on joskus masentuneita, mutta jatkavat elämäänsä normaaliin tapaan.
Niin, moni ihminenhän masentuu joskus jollakin tasolla, mutta selviävät siitä omin voimin eteenpäin sinnittelemällä. Elämän kriiseistäkin johtuvat masennustilat useimmiten menevät itsestään ohitse ajan kanssa. Toisaalta niissäkin tapauksissa lääkärit helposti tyrkyttävät mielialalääkkeitä, joka pahimmassa tapauksessa johtaa ikävään kierteeseen. Masennuslääkkeen lopettaessa riski uudelleen masentumiseen on suurempi kuin jos ei olisi koskaan lääkettä aloittanutkaan.
Sitten on meitä, jotka sairastavat ns. kliinistä masennusta, joka pahimmillaan on vakavasti invalidisoiva sairaus. Ei sekään yleensä itsestään ala vaan usein jonkin elämänkriisin laukaisemana. Taustalla voi kuitenkin olla lapsuuden traumoja ja vielä lisäksi geneettinen alttius tai muuten masennusherkkä luonne.
Omalla kohdallani masennus on lamauttanut toimintakykyä ja aiheuttanut pahoja keskittymishäiriötä, jotka ovat tehneet omasta työstäni suoriutumisesta erittäin vaikeaa. Masennus on saanut minut ikään kuin käymään hitailla kierroksilla. Kaikki normaali tekeminen vie paljon kauemmin aikaa kuin terveeltä ihmiseltä. Vielä töissä käydessä en esimerkiksi jaksanut aamuisin juosta bussien perässä, joka kahden bussin vaihdon kyseessä ollessa olisi usein nopeuttanut töihin pääsyäni. Lisäksi valtava uupumus ja väsymys tulee ihan pienistäkin ponnistuksista. Ja se uupumus on todellakin toimintakykyä lamauttavaa. Myös aloitekyky kärsii masennuksen takia. Suurempaa ponnistusta vaativiin asioihin ei vaan riitä voimia ryhtyä. Näiden asioiden takia työn tekeminen kärsi minulla niin, että jouduin jäämään työelämästä pois.
Yhtäkkiä en ole kuitenkaan määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle joutunut, vaan taustalla on useita eripituisia sairauslomajaksoja. Aikaisemmin jaksoin aina uudestaan ja uudestaan yrittää työhönpaluuta, mutta aina jossain vaiheessa uuvuin ja masennuin taas niin, että työnteko alkoi kärsiä. Tietyn sairauspäivien määrän täyttyessa seuraava vaihe on sitten määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen, eli kuntoutustuen hakeminen. Siinä vaiheessa itse siis menen nyt. Ja omalla kohdallanihan kyse on siis määräaikaisesta eläkkeestä, ei pysyvästä. Olen vasta 33-vuotias, joten toive pysyvästä työhön palaamisesta on vielä olemassa. Tulen kuitenkin tarvitsemaan siihen jotain kuntouttavia toimenpiteitä, joita en ole vielä saanut. Pakko tunnustaa, että tämä pitkäaikainen kotona oleminenkin invalidisoi ratkaisevasti.
Lievempää masennusta sairastavalle riittää usein lyhyempi, usein vain yksi sairauslomajakso ja sen mahdollistama lepo kuntouttaa ihmisen taas työkykyiseksi. Itse olen kuitenkin pahimmillaan sairastanut masennuksen vaikeinta muotoa, joka on ollut usein toistuvaa, enkä näin ollen ole vielä työkykyä saavuttanut.
Ymmärrän erinomaisesti, että invalidisoivaa masennusta sairastamattomat eivät voi ymmärtää, mitä se on. Olen itsekin ollut aikoinaan terve, enkä itsekään silloin masennusta ymmärtänyt. Masentunutta syytetään usein vaan laiskaksi ja saamattomaksi, huonoksi ihmiseksi. Masentuneella itselläänkin on vastaavia itsesyytöksiä, mitkä kuuluvatkin sairauden kuvaan.
Ei ole helppo sairaus tämä.
Voin kuvailla nimim. ?:lle omaa masennustani, joka johti eläkkeeseen.
Olen kokenut sellaiset asiat kuin isän juoppous ja eristäytyvä perhe, koulukiusaus, työpaikkakiusaus, melkein raiskatuksi tuleminen, isän kuolema ja burn out yhtäaikaa, työkaverin suorittama lähentely, naapurin harjoittama vaino, ekan kumppanin mt- ja seksuaaliongelmat, tokan kumppanin raivokohtaukset (uhkasi 2 x tappaakin) ja mt-ongelmat, toinen työpaikkakiusaus, ainoan ystävän itsemurha, jätetyksi tuleminen. Tosin olin jo ehtinyt eläkkeelle 2 v sitten ennen kuin tulin jätetyksi toisen naisen takia.
Että siinäpä sitä. Silloin tällöin joku nimittelee minua kielteiseksi ihmiseksi, mistäköhän lie johtunee...
...niin kyllähän noista tietysti voisi eheytyäkin, enkä minä kokoajan sure kaikkea mahdollista. Mutta kai se työpaikoissa kiusatuksi tuleminen oli sellainen viimeinen niitti ettei ollut mitään hinkua enää työelämään takaisin. Masennuin syvästi 2004 ja siitä eteenpäin olen ollut sairauslomalla, kuntoutustuella ja sittemmin eläkkeellä. Aina jos vähänkin puhuttiin jostain työharjoittelusta, tulin aivan hysteeriseksi.
Oli vähän liian monta asiaa yhtäaikaa, niin että kaikki pakkautui vyyhdeksi. Kun ensin on yhtäaikaa burn out, isän kuolema, vaikea parisuhde, työkaverin harjoittama lähentely, niin sekin on liikaa. Sitten yhtäaikaa kiusaamista töissä ja ystävän itsari, niin johan vähemmästkin alkaa viirata päästä. Ja ihmetellä että tapahtuuko AINA jotain kamalaa kun olen töissä.
Enpä ole sitten enää. En ole kai kunnon luterilainen kun ei kestä enää tulla kiusatuksi ilman että varmaan sekoaisi lopullisesti.
Muutamin poikkeuksin tilanteesi on täsmälleen kuin omani. Eli minäkin olen eläkkeellä, masennuksen ja ahdistuksen vuoksi. Pitkissä parisuhteissa olen ollut miesten kanssa joilla itselläänkin on ollut mt-ongelmia. Kaiketi sitä samaa sorttia voi ajatella jatkossakin, jos mies on kuitenkin kykenevä toimimaan elämässä (kuten minäkin olen, eli en makaa sängynpohjalla!) Oman problematiikkani vuoksi minusta ei ole vakavasti masentuneen hoitajaksi, eli mies voi olla korkeintaan keskivaikeasti masentunut, kuten itsekin olen.
Olen kyllä ns. normaalien ja terveidenkin kanssa tässä deittaillut, mutta jos se menee sellaiseksi että mies vonkaa seksiä ja sen jälkeen hänestä ei kuulu enää mitään, kyllähän se mietityttää että eikö hän halunnut suhdetta eläkkeeni vuoksi vai eikö hän vaan halunnut suhdetta - onhan niitä kaikenlaisia syitä. Itsekään en ole (onneksi?) tähän mennessä vielä tykästynyt sinkkuaikanani kehenkään, enkä täten kehenkään sellaiseen joka ei minuun. Toispuoleinen ihastuminen olisi yhtä helvettiä jos on muutenkin taipumusta ahdistua.
Jotkut ns. terveistä miehistä jotka ovat ottaneet yhteyttä ovat kuulostaneet niin kaistapäisiltä ja ihmeellisiltä tapauksilta että joskus on tuntunut että masentuneilla on enemmän älliä ja järkeä päässä kuin noilla ihme tyypeillä. Tarkoitan tämmöisiä joiden kirjoituksesta ei ota pirukaan selvää, tai jotka alkavat haukkumaan ja nimittelemään jos tulevat torjutuksi. Olen niin monelta mieheltä saanut kuulla kunniani että alkaa tämä nettideittitouhu kyllä kypsyttää jo tosissaan. Mutta kunnollisiakin on, ja heidän takiaan tätä jaksaa vielä jatkaa. Vaikkei sitä minun "omaani" olekaan vielä vastaan tullutkaan.
Sillä perusteella ei voi suhteeseen väkisin alkaa että joku mies hyväksyy eläkkeen. Eihän se ole vielä yhtään mitään, vain yksi askel tikapuissa jotka voivat johtaa jonnekin, tai sitten eivät. Itse ainakin olen varsin itsetietoinen ihminen enkä halua enää olla päähänpotkittavana parisuhteessa, kun sitä aikoinani olin työelämässä, naapurien taholta ja jossain määrin yhden eksänkin. Ennemmin vaikka yksin kuin että kumppanikin tekee kaikkensa että on oikein paska olla.
Samanlaisia kokemuksia minullakin. Vaikka joku voi ajatella minun olevan "huonompi" tai "vajaampi" sairauteni takia, niin minäkin olen kuitenkin itsetietoinen ihminen, enkä hyväksy kumppanikseni ketä tahansa tai kumppanilta minkälaista kohtelua tahansa. Mieluummin olen myös yksin, jos ei parempaa vaihtoehtoa ole. En tiedä johtuuko tuo vahvan itsetuntemuksen olemassaolo sairauden tuomasta kokemuksesta vai muista elämänkokemuksista ja omasta luonteesta. Ehkä kaikista. Koen kuitenkin sairauden kasvattaneen minua ihmisenä.
Minullakin on kokemusta monista terveiden kirjoissa olevista miehistä, jotka kuitenkin käytöksen perusteella vaikuttavat paljon häiriintyneemmiltä kuin minä itse oman sairauteni takia. Diagnoosini perusteellahan jotkut elämää ymmärtämättömät leimaavat minut suoraan hulluksi. Kuitenkin koen olevani terveempi ja fiksumpi kuin monet ns. terveet.
Minullakin on kahden lyhyen suhteen verran kokemusta myös mielenterveysongelmaisesta kumppanista. Niistä suhteista ei vaan tullut mitään. Kuitenkin toivoisin tulevalta kummppaniltani jonkinlaista näkemystä, ehkä kokemustakin mielenterveysongelmista. Kahden sairaan ihmisen suhteesta en kuitenkaan usko tulevan mitään. Toisaalta sitä miettii, että mikä oikeus minulla on "vaatia" tervettä kumppania, kun itse olen sairas. Mutta saahan sitä tietysti toki vaatia mitä vaan. Sittenhän sitä on yksin, jos ei vaatimuksia vastaavaa kumppania löydy. Ei sitä kuitenkaan sairaudesta huolimatta tarvitse alistua mihin vaan.
Kaikkea hyvää sinullekin elämääsi!
Kiitos, sitäpä samaa. :)
Tässä juuri tahollani yritin tutustua yhden mt-ongelmaisen kanssa, mutta hän sitten katsoi että eräät minun "vikani" olisivat hänelle liikaa, kun oli juuri ollut suhteessa samanlaisen naisen kanssa jolla oli samaa ongelmaa.
Kyllä sen ymmärtää että ei vaan jaksa niin ei jaksa. Mutta ei minua haittaa tulla "hylätyksi" moisen takia, parempi jo alkuunsa näin kuin että jommaltakummalta menee jossain vaiheessa hermo. Jos on jotain juttuja joille ei mahda mitään, niin eihän sitä pysty teeskentelemään että niitä ei ole. Esim. pakahduttava sos.kammo, paniikkikohtauksia yms. (ei välttämättä omia juttujani, mutta esimerkkejä).
Kokemusta asiasta:(. Otan osaa toki sairastumisesta, mutta ei enää toiste.
Kiitos kaikille palautteesta. Pelkäsin etukäteen tuomitsevampaa ja ala-arvoistakin palautetta.
Minulla on kyllä jo jonkin verran kokemusta deittailemisesta sairauteni ajaltakin. Pettymykset tietysti laskevat mielialaa, kuten tekevät varmasti terveelläkin. Sairauteni syyt ovat kuitenkin muualla, eivätkä ihmissuhteista johtuvat pettymykset ole olleet ratkaisevia sairastamiseni kannalta. Koen, että minulla on jopa yllättävän hyvä pettymysten sietokyky. Ehkä osin sairauteni ansiosta minulla on kyky ymmärtää erilaisia ihmisiä, heidän käyttäytymistään ja ratkaisujaan, enkä yleensä ota esimerkiksi jätetyksi tulemista itseeni. Suren tietenkin aikani.
Toki olen miettinyt omia edellytyksiäni ihmissuhteen rakentamiseen. Vaikean masennusjakson tullessa en kuitenkaan kykene panostamaan ihmissuhteeseen täysillä. Itse asiassa yksi ihmissuhteeni päättyikin sen takia. Silloin olin itse jättäjä. Se ihminen vaan lakkasi kiinnostamasta, kuten yleensä kaikki vaikean masennusjakson aikana.
Kuitenkin toisen ihmisen läheisyyden kaipuu on minulla olemassa. Lisäksi uskon, että oikean, pyyteettömän rakkauden olemassaolo elämässäni voisi eheyttää minua ja auttaa toipumaan masennuksesta. Toisaalta sellainen on liikaa vaadittu toiselta ihmiseltä, enkä kyllä odotakaan, että kukaan ulkopuolelta tulisi ja hoitaisi minut kuntoon. Vaikka toki, jos kohtaisin minua pyyteettömästi rakastavan ihmisen, hän hyväksyisi minut tällaisenaan ja varmaankin omasta halustaan tukisi minua vaikeampinakin hetkinä. Tiedän myös, että minulla itsellänikin on paljon annettavaa toiselle ihmiselle. Tietysti kyllä vähemmän, jos sairauteni on vaikeassa vaiheessa.
Todellisen rakkauden löytämisen mahdollisuus vaan on niin äärimmäisen vaikeaa. Uskon kyllä, että ihan kenelle tahansa. En ehkä kuitenkaan ihan vielä ole valmis laittamaan deitti-ilmoitusta nettiin. Olen onnistunut jonkinlaisia mieskontakteja luomaan ihan live-elämässäkin. Viimeksi eilen koin lämpimän kohtaamisen miehen kanssa ravintolailtana. Kyseessä oli kuitenkin avioeroprosessia läpikäyvä mies, mihin suhtaudun varauksella, enkä ehkä ole itse valmis uhraamaan aikaa lähempään tutustumiseen hänen kanssaan. Itse olen kuitenkin ihan erilaisessa elämäntilanteessa ihmissuhteiden osalta.
Eipä kuitenkaan varmaan kukaan olisi voinut eilisiltana ravintolassa kuvitella minun olevan masennusta sairastava ihminen. Iloisena, hymy huulilla elämästä nauttien tanssin siellä muiden joukossa ja keräsin huomiota osakseni enemmän kuin monet muut. Perusluonteeltani olenkin iloinen ihminen. Muuten uskonkin olevani ihan hyvä kumppaniehdokas, mutta masennuksen osalta mietin omaa kelpaavuuttani miehelle. Mutta sen oikean rakkauden kohdalle osuessa sillä tuskin on väliä.
Siitä unelmoidessa...
Kun olin itse masentunut, ei minulla riittänyt voimia mädäntyvien ruokien poisottamiseen jääkaapista - avasin kaapin, ruoka ei maistunut ja ruuat vain mädäntyivät...
Olet samalla viivalla kuin kukaan deittipalstoilla..lähes jokaisella ihmisellä joka siellä pyörii on joytain "vikaa" laitan muutamia vikoja ja vaivoja ja uskon että jokainen bongaa yhden tai useamman vian tai vaivan jopa sairauden minkä kanssa on elänyt, jotkut jopa koko elämänsä.
1.selkäsairaus(laaja käsite) kroonistuneena vaikutus myös mieleen
2.masennus kausia(laaja käsite) uusiutuvana myös invalidisoiva
3.taparurma (laaja käsite)
4.läheisen kuolema(kriiseistä pahimpia)
5.ero (aina kriisi)
6.taloudelliset ongelmat(vaikutus mieleen)
7. pumpulissa elänyt ilman mitään edellä mainittuja taakkoinaan.
8. itseaiheutetut sairaudet, alkoholismi, huumeet jne..
En laita psykoottisia sairauksia koska uskon että jokainen jolla vahvat lääkitykset tuntee itsensä ja voimansa jaksaako aloitta suhteellisen raskaan prosessin suhteen etsimisessä. Jo alkuvaiheessa on kerrottava koko elämänsä läpi, jos haluaa olla rehellinen..tämä karkoittaa yleensä vastapuolen melko varmaan.
Miltäs kuulostaa..löytyykä 1 tai useampi epätäydellisyys?
Hei F32.2,
todella koskettava tarina. Tunnistin siitä paljon itseäni, vaikka oma tilanteeni onkin tavallaan ihan erilainen. Olen ajoittain varsin masentunut, mutta töistä en ole ollut kertaakaan pois masennuksen takia, vain kerran pari päivää unettomuudesta johtuen. Työni on elämäni parasta sisältöä, joten sieltä pois jääminen hetkeksikään voisi tehdä tilanteeni paljon huonommaksi.
Minulla on deitti-ilmoitus täällä, vaikka välillä tuntuu, että se on mulle vähän venäläistä rulettia. Nämä valitukset ovat tällä palstalla jo aika kuluneita, mutta tottahan se on, että yhteydenotot ovat äärimmäisen harvassa, eikä lähettämiini viesteihin vastata (pyydän, älkää viekö ketjua pois aiheesta alkamalla luettelemaan syitä, miksi minulle näin käy). Venäläistä rulettia tämä on siksi, että olen vähän huono kestämään tätä. Nykyään tosin olen lähinnä turtunut tilanteeseen.
En usko, että mua treffeillä kukaan epäilis mitenkään masentuneeksi. Isommissa ryhmissä olen ujo ja vetäydyn syrjään helposti, mutta kahden kesken olen mielestäni aktiivista ja hyvää seuraa. Ei mua tietenkään kukaan ole tutkinut tai analysoinut, että näkyykö ajoittainen masennukseni läpi.
Deitti-ilmon laittamisessa on omat riskinsä. Kaiken maailman häiriköistä sinänsä pääsee eroon torjumalla (jos pääsee), mutta täällä liikkuu kaikenlaisia pelimiehiä, joihin törmääminen ei varmaan olisi sulle hyväksi. Vaikka toisaalta en tahdo leimata koko mieskuntaa vain joidenkin tältä palstalta lukemieni juttujen perusteella. Mutta toisaalta uskoisin sun pärjäävän täällä hyvin, varsinkin, koska et ota torjutuksi tulemista niin raskaaksi. Täältä löytyy kuitenkin vähän erilaisia miehiä kuin sieltä baareista tai tanssilattialta.
Viestisi jättävät susta fiksun ja älykkään mielikuvan. Sellainen on ainakin minulle tärkeämpää kuin se, mikä nykyinen työtilanteesi sattuu olemaan. Kaikesta kertomastasi saa varmasti tosi positiivisen ja kiinnostavan profiilin aikaan.
Mihin tahansa päädytkin, paljon onnea matkaan!
Mies ~35v.
Olet oikeassa, täällä tosiaan liikkuu kaikenlaisia tyyppejä. Itse olen tässä parin vuoden sisällä saanut kuulla niin ilkeitä juttuja, että se on vähän kuin pakko kovettaa itsensä, tai lopettaa koko seuranhaku. Nämä haistattelijat ja haukkujat eivät edes ole ennättäneet kuulla että olen eläkkeellä (en kerro sitä kuin sellaisille joista haluan testata olisiko heidän kanssaan hyvä tavata), vaan alkavat sen nimittelyn ja herjaamisen juurikin siksi että katson (asiallisesti) ettemme sopisi yhteen ja torjun heidät.
Eli mt-ongelmaisellakaan, jos on nainen, ongelma ei välttämättä ole se että kaikki torjuvat, vaan se että joutuu itsekin torjumaan ja tästä saa sitten kuulla kunniansa.
Ei tarvitse ihmetellä miksi naiset (ehkä miehetkin) käyttävät torjumistoimintoa niin paljon. On tullut niin monta kertaa paskapostia että sitä yrittää välttää. Tuntuuhan se hassulta kun salaisiin kansioihiin ilmestyy että 1 torjunut, mutta sen ymmärtää kun itse kokee että joskus on parempi varoa kuin katsoa ja katua.
Muutamien kanssa olen, pöljä kun olen, alkanut vääntämään ihan tosissaan kun alkavat aukomaan päätään, mutta se on ihan turhaa touhua. Mies saattaa käyttää vaikka minkälaista kieltä, ja sitten hän lopuksi kuitenkin ehdottelee että tavataanko, ihan kuin hänen käyttäytymisensä olisi ollut jotenkin "kiinnostavaa" kun on provosoinut sen minkä ehtii. Uskomatonta porukkaa.
Kaikkein eniten kyllä toki sattuu kun kiinnostuu jostakusta ihan oikeasti (harvemmin sitä tapahtuu) ja hän ei kiinnostu sinusta. En yleensä ala keneltäkään tivaamaan että mikä on kun en kiinnosta, mutta tässä taannoin kun sain kuulla että "meidän ei kannattaisi tutustua", utelin tarkemmin. Syyt olivat aivan järkevät sitten lopulta, ja olin huojentunut siitä että tulin kysyneeksi. Kunpa miehetkin osaisivat tyytyä saamiinsa järjellisiin perusteluihin että miksi EI, eivätkä alkaisi kiukutella kuin pikkulapset. Joskus herää tunne että taitavat olla kahelimpia kuin minä, masennuseläkeläinen!
Masennuseläkkeellä tai et, kirjoitat fiksummin ja paremmin kuin 97.8% palstalaisista. Todennäköisesti tapaisin mieluummin sut kuin suurimman osan "terveistä".
Mies ~35v
PS. 6 torjunut, enkä edes osaa keksiä miksi.
Olen hyvin samoilla linjoilla teidän kanssanne. Itse en sentään ole eläkkeellä masennuksen takia, vaikka pitäisi varmaan olla. Sinnittelen nyt kuitenkin.
Tämä seuranhakumaailma on minulle ihan uutta, ja olen jännittänyt miten masentuneelle tässä leikissä käy. En ole todellakaan lähtenyt esittämään mitään muuta kuin olen, mutta en kyllä myöskään ole erityisesti mainostanut masennustani. Minun masennukseni tosin on paljolti seurausta avioliiton hitaasta luhistumisesta ja erokriisistä, joten mahdollisista treffeistä olisin varmasti niin ilahtunut että masennuksesta ei olisi jälkeäkään. Mutta eipä minun ilmoitukset taida kauhean houkuttelevia olla.
Deittailu-maailmassa kyllä masentunutkin pärjää, mutta itseäni arveluttaa se suhteen aloittaminen. Sairastuin masennukseen -01 ja silloinen miesystäväni katkaisi suhteen sairastumiseni vuoksi. Vastaavan lienee kokenut aika moni?
Sairastuttuani kuvittelin, että masennusjakso on "kertaluontoinen" ja pian olen takaisin normaalissa elämässä. Nyt olen kuitenkin jo sitten työkyvyttömyyseläkkeellä ja suhtaudun tähän masennukseeni nykyään kroonisena sairautena. Välillä olen tietenkin paremmassa kunnossa, mutta "täysin terveeksi" en tule koskaan, luulen. Voidessani paremmin pystyn tapailemaan miehiä, mutta varon kiintymistä, koska en halua aloittaa "vakavaa suhdetta". Todennäköisyys voinnin huononomiseen on niin suuri ja voinnin ollessa huono suhteen katkeaminen aika todennäköistä...(??) Masennuksen ollessa pahimmillaan ei todellakaan kaipaa sitten lisäksi vielä sydänsuruja.
huononemiseen*
En voisi kuvitella seurustelevani masentuneen kanssa, mutta se johtuu täysin siitä, että seurustelin viitisen vuotta bipon kanssa, sain niin tarpeeksi siitä vuoristoradasta mitä suhde hänen kanssaan oli.
Tavallinen masennus on ilmeisesti erilainen, mutta minua pelottaa nykyään sana masennus, kun ei ikinä tiedä mitä se pitää sisällään. Masentunut ihminen vetää kovin herkästi toisen ihmisen siihen samaan kuoppaan ja siihen en halua enää ikinä joutua. On mennyt vuosia, että olen täysin päässyt ylös siitä kuopasta, joten en toiste vaaranna omaa terveyttäni, olen paljon mieluimmin yksin.
Mielestäni asia on täysin tapauskohtainen. Olin suhteessa masentuneeseen mieheen ja ongelmana oli lähinnä se että hän pelkäsi ihmisiä niin kauheasti että ei voitu käydä missään syöttölöissä ja suhteen loppuvaiheessa hän alkoi vihaamaan uimarannallekin menoa, mikä oli viimeisiä pisaroita koska olen itse vesipeto. Mies käytti väärin rauhoittavia ja lopulta häneen ei saanut lääkekoomansa vuoksi minkäänlaista kontaktia.
Toinen mieheni tapasi saada hillittömiä raivokohtauksia jotka loppuivat kun hän alkoi syömään SSRI-lääkkeitä työuupumukseen, jolloin todettiin myös keskivaikea masennus. Jälkikäteen olen ajatellut että ne raivokohtaukset johtuivat osittain ehkä käsittelemättömästä traumaattisesta tilanteesta jossa hän oli ollut ennen tapaamistamme.
Kumpaakaan miestä en pitäisi tyylipuhtaana masentuneena; eihän masennuksen tarvitse johtaa siihen että liikkuu vain öisin ettei kohtaisi ihmisiä, tai riehuu ja rähjää. Itselläni on keskivaikea masennus, ja vaikka toisinaan onkin tuntemuksia että ei haluaisi tavata ketään kun ulos lähtee, niin lähden sinne silti, koska hyöty voittaa haitat. En myöskään makaa sängyssä, ja kotityöt ja hoidettavat asiat hoituvat. Tuntuu siis hivenen epäoikeudenmukaiselta että joku jossakin pelkäisi minusta että en saa mitään aikaiseksi ja "vedän toisen kuoppaan mukanani".
Se mikä minussa varmasti on vastenmielisintä mt-ongelmieni vuoksi on tämä eläkkeellä olemiseni; se herättää ihmisissä aina pelkoa että olen umpihullu tai juoppo. Ainakaan juoppo en ole. Ei huvita juoda kun on sitäkin saanut kotonaan katsella, kun isä joi. Käytännön elämässä suurin haitta masennuksestani on ensisijaisesti rahan puute, koska eläkkeellä ei lennellä ympäri maailmaa.
Toinen ongelma - ainakin joillekin ihmisille - on se että kun en nuoruudessa omannut yhtään ystävää ja sen koommin en sitten enää osannut tai halunnut kavereita kaivatakaan, ollen tyytyväinen pelkkään kulloiseenkin parisuhteeseen, niin minun kauttani ei saa mitään laajaa tuttavapiiriä. Ehkä jotkut miehet pelkäävät että nainen jolla ei ole yhtään ketään on riippa. Ja jos sitä alkaa todistelemaan ettei todellakaan aio roikkua toisessa kiinni, niin sitten se ajatus vasta alkaakin jylläämään toisen ihmisen päässä...?
Bipo ja depis eroo kyllä mielestäni aika paljon. Bipoakin on montaa laatua: ainakin tyyppiä 1 ja 2.
Itse olen "terveenä" aika rauhallinen, ihmisistä kiinnostunut ja rakastava kumppani. Masentuneena ikäänkuin olen "sammutettu", ei mikään ihannekumppani todellakaan. Mutta ehkä maanisen ihmisen kanssa on vielä hankalampaa?.
Masennushan on meidän molempien voitettava,ainoa on että tulee ikäviä asioita esiin.Niinkuin mullakin,esimerkiksi esikoisen biologinen isä onkin vanha kaveri.
Tosiaan tiedän että asiat korjaantuu ajan kanssa,mutta se aika masentaa lisää voimmehan me ruveta kaveraamaan ainakin siksi aikaa kun pääset pahimman yli ja mahdollisesti ja toivottavasti senkin jälkeen... T:PETE
Niin, mietipä oikeasti mitä itse ajattelisit jos kohdalle sattuisi mies jolla samanlainen elämäntilanne kuin sinulla (siis aloittajalla). Lähtisitkö suhteeseen tällaisen kaverin kanssa.........?
tsemppiä :-)
Hei F32.2, minä ainakin lähtisin treffeille kanssasi :) Ei "terve" ihminen yhtään sen parempi vaihtoehto ole: mitä tahansa voi sattua.
Itse olen eläkkeellä bipon takia ja miljoonat pakit vastaanottanut. 99,9% miehistä haluaa kyllä panna, mutta sen jälkeen häipyvät. Eräs skitsofreenikko, jota tapailin järjesti minulle kerran kauhunhetkiä ja ongelmia ja soittelee vielä vuosienkin jälkeen ehdotellen tapaamista (minua ei sattuneesta syystä kiinnosta) silti en poissulkisi suhdetta skitsoonkaan. Nykyään olen onnellisesti ollut jo yli 2 vuotta "terveen", empaattisen miehen kanssa, joka ei ole sairauttani hätkähtänyt, vaan on suuresti tukenut minua. Tapasimme netin keskustelupalstan kautta, emme deittipalstalta. Minua on todella lykästänyt, monta vuotta olin vain sylkykuppina.
mä oon samassa tilanteessa kuin sinäkin sillä erotuksella että nykyään oon eläkkeellä , toi sun kirjoituksesi olisi voinut olla mun kirjoittama . Tsemppiä ja jaksamisia sinulle
Useimmat ihmiset ovat epätäydellisiä kuten tuossa joku aiemmin totesi. Sairaus ja sairastaminen kuitenkin asettaa usein rajoitteita sekä haasteita sairastavalle itselleen että tämän lähipiirille. Sairauden hallitseminen esim. lääkkeillä suo sairastavalle enemmän liikkumavaraa ja parhaimmillaan syrjäyttää mahdolliset esteet normaalin arjen suunnittelulle. Muutoin ajatukset pyörivät oman minän ja sairastelun ympärillä.
Alkuperäisen kirjoittajan kuvaus on hieno ja ansiokas. Harva ihminen kykenee rakastamaan toisen eheäksi mutta rakkauden vastaanottamisen itseltään kieltäminen tuskin auttaa sekään. Yksi keskeinen kysymys lienee kuitenkin yhteinen halu, usko ja kyky suunnitella tulevaisuutta yhdessä tuoreen elämänkumppanin kanssa. Yhteiseen varasuunnitelmaan varautuminen on myös paikallaan siksi aikaa kun masennuskausi on päällä.
Onnea etsintään!
Niinpä!
Jotkut ihmiset vaativat että pitää ensin parantua masennuksesta (tai muusta mt-häiriöstä) ennen kuin on minkäänlaista oikeutta tavoitella rakkautta. Pirullista asiassa on se että rakkauden saaminen ja mahdollisuus myös antaa sitä voisi olla yksi niistä asioista jotka auttaisivat parantumaan masennuksesta!
Tyhjiössäkö masentuneen pitäisi elää... ja odottaa jotain ihmettä koko pienen ikänsä?
Ei rakkaus yksin paranna, mutta jos juuri se pitää kieltää itseltään koska ei muka ole ansainnut sitä, niin johan on kumma. Kaikenlaiset "terveen" kirjoilla keikkuvat ihmiset jotka ovat suoranaisia piruja ihmisiksi aivan estoitta osaavat vaatia rakkautta itselleen. Antamatta sitä välttämättä itse lainkaan.
Mulla menee suhteet vituix,koska oon masentunut ja mustasukkainen.