Halusin aloittaa keskustelun ja purkautua.
Meillä on muutamassa päivässä asiat ajautuneet siihen että päätimme (miehen ehdotuksesta johon suostuin) muuttaa erillleen asumaan. Varsinkin tämä vuosi on mennyt vähän niin ja näin, arki on kyllä mukavaa mutta itsekin välillä miettinyt että olemme olleet jo pitkään paikoillamme.
Olemme asuneet yhdessä reilu 3 vuotta, ja muutimme molemmat suoraan lapsuudenkodista yhteen. Emme siis koskaan kokeneet itsenäistä asumista, kunnollista treffailuvaihetta yms. Mies alkoi puhumaan että on jäänyt kaipaamaan näitä treffejä yms. ikävän tunnetta mitä alkuvaiheessa oli paljon. Itse olin joskus miettinyt samaa mutten ollut ottanut asiaa puheeksi koska itse en olisi koskaan ehdottanut erilleen muuttoa.
Päivä päivältä asiat kuitenkin eteni mielestäni hurjaa vauhtia. Kun aloin tottua ajatukseen että muutamme erillemme mutta emme kuitenkaan eroaisi vaan suhde jatkuisi (en itse jaksanut alusta alkaen uskoa tähän ajatukseen että suhde jatkuisi, vaikka itse niin haluaisin). Meillä on ollut ongelmana se ettemme ole puhuneet asioista toisillemme vaan enemmänkin olettanut että toinen on tätä mieltä ja huomattu ettei se niin ollutkaan. Kun asia tuli esille ja todettiin että suhde ei voi jatkua näin, että nyt tuntuu että on pakko tehdä jotain ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Paljon itkettiin ja puhuttiinkin kaikki asiat selviksi. Ajateltiin että kunhan vaan jaksetaan uskoa niin saadaan se toimimaan.
Miehellä tuli yhtäkkiä suuri ahdistus olla yhteisessä kodissamme ja menikin tuttavalle pariksi yöksi ja nyt on muutaman yön nukkunut sohvalla. Avoimuus jota meidän piti pitää yllä että selvitään tästä tilanteesta, on hävinnyt parissa päivässä toiseen suntaan. Se voi johtua siitä että itselleni tilanne on ahdistava ja luultavasti myös käyttäydyn sen mukaisesti ja sulkeudun kuoreeni. Mies on saanut voimia ja on nyt oikeastaan jo aika innostunut että pääsee muuttamaan ja saa sisustaa ja tehdä mitä tykkää kodissaan.
Aloin miettimään oliko tämä erilleen muutto vain valehtelua myös hänelle itselleen, vai halusiko hän tosiaan uskoa siihen? Sanoi rakastavansa eikä halua tämän jäävän tähän. Mutta nyt tuntuu että kaikki menee taas eri suuntaan. Mietin että ehkä miehellä oli vain niin vähän voimaa eikä uskaltanut täysillä päästä irti, mutta nyt on saanut voimaa ja siksi teot eivät vastaa sanoja. Mielestäni se on huono juttu että parina päivänä hän oli jossain eikä kertonut menevänsä jonnekin (kuten yleensä tekee). Vai onko tämä sitä oman ajan halua ettei kerrota minne mennään? Hän sanoi että tarvitsee omaa aikaa ja sitten voidaan katsoa meidän tilannetta ja erilleen muutettaessa huomataan mitä oikesti halutaan. Pelkään että siinä käy niin että itse elättelen turhia toiveita uudesta alusta jos toiselle ei ole aikomustakaan sen suhteen.
Molemmat on katsoneet asuntoja ja haluttaisiin pikaisesti pois tästä tilanteesta.
Millaisia kokemuksia teillä on, onko tämä suhteen loppu vai voidaanko tästä päästä vielä ylös? Haluaisin kovasti yrittää alkua puhtaalta pöydältä, koska itse uskon että siitä olisi kovasti apua ja nähtäisiin toisemme eri tavalla ja arvostettaisiin enemmän toisiamme (tai ainakin minä).
Meillä on muutamassa päivässä asiat ajautuneet siihen että päätimme (miehen ehdotuksesta johon suostuin) muuttaa erillleen asumaan. Varsinkin tämä vuosi on mennyt vähän niin ja näin, arki on kyllä mukavaa mutta itsekin välillä miettinyt että olemme olleet jo pitkään paikoillamme.
Olemme asuneet yhdessä reilu 3 vuotta, ja muutimme molemmat suoraan lapsuudenkodista yhteen. Emme siis koskaan kokeneet itsenäistä asumista, kunnollista treffailuvaihetta yms. Mies alkoi puhumaan että on jäänyt kaipaamaan näitä treffejä yms. ikävän tunnetta mitä alkuvaiheessa oli paljon. Itse olin joskus miettinyt samaa mutten ollut ottanut asiaa puheeksi koska itse en olisi koskaan ehdottanut erilleen muuttoa.
Päivä päivältä asiat kuitenkin eteni mielestäni hurjaa vauhtia. Kun aloin tottua ajatukseen että muutamme erillemme mutta emme kuitenkaan eroaisi vaan suhde jatkuisi (en itse jaksanut alusta alkaen uskoa tähän ajatukseen että suhde jatkuisi, vaikka itse niin haluaisin). Meillä on ollut ongelmana se ettemme ole puhuneet asioista toisillemme vaan enemmänkin olettanut että toinen on tätä mieltä ja huomattu ettei se niin ollutkaan. Kun asia tuli esille ja todettiin että suhde ei voi jatkua näin, että nyt tuntuu että on pakko tehdä jotain ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Paljon itkettiin ja puhuttiinkin kaikki asiat selviksi. Ajateltiin että kunhan vaan jaksetaan uskoa niin saadaan se toimimaan.
Miehellä tuli yhtäkkiä suuri ahdistus olla yhteisessä kodissamme ja menikin tuttavalle pariksi yöksi ja nyt on muutaman yön nukkunut sohvalla. Avoimuus jota meidän piti pitää yllä että selvitään tästä tilanteesta, on hävinnyt parissa päivässä toiseen suntaan. Se voi johtua siitä että itselleni tilanne on ahdistava ja luultavasti myös käyttäydyn sen mukaisesti ja sulkeudun kuoreeni. Mies on saanut voimia ja on nyt oikeastaan jo aika innostunut että pääsee muuttamaan ja saa sisustaa ja tehdä mitä tykkää kodissaan.
Aloin miettimään oliko tämä erilleen muutto vain valehtelua myös hänelle itselleen, vai halusiko hän tosiaan uskoa siihen? Sanoi rakastavansa eikä halua tämän jäävän tähän. Mutta nyt tuntuu että kaikki menee taas eri suuntaan. Mietin että ehkä miehellä oli vain niin vähän voimaa eikä uskaltanut täysillä päästä irti, mutta nyt on saanut voimaa ja siksi teot eivät vastaa sanoja. Mielestäni se on huono juttu että parina päivänä hän oli jossain eikä kertonut menevänsä jonnekin (kuten yleensä tekee). Vai onko tämä sitä oman ajan halua ettei kerrota minne mennään? Hän sanoi että tarvitsee omaa aikaa ja sitten voidaan katsoa meidän tilannetta ja erilleen muutettaessa huomataan mitä oikesti halutaan. Pelkään että siinä käy niin että itse elättelen turhia toiveita uudesta alusta jos toiselle ei ole aikomustakaan sen suhteen.
Molemmat on katsoneet asuntoja ja haluttaisiin pikaisesti pois tästä tilanteesta.
Millaisia kokemuksia teillä on, onko tämä suhteen loppu vai voidaanko tästä päästä vielä ylös? Haluaisin kovasti yrittää alkua puhtaalta pöydältä, koska itse uskon että siitä olisi kovasti apua ja nähtäisiin toisemme eri tavalla ja arvostettaisiin enemmän toisiamme (tai ainakin minä).
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vaikea sanoa, voi vaan arvailla. Joitakin vaihtoehtoja:
- miehelläsi on ihastus. Ei uskalla erota, mutta ei halua jatkaakaan sinun kanssa
- teiltä on kummaltakin jäänyt kokematta yksin asumisen ihanuus. Miehesi on nyt oikeasti löytämässä sinkkuuden iloa ja ahdistava parisuhde unohtumassa
- hän on henkisesti irtaantumassa sinusta. Ajattelee itseään jo sinkkuna eikä seurustelevana niin, että olisi sulle tilivelvollinen
- haluaa pitää sinut ns. vakipanona siltä varalta, että sinkkuus ei onnistukaan
- mies usein haluaa välimatkaa, jotta voi kokea kaipuuta. Liiallinen läheisyys saa miehen haluamaan eroa, mutta kun saa vaikka viikonlopun tai viikon olla erossa, niin se yhteenpaluu tuntuukin taas ihanalta.
Aikoinaan itse muutin suoraan vanhempien luota poikaystävän luokse ja tunnistan tuon vapauden kaipuun mutta toisaalta oli läheisriippuvaisuutta enkä uskonut, että pärjäisin yksin sinkkuna. Koko parisuhdeaika oli vaikea: halusin itsenäistyä, mutta parisuhteessa ollessa olin miehestä riippuvainen.
Teidän pitäisi yhdessä sopia, että harrastetaanko esim. asumuserossa seksiä keskenään tai toisten kanssa. Samat säännöt pitäisi olla. Joskus näkee epäreiluja tilanteita, että toinen odottaa uskollisena kumppania ja toinen taas panee täyttä häkää keräten kokemuksia ja etsien uutta kumppania.
Usein parasta on erota suosiolla. Jos muutaman kuukauden totaalisen eron jälkeen tuntuu yhä siltä, että haluaa seurustella, niin sitten pitäisi aloittaa kokonaan alusta kypsempänä eli jutella vaikeistakin asioista ja että mikä tällä kerralla pitäis tehdä toisin. Silloin vois aloittaa ihan treffailuista eikä niin, että heti mennään sänkyyn. Usein yhteenpaluu johtuu just seksistä, kun huomaa, että sinkkuna ei saakaan tai se mitä saa ei tyydytäkään.
Itse koin aikoinaan juuri tämän tilanteen, että halusin asumuseron. Määräaikainen asumusero ei ratkaissut mitätän. Muutimme takaisin yhteen ja pian sen jälkeen tuli lopullinen ero. En vaan itse uskaltanut erota heti kertaheitolla.