En halua erota, mutta syitä tuntuu olevan liikaa ja kärsin liikaa. Tilanne on se, että:
olen ollut mieheni kanssa 11v.
Mies on (tuuri) juoppo.
Mies ei halua ollenkaan läheisyyttä (en voi istua edes samalla sohvalla.) Mies haluaa seksia pari kertaa vuodessa (ja silloin niin paljon, etten minä ehkä haluaisi.) Minä haluaisin siis vähintään pari kertaa viikossa.
Mies on kovin negatiivinen (aina muistaa huomauttaa, kun joku perheenjäsen tekee väärin, huutaa ja raivoaa jos joku väittää vastaan ym.) Koskaan ei pakottamatta sano mitään kaunista. Juovuspäissään sanoo todella pahoja asioita minulle. Minä sanon toisaalta pahasti myös takaisin,
Päättää asioista, mitkä mielestäni eivät kuuluisi pelkästään hänen päätettäviksi (lemmikkieläimet, harrastukset, kiinnostukset, makuasiat ym.)
Itse olen jo niin väsynyt, että olen itsekin ruvennut haukkumaan ja huutamaan:( Eli nykyään on siis riitaa jatkuvasti. Mies on aika vanhanaikainen ja on siis sitä mieltä, että mies päättää talossa, joten riidat on raskaita ja jatkuvia (koska minunhan ei pitäisi sanoa mistään vastaan.) Hän tekee ns. miestentyöt, jos ei ole putki päällä, mutta kaikki kotityöt jäävät minulle, tai jos hän tekee jotain ( kun itse en ole tehnyt tarpeeksi nopeasti tai tavalla, mitä hän olisi halunnut,) hän valittaa siitä niin suuresti, että toivon, että olisin tehnyt asian itse.
Rakastan kuitenkin miestäni vielä, ja mielestäni naimisiin mentyään ei erota. Me emme ole mitenkään erityisen uskovaisia, tämä on vain mielipiteeni, mielestäni nykyään erotaan liian helposti. Tarvitsen varmaan jonkun, joka takoisi järkeä päähäni. Olisiko tämä liian heppoisin perustein eroamista? Minussakin on siis vaikka mitä vikaa, mutta nyt siis haluaisin jonkun kertovan, että minulla on liikaa tai liian vähän syitä harkita eroa hänestä.
olen ollut mieheni kanssa 11v.
Mies on (tuuri) juoppo.
Mies ei halua ollenkaan läheisyyttä (en voi istua edes samalla sohvalla.) Mies haluaa seksia pari kertaa vuodessa (ja silloin niin paljon, etten minä ehkä haluaisi.) Minä haluaisin siis vähintään pari kertaa viikossa.
Mies on kovin negatiivinen (aina muistaa huomauttaa, kun joku perheenjäsen tekee väärin, huutaa ja raivoaa jos joku väittää vastaan ym.) Koskaan ei pakottamatta sano mitään kaunista. Juovuspäissään sanoo todella pahoja asioita minulle. Minä sanon toisaalta pahasti myös takaisin,
Päättää asioista, mitkä mielestäni eivät kuuluisi pelkästään hänen päätettäviksi (lemmikkieläimet, harrastukset, kiinnostukset, makuasiat ym.)
Itse olen jo niin väsynyt, että olen itsekin ruvennut haukkumaan ja huutamaan:( Eli nykyään on siis riitaa jatkuvasti. Mies on aika vanhanaikainen ja on siis sitä mieltä, että mies päättää talossa, joten riidat on raskaita ja jatkuvia (koska minunhan ei pitäisi sanoa mistään vastaan.) Hän tekee ns. miestentyöt, jos ei ole putki päällä, mutta kaikki kotityöt jäävät minulle, tai jos hän tekee jotain ( kun itse en ole tehnyt tarpeeksi nopeasti tai tavalla, mitä hän olisi halunnut,) hän valittaa siitä niin suuresti, että toivon, että olisin tehnyt asian itse.
Rakastan kuitenkin miestäni vielä, ja mielestäni naimisiin mentyään ei erota. Me emme ole mitenkään erityisen uskovaisia, tämä on vain mielipiteeni, mielestäni nykyään erotaan liian helposti. Tarvitsen varmaan jonkun, joka takoisi järkeä päähäni. Olisiko tämä liian heppoisin perustein eroamista? Minussakin on siis vaikka mitä vikaa, mutta nyt siis haluaisin jonkun kertovan, että minulla on liikaa tai liian vähän syitä harkita eroa hänestä.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Ihmettelen vaan, miksi et halua erota. Mitkä ovat ne hyvät puolet avioliitossasi, jotka pitävät teitä yhdessä? Miksi yhä rakastat vai luuletko vain rakastavasi?
Jos periaatteena on se, että kun on naimisiin kerran mennyt, niin siinä pysytään. Tämä on väärin. Jos sinä kärsit, kärsii mies ja ennen kaikkea lapsetkin.
Jos toinen kärsii jo pelkästään läheisyydestä, on hänellä psyykkisesti jotain pahasti vialla. Jos mies ei hakeudu hoitoon, on sinun paras erota oman henkisen hyvinvointisi vuoksi. Ja sitä kautta myös lastesi.
Vähän samoilla linjoilla meilläkin, tosin alkoholi ei ainakaan vielä ole kuvioissa. Meillä ei ole minkäänlaista läheisyyttä. Varmaan tämä tulee vaikuttamaan pieniin lapsiimme kun eivät koskaan näe että isä ja äiti esim. halaisivat toisiaan, saatikka pussailisi tms.
Olen myöskin kärsivä nainen.Meillä on kanssa 11v.kestänyt liitto takana.Minun miehellä ei ole alkoholiongelmaa,mutta elän elämää ilman läheisyyttä ja olen kuin erakko kodissamme.Mies ei tee mitään kotihommia.Kulkee keittiön ja telkkahuoneen väliä.Ruoka ja kaikki hyvä kelpaa.Työ vie suuren osan ajasta ja toisen vie telkkari..Mitään yhteisiä puheenaiheita ei ole ,koska mies ei kykyne keskustelemaan mistään syvällisemmästä.Historia on hänen juttunsa.Ei nosta suhdeasiaa pöydälle vaikka näkee kaiken olevan pielessä.Olen aivan loppu.Nyt olen löytänyt asunnon,joka on rakennusvaiheessa ja haen ajankohtaa,voimia kertoakseni hänelle,että lähden.Miksi tuhlata elämää.jossa ei mitään.
Niinpä, mitä muutakaan tuohon voisi sanoa.
Kaikella on alkunsa ja loppunsa, niin se vain maailma menee.
Mitä sitä kertomaan vaan jätät lapun pöydälle että tämä oli nyt tässä ja muutat tavarasi uuteen kotiinsi kun mies on töissä ja niin edelleen ja sanot että parisuhteesta ei tullut mitään kun ei ongelmia pysytytä puhumalla ratkaisemaan.
Vähän samoissa tunnelmissa, mutta mistä saa sen voiman lähteä etsimään vuokrakämppää itselle ja lapsilleen?
Kun on okt omissa nimissä ja yhteistä lainaa.
Miten käy jos mies laittaa kaiken vaikeaksi. Pääseekö tolasesta tilanteesta jotenkin selville, ettei tulis ylimääräisiä juttuja mukaan.
Itse en rahan perään haikaile, mutta en ole saanut järkeä tähän asiaan.
Neuvokaa kokeneet, miten homma hoidetaan?
Niin siis tilanteessa, jossamies ei eroa millään hyväksy eikä suostu keskusteluun.
Se täytyy vaan päättää ettei jaksa enää tälläistä elämää jatkaa.Olen niin väsynyt tähän tilanteeseen ettei ole muuta suuntaa kuin ylös.En ole vieläkään uskaltanut kertoa että muutan pois syyskuussa ja kämppä menee myyntiin keväällä.Kämppä on mun kokonaan ja meillä ei ole yhteisiä velkoja.Kyllä tämä kovaa on,mutta jos ilmoittaa vaan että on niin vaikeeta ja ahdistaa ja kun meillä ei elämä näytä muuttuvan,tuntuu et sekoaa.
Ota yhteyttä oman asuinkuntasi oikeusavustajaan. sieltä saat neuvoja useampiin mieltäsi painaviin asioihin jotka koskevat lapsia, yhteistä taloutta yms.
Niin minäkin tein ja sen jälkeen omatkin ajatukset selkenivät ja ratkaisun löytäminen helpottui.
Luin juttusi kahteen kertaan enkä ymmärtänyt miten voit vielä rakastaa miestäsi. Silleen aikuisten oikeasti. Rakastat ehkä mielikuvaasi kaikenvoivasta ja kestävästä rakkaudesta, mutta miestäsi et ollenkaan. Et rakasta myöskään itseäsi. Miten voit olla miehen kanssa, joka ei halua edes istua kanssasi samalla sohvalla? Harvinaisen selkeä tapaus teidän liittonne. Vain ero voi pelastaa sinut, itsetuntosi ja elämäsi.
Minä olen varmaan vähän kuin aloittajan mies; en kestä mieheni läheisyyttä enkä kosketusta, en anna hänen nukkua vieressäni enkä muutenkaan halua olla hänen kanssaan kosketuksissa.
En kuitenkaan koe olevani millään tapaa "sairas" tai että minussa olisi jotain vikaa, suhde vaan on niin kuollut että mielessäni olen jo erossa miehestäni. Mies ei juurikaan osallistu kodinhotoon eikä yhteisiin maksuihin (paitsi asuntolainaan), minä siis elätän perheen ja hoidan lapset (kolme alle kouluikäistä) yksin.
Haluaisin niin erota, mutta pelkään sen olevan liian rankkaa lapsille. Nyt arki kuitenkin jotenkin sujuu.
Jos jaksat vuosikymmenen, lähde sitten.
Itse kituuttelin viimeiset vuodet vain sen takia, ettei lasten tarvinnut hävetä vanhempien eroa ja kun viimeinenkin lähti toiselle paikkakunnalle amikseen, lähdin minäkin.
Vanha en ollut vieläkään ja löysin enempi samalla lailla ajattelevan miehen, kuin olen itsekkin.
Olen kuitenkin tyytyväinen, että jaksoin sinnitellä. Lasten elämässä ei muuttunut mikään ja ilman rakkauttakin pystyy elämään, jos ei mies pieksä, eikä juopottele.
Meillä ei riidelty ja mies oli (onneksi!) paljon töissä poissa kotoa, aina vain enempi loppua kohti.
Huvitti, kun sitten pakkasin tavarani , kun mies tuli kysymään, miksi lähden, eikö meillä ollut kaikki ihan hyvin??
Voi tätä yksinkertaisuutta! ;D
Tuolla menolla kadota itsesi. Se on pahinta mitä tuossa voi tapahtua.
Höh!
Kukaan mihinkään katoa!
Täällä sitä tallustellaan niinkuin ennenkin ja elämä soljuu eteenpäin!
Viisaampana vain!
Kiitos vastauksista.
Olen ollut niin loppu, etten ole jaksanut avata konetta, ja kuvittelin, että tulee vain epäasiallisia ****lu vastauksia. Kiitos kaikille vastanneille, ettei niin ollutkaan. Yritän vähän tässä vastata kysymyksiin.
En tiedä, onko mies psyykkisesti sairas vai ei, mutta ainakin fyysisesti, joka vaikuttaa tietenkin elämäämme paljon. Enkä myöskään tiedä rakastanko häntä oikeasti vai kuvittelenko vain. Miten sen voi tietää? En vain kykene olemaan hänestä erossa. Mutta tavallaan ymmärrän sen johtuvan siitä, ettei kaikki ole hyvin omassa päässäni enää, vaikka ehkä koenkin sen vain rakkaudeksi.
Mies oikeasti yrittää (selvänä) tehdä vaikka mitä (siis miesten töitä.) Olettaa siis myös muidenkin tekevän paljon tai ehkä kohtuuttomankin paljon, kun ei ymmärrä, että esim. naisten töihin kuluu ihan aikaakin.Ja vaikka jopa voimiakin tässä huushollissa.
Osaa hän joskus harvoin olla kovin ymmärtäväinen ja ihana. Näistä minuuteista olen yrittänyt elää lopun aikaa. Pitäisi varmasti ymmärtää, ettei kannata, mutta miten?
Nyt hän haukkui minua koko yön (taas kännissä) ja olen ihan rikki ja loppu. Oli aikainen herätys, ja olin ihan poikki siitä tuntien solvaamisesta, luulinkin ettei se lopu ennen herätyskellon soittoa. Toivottavasti oikeasti jaksan ja ymmärrän lopettaa suhteen. Olin vain kuvitellut, että tämä avioliitto kestää hautaan saakka.
Onnea ja voimia sinulle suhteen päättämiseen! Mene kuule asiantuntijan pakeille puhumaan tilanteestasi. Ei sinun tarvitse yksin jaksaa ja ponnistella. Teidän suhde on aivan varmasti rikki ja loppu.
Aloittajalle: ymmärrän sinua paremmin kuin uskotkaan. Moni kait kamppailee samojen kysymysten kanssa, puntaroi plussia ja miinuksia. Minulle isoin asia on myös sitoutuminen ja avioliittolupaus. Luettuani kirjoituksesi minun ei tarvitse tietää enempää. Miehesi ei ole ryhdistäytynyt eikä tule ryhdistäytymään, mutta sinä et ole siitä vastuussa ja sinun ei siksi pitäisi joutua kärsimään siitä.
Ehdotan, että toimit itse mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti. Näin ero tuntuu paremmalta myös miehellesi. sSelän takana toimiminen ja epärehellisyys rikkovat toista ja se on väärin. Ilmoita hänelle, että sopiiko, että haette yhdessä asumuseroa. Jos se ei hänelle sovi, kerrot että haet sitten itse. Ole varma, älä jää miettimään, vaan nouse junaan. Liikkuvasta junasta ei enää pompita ulos, vaan juna kulkee eteenpäin. Se on myönteistä. Asumuseron aikana asiat kirjastuvat. jos hän ei kykene suhtautumaan asiaan ja päätökseesi aikuismaisesti, häntä kuitenkin auttaa se, että sinä toimit kuten rehti aikuinen. Voimia ja jaksamista. Astu sinä junaan.
alkoholiongelmainen on tyly ja kylmä, silloin kun ei voi juoda,tekee kyllä välillä toisen mieliksi, että saisi juoda..
Hoitoonkin voi silti yrittää ohjata!!
Mies on ollut katkolla monta kertaa, muttei se mitään auta. Hän käy myös päihdetyöntekijän luona, mutta jos mies on selvinpäin siellä ollaan noin kymmenen minuuttia päivää sanomassa (itse toivoisin, että silloin kannustettaisiin myös pysymään raittiina, jos se nyt on mahdollista sieltäkään käsin.) Kun sitten ryyppääminen alkaa, aikaa riittääkin, koska yritetään saada mies taas katkolle. Katkosta ei vain ole mitään hyötyä, jos sieltä lähdetään suoraan baariin. Tai sitten sinnitellään pari viikkoa, mutta mitään eväitä raittiuteen sieltäkään ei saa.
Tässä kun luin noita teidän juttuja niin voin vaan todeta että Hei en ole ainut joka kamppailee noitten asioitten kanssa! Itseni kohdalla olen vaan miettynyt että onko kuningas alkoholi tarpeeksi hyvä syy heittää kaikki hyvä pois ja hakea eroa? Olen sitä miettinyt jo aika kauan...tilanne on pahenutunut viime keväästä asti! Pakko on alkaa ajatella itseensä ja lasta...koska sen huomaan että kun en itse voi hyvin niin ei se lapsikaan voi hyvin! Mutta mistä saa sen voiman siihen että luovuttaa ja lähtee pois? Olen vahva ja sietokykyni on suuri mutta nyt tuntuu että se vahvuus on jossain poissa! Rakastan miestäni hyvin paljon ja hän on aina ollu tukenani kun olen sitä tarvinnu paitsi viime aikoina näin ei ole ollut! Olenko epäonnistunut vaimona olemisessa? Missään nimessä en halua äitinä epäonnistua!