Olen aina jotenkin kokenut, etten voi hengittää avioliitossani. Mies on ollut alusta saakka mustasukkainen ja tulkinnut pienetkin flirtit suureksi petollisuudeksi. Hän haluaisi jatkuvasti olla yhdessä, tehdä kaikki asiat yhdessä; tuntuu kuin lenkille menokin yksin olisi jotenkin väärin. Omien ajatusten salaaminen on hänelle kauhistuksen huippu. Vuosia katselin suurin piirtein seinille, kun en uskaltanut kohdata muita miehiä. Väkivalta(tukistamista, esineiden heittelyä päin ja raivokohtauksia) on myös kuulunut tähän parisuhteeseen, joskaan ei jatkuvana. Mies on muuten kunnollinen, tavattoman uskollinen ja kiltti, mutta toisaalta on luonut yhteisen arvomaailman, josta ei oikeastaan voi olla eri mieltä. Jotenkin koen, että olen kadottanut itseni. Olin vuosia hyvin masentunut, ensimmäisen kerran "heräsin eloon" ja olin onnellinen, kun rakastuin chatissa erääseen mieheen. Tämä suhde kuitenkin päättyi, mutta sen jälkeen ihastuin uuteen mieheen ja olin uskotonkin. Mieheni sai tietää tästä ja suhde päättyi siihen. Meillä oli hirveitä riitoja asian suhteen ja siinä vaiheessa yritin ehdottaa asumuseroakin, mutta mies ei halunnut sitä. Mieheni mielestä minun ja hänen suhteensa olisi ihan kunnossa, jos vain osaisin rakastaa häntä, enkä vilkuilisi vieraita miehiä. Pidän kuulemma häntä itsestäänselvyytenä, ja etten kestäisi, jos hän tekisi minulle asioita kuin minä hänelle. Hänellä on jatkuva rakkaudentarve, jota en jotenkin tahdo kestää. Toisaalta minullakin on tarve rakastaa jotakuta, kun en miestäni rakasta, en ainakaan sillä tavalla kuin hän toivoisi. Jotenkin tuntuu, että hampaat irvessä tämä elämä on käytävä loppuun asti yhdessä. On niin monta muutakin yhteistä asiaa, johon avioliitossa on sitoutunut; talous, lapset, suku jne. Pahin pelkoni on se, että jospa vain kuvittelen, että elämä jonkun toisen kanssa olisi iloisempaa ja huolettomampaa, ja että tässä avioliitossa minä olenkin se sairas ja toimimaton osapuoli. Pelottaa kovasti lähteä tästä pitkällisestä suhteesta, vaikka satunnainen yksinolo toisaalta tuntuu toisinaan todella ihanalta. Mies on sitä mieltä, että masennukseni ei voi johtua parisuhteesta. Joskus tuntuu kuin olisin jonkinlaisen manipulaation uhri ollut jo vuosikausia. En enää juuri muista, millainen olin ennen avioitumistani. Kannan hirveästi syyllisyyttä kaikesta, siitäkin, että en rakasta.
unelmien rajaviivalta
Näkymätön Nyyti
9905
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
minkähän takia näissä suhteissa ikäänkuin katoaa oma minä; toisen tahto, mieltymykset, ajatusmaailma menee aina oman tahdon edelle, ja sitten kokee olonsa niin ahdistavaksi, ja kun joku tai jokin herättää huomaamaan tällaisen itsestään ei toinen puoliso ymmärrä ollenkaan, mikä toisella on, mitenpä osaisikaan, mutta tiedän, nämä ovat äärettömän vaikeita asioita, verrattavissa uskottomuuteen, tämä vain on sitä henkistä uskottomuutta puolison mielestä.
Nuorena pidin ahkerasti päiväkirjaa, mutta avioon mentyä sitäkään ei oikein sallittu, kun mitään salaisuuksia ei saanut olla. Viimeisillä lehdillä kuvasin, että etsin kipinää, mihin puhaltaa. Mies oli kuin japanintatar, levittäytyi kaikkialle ja minun hennot kukkani jäivät varjoon. Viimeiset hän kitki käsin. Mitään rikettä hän ei unohtanut, eikä antanut anteeksi. Tajuan, tunnen, että olen kietoutunut häneen kuin liaani, ei ole mitään poispääsyä. Olen hänelle ainut rakkaus ja ehdoton, minulla itselläni oli suhteita ennen häntä. Nekin piti katua pois. Koko avioliiton ajan olen tuntenut jonkinlaiseksi rikolliseksi. Haaveilen rakkaudesta enää vähän, en jaksa enää uskoa, että yhteinen onni löytyisi ja tuntuu, ettei voimaa riitä pois lähtemiseenkään. Sitten on vielä pelkona, että lähdöstä seuraisi tragedia joko mustasukkaisuuden tai itsetuhon muodossa.
NOSTAKAA KYTKINTÄ MOISISTA LIITOISTA ,EI TUOLLAINEN OLE IHMISARVOISTA ELÄMÄÄ...MEILLÄ ON OMA ELÄMÄ ILO JA VAPAUS EI MUSTASUKKAINEN UKKO SAA
PILATA TEITÄ.SE TAUTI EI PARANE VAAN PAHENEE JA .
ON PALJON TAPAUKSIA UHATAAN ITSARILLA TAI TAPOILLA PERIAATTEESSA HAUKKUVA KOIRA EI PURE.
Kyllä se voi olla toisinkin,päin.. eli voi se nainenkin olla mustasukkainen tai dominoiva, oikein ahdistukseen saakka,,
aina kotiin mennessä sitä miettii että mitähän sitä taas on keksitty.. siis aikuinen mies pelkää mennä kotiin, en voi jutella naapureittenkaan kanssa ilman pirullisia vihjailuja "naapurin rouvasta" puhumattakaan mistään reissuista työkavereiden kanssa, joskus on tosin pakko mennä ja kestettävä se vihjailu ja sitä seuraava vallankäyttö seksillä.., milläpä muullakaan miestä on helpompi piinata,,
tietenkään ei pääse lenkillekkään yksin, vaan kaikki olisi tehtävä yhdessä, joskus vaan olisi kiva mennä omaan tahtiin lujaa lenkkipolulla, no kännykkä jätettäva ainakin kotiin tullattavaksi..
Kukkien tai yllätyslahjojen vieminen on merkki huonosta omasta tunnosta.. kehuminen on vonkaamista...
jotta tällaista, mies näkökulmaa, joskus tuntuu...
Kännykkä ei saa olla auki, eikä se saa olla kiinnikään. Jos se ei ole näkyvillä, niin missä se sitten on? Sellainen auki oleva kännykkä, johon ei tule ainuttakaan viestiä tai puhelua keneltäkään, on ainoa oikea puhelin.
Se mies on liian hyvä sulla. Anna se jollekulle, joka arvostaa rehellisyyttä ja uskollisuutta ja avoimuutta, ja ota itse tilalle joku petturirenttu. Kyllä tuollaiselle miehelle ottajia löytyy. Ja kuinka voit arvostella häntä mustasukkaisuudesta, itsehän petit?! Ja ettet tunne enää olevasi oma itsesi? Anna ihmeessä se mies jollekin joka sen ansaitsee, ja mene itse olemaan oma itsesi jakaen ympäriinsä, tai mikä ikinä sun itseytesi sitten palauttaakaan.
Miksi alistut?
Minunkin mieheni pyrki alkuaikoina päällepäsmäriksi ja yritti ujuttaa väkisin oman ajatusmaailmansa, näkemyksensä ja mielipiteensä minunkin mieleeni, eikä millään hyväksynyt että olen eri mieltä tai ajattelen asioista eri tavalla. Todella ahdistavaa! Pari kertaa hän yritti iskostaa näkemyksiään nyrkin voimallakin, pikku hutikassa ollessaan (selvin päin hän ei ole koskaan minuun koskenut) - piru vie, minuahan ei enää hakata! Minulle riittää yksi hakkaava mies tässä elämässä, eli isäni, mieheltäni en aio sitä sietää. Ensimmäisellä kerralla löin takaisin, seurauksena vain että sain itse kahta kauheammin takaisin. Totesin että ei kannata, vaikka mieli tekisikin, koska fyysisesti en pärjää hänelle alkuunkaan. Toisella kerralla passitin hänet putkaan, kylmään loukkoon kuselle ja oksennukselle haisevaa patjaa haistelemaan. Niin karmea kokemus se oli hänelle että väkivallan käyttö loppui meidän perheessä siihen paikkaan.
Enää hän ei tyrkytä näkemyksiään, vaan ymmärtää että minä olen eri mieltä ja hän eri mieltä. Eihän meidän aikuisten ihmisten tarvitse ruveta kiistelemään siitä mikä on oikea näkemys, kun kerta kykenemme keskustelemaan asioista oikeilla nimillä ja sitten hyväksymään sen, että toinen saattaa olla eri mieltä ja piste. Muutenkin hänestä on vuosien mittaan tullut tyystin toisenlainen ihminen, avoin, toiset ja toisten mielipiteet huomioon ottava ja hyväksyvä - suorastaan unelmieni mies. Vaikea uskoa, kun ajattelee noita alkuaikoja... kai se elämä opettaa. Sanotaanhan, että oppia ikä kaikki.
Olen sitä mieltä, että mikäli antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden (=kun alistuu, alistetaan vielä enemmän). Alistajista tulee ennen pitkää varsinaisia hitlereitä, vallan käyttö ja tuntu näet sokaisee. Tällaisille "pomottajille" on pistettävä kampoihin, sitä paremmat on onnistumisen mahdollisuudet mitä aikaisemmin sen tekee.
Olen varmaan alistunut siksi, että miehen puolelta kaikki on tehty rakkauden nimissä ja rakkauteen ja yhteiseen hyvään vedoten. Miten hyvään voi vastata pahalla? Avioiduttuani esimerkiksi hylkäsin kaikki entiset ystäväni, koska mieheni mielestä he eivät olleet ajatustavoiltaan sopivaa seuraa minulle (tai siis hänelle?). Hänellä itsellään ei ole yhtään ystävää, ei minkäänlaisia omia menoja (paitsi työ, jota hän tekee vain yhteisen onnen hyväksi - ei siis koskaan itselleen), koska ei kuulemma tarvitse niitä. Olen aina kokenut, etten ole hyväksytty sellaisena kuin olen - silloinkin kun "teeskentelen" hyvää, sekään ei ole hyvä, koska silloinhan "valehtelen" ja valehteleminen on pettämistä, mitä hän ei missään tapauksessa siedä. Hassua, että itsekin olen alkanut uskoa siihen mitä mieheni sanoo: että kukaan toinen mies ei voisi minua kauan rakastaa (koska olen niin hankala, vaikea ja -petollinen - jos en muuten, niin ainakin ajatuksissani). Niihin aikoihin, kun ehdotin asumuseroa, tuntui kun olisin vahvistunut - mitä vahvemmaksi itse tulin, sitä heikommaksi hän tuli. Nyttemmin asiat ovat taas toisinpäin - olen taas hirvittävän heikko ja masentunut, mutta hän on kuin asiat olisivat NYT paljon paremmin. Nekin asiat, joista mielestämme jo sovimme - jotka olisivat tuoneet kaipaamaani hengittämismahdollisuutta - hän on taas jotenkin vaivihkaa onnistunut vesittämään. Tästä kirjoittelustakin tulee minulle ahdistunut olo, sillä minähän teen häntä kohtaan väärin. Mies on varmasti hyvä monella tavoin, tavattoman huolehtivainen- ansaitsisi totta tosiaan paremman naisen. En koskaan ehdi kaivata häntä, koska hän kaipaa minua ensin ja joka hetki. Tuntuu kuin jotenkin roolit olisi meillä kääntyneet päälaelleen. On hirveän vaikea vastata toisen rakkaudenjanoon, kun en itse tunne juuri enää mitään. Mutta hyvä pitää olla, hyvä ihminen.
Meillä on vain yksi elämä, älä tuhlaa sitä suhteessa jossa olet onneton ja toinen osapuoli melkein määrää koska saat hengittää!!Hän yrittää saada sinut henkisesti kyykkyyn.
Uskosin että erottuasi huomaat että elämä voi olla ihanaa!