Tässä vuoden verran seurusteltu, kaikki toimii ihan sen mukaan miten tän haluaa toimivan. Yhtä asiaa lukuunottamatta. Oon tässä pohdiskellut omia tunteita, tai lähinnä sitä että niitä ei oikein ole.. Suhde "ihan jees" kaikinpuolin muttakun ei vaan ota toi tunnepuoli toimiakseen.
Ongelmana lähinnä se, että vastapuoli aina pyytää ja toivoo hartaasti että asioista puhuttaisiin heti kun mahdollista jos jokin painaa mieltä, MUTTA;
sitten kun puhutaan/huomautan jostain ihan pienestäkin arkisesta asiasta (esim. "hei viitsisitkö tehdä tän vastaisuudessa jotenkin toisin, häiritsee kun räkäpaperit jää aina pöydälle, pistä ne vaikka roskikseen?") mikä häiritsee, niin näen heti hänen kasvoistaan kuinka sekin jo kolahtaa ikävästi ja vähän ajan päästä saan kuulla että "tällainen mä olen pitäisikö mun alkaa itseni muuttamaan" ja hyvä ettei ala pillittämään. Ei siis yksinkertaisesti vaan kestä sitä jos sanon jostain. Muutamia kertoja kun ollaan puhuttu jostain vastaavasta enemmän niin toinen on kyyneleissä kaikenaikaa.
Mitähän mahtaa tapahtua jos saan sanotuksi että voisin harkita suhteen lopettamista kun toi oma tunnepolitiikka on mitä on...? toinenhan varmaan kuolee.
Ongelmana lähinnä se, että vastapuoli aina pyytää ja toivoo hartaasti että asioista puhuttaisiin heti kun mahdollista jos jokin painaa mieltä, MUTTA;
sitten kun puhutaan/huomautan jostain ihan pienestäkin arkisesta asiasta (esim. "hei viitsisitkö tehdä tän vastaisuudessa jotenkin toisin, häiritsee kun räkäpaperit jää aina pöydälle, pistä ne vaikka roskikseen?") mikä häiritsee, niin näen heti hänen kasvoistaan kuinka sekin jo kolahtaa ikävästi ja vähän ajan päästä saan kuulla että "tällainen mä olen pitäisikö mun alkaa itseni muuttamaan" ja hyvä ettei ala pillittämään. Ei siis yksinkertaisesti vaan kestä sitä jos sanon jostain. Muutamia kertoja kun ollaan puhuttu jostain vastaavasta enemmän niin toinen on kyyneleissä kaikenaikaa.
Mitähän mahtaa tapahtua jos saan sanotuksi että voisin harkita suhteen lopettamista kun toi oma tunnepolitiikka on mitä on...? toinenhan varmaan kuolee.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei kuole. Oothan sä nähnyt. ilmeisesti pillittää aikansa, ja jos ei saa sulta sääliä, minkä on ilmiselvästi onnistunut saamaan ja kehittämään sulle vääristyneen suuren syyllisyydentunteen, niin sen jälkeen voi näkyä joku muu tapa toimia. Toisaalta olennainen kysymys on se, tunnistatko sinä säälin kerjäystä, miksi nimenomaan itse haluat reagoida jollain syyllisyydellä etkä tokaise, että räkäpapereista on turha pillittää ja piste, mutta jos joku oikea syy on, niin itketään sitä vaikka yhdessä.
Kysymys sinun kohdallasi ei ole siitä, että toinen ei kestä, vaan siitä, että vaikka toinen reagoisi miten, miten sinä siihen suhtaudut, muuten kuin vetäisemällä päällesi ahdistusta ja syyllisyyttä, joihin itkeminen on kuin taikatemppu ja kas, sinä syyllistyt automaattisesti aina riippumatta asiasta. Itse sinä omat reaktiosi valitset ja et välttämättä mieti toisen reagoinnin suhteellisuutta. Lisäksi ilmeisesti olet mies ja otinen on nainen ja monet naiset reagoi aina tunteella, aivan sama mihin. Joillakin ne kyyneleet on herkässä ja se ei tarkota, että taivas on tippumassa päähän, vaan se tarkottaa, että jaa kyyneleet on herkässä. Kyyneleet tai toisen tunnereaktio ei tarkota asian vakavuutta suoranaisesti. Jotkut vaan aina toimii niin. Toiset naiset nauraa räkäpapereilleen, toiset itkee. Mut suuri kysymys on se, että tunnistatko sinä sen, että naiset nyt vain toimii näin ja pääsee asioista, niistä räkäpapereistakin yli, vaikka ne jopa kyynelehtii. Ajattele!
Mitä jos teillä olis lapsi ja komentaisit sitä siivoamaan jälkensä? Hänellä ei kiinnostaisi, niin alkaisitko sinä aikuisena tekemään siitä suurta draamaa. Vähän samantapainen kuvio, paiitsi että suhteessa yleensä pitäisi olla kaks aikuista ihmeistä.
Turha kuvitella, että saisit millään mitään kyyneliä suurempaa draamaa aikaiseksi, lisäksi joillekin ei paljon tarvi, räkäpapereista huomattaminenkin riittää niin ne jo valuu, että et sä nyt niin merkityksellinen ihminen ole, että maailma romahtais jostain muustakaan asiasta. Valitan. Kiitos ja anteeksi.
Suhteessa pitää tehdä kompromissejä. Pitää siivota puoliksi ja hoitaa kotityöt yhdessä. jos toinen ei sitä tajua niin suhteesta ei tule mitään. Dun pitää tajuta et sä et ole mikään palvelija tai siivoja joka siivoo kaiken. Kyllä seen verran pitäis tajuta et oamt räkä paperit pitää itse pistää roskiin. Selvästikkään sun mies ei kunnioita sua ja haluaa tehdä oman päänsä mukaan. Sun on parempi puhua sille suoraan jos haluat erota. Tee se julkisessa paikassa, missä on muitakin niin jos se suuttuu ja alkaa riehumaan niin on ainakin todistajia. Voit myös hommata kämpän etukäteen ja pohjustaa näin eroa.
Tuo, että heittämäni esimerkki kohdistui juuri räkäpapereihin ei ehkä ole ihan niin oleellista.
Enemmänkin vain halusin tuoda esille sen, kuinka ristiriitaista on pyytää ja toivoa että puhuisin ja huomauttaisin jutuista jotka häiritsee, mutta sitten ei kestetä sitä.
Eikä VARMASTI ole kyse siitä miten asioista sanon, sama se kuinka varovasti.
Pitääkin häneltä itseltä ilmeisesti vain kysyä että kuinka ihmeessä uskot että uskallan mitään isompaa ongelmaa edes alkaa ratkomaan jos jo (esimerkin mukainen) naurettava aihekin saa itkemään ja huolestumaan ihan perinpohjin.
Pientä yliherkkyyttä kenties?
Eihän se hyvää tee villasella painaa ja antaa joidenkin juttujen kasaantua mutta se on vaan niin ihan liian helppoa.
Olen aika pitkälti samanlaisessa tilanteessa, ja tiedän, mitä tarkoitat. Joku sanoi, että kotityöt pitää tehdä puoliksi jne. Minä en asu kertomasilaisen ihmisen kanssa yhdessä, eikä siis ole mikään ratkaisu, että jaatte ja teette.. ei se siitä ole kyse. Kyse on todellakin siitä, että pitäisi puhua ja sanoa, ja kun sanoo, menee melkein itkemiseksi joka asia. Olen ajatellut, että kaveri tarkoittaa, että jos vaikka mieluiten olisin sanomatta, välittämättä, jospa minua ei häiritsisi sellaiset asiat, mitkä ei häntäkään tunnu häiritsevän. Jospa en sanoisi likaisista käsistä, vaatteista, siistimättömästä kuontalosta, en näkisi hoitamattomaan suuhun jne. Mutta kun näen, enkä kestä näkemääni. Onko minun pidettävä pahaolo sisälläni, yököteltävä mielessäni ja oltava niinkuin mikään ei olisi vinossa kun kerran on. Ja on niin pahasti, että on oltava lähes kokonaan hiljaa ja eleetön, ettei saisi toiselle pahaa mieltä.
Jos ihan rehellinen olisi, niin toteaisi, ettei tuosta tai siis tästä olemassaolevasta suhteesta tule pidemmän päälle enää mitään muuta kuin harmia. Sääli on sairautta. Kumma, ettei sitä voi uskoa ja elää sen mukaan. Ehkä sitä vain odottaa jotain dramaattisempaa syytä erota, vaikka tietää, että mitä pidemmälle tällaista venyttää, se suuremmat ja katkerammat kyyneleet on luvassa.
kuulosti jo aika hyvin ymmärretyltä.
Mielessä pyörinyt lähinnä juuri tuo viimeinen lause.