Kuinka moni teistä sinkuista kärsii "eroottisesta tai romanttisesta" stressistä?
Siis siitä että käytännössä kun olette kiinnostuneet jostakin, ihastuneet jne. niin teillä on stressi päällä ja vaikka samaan aikaan tahtoisitte kovasti sen suhteen niin melkein helpompi on päästää irti siitä ajatuksesta ja suhteesta kuin sitten kärsiä tuosta stressistä?
Jokainenhan kärsii siitä jollakin tasolla, mutta ei ehkä sillä tavoin kuin osa meistä kuten minä.
Itse olen kolmekymppinen mies joka on jo aiemmin huomannut että kärsii tuosta. Ihmissuhteet joissa olen olleet naisten kanssa ovat olleet taas sellaisia joissa tuota stressiä en ole erityisesti kokenut, johtuen yleensä siitä etten ole tuntenut näitä naisia kohtaan mitään erityistä (siis jotain kyllä, mutta en että olisin voinut heihin esimerkiksi rakastua.)
Mitään yhden yön suhteista siis ei ole kysymys ollut.
Käytännössä erään naisen kanssa meni asiat sen takia varmaan pieleen koska kärsin tuosta stressistä. Hän saattoi hyvinkin olla kiinnostunut joka ei auttanut asiaa vaan pahensi sitä koska mitä voimakkaammin tunnen naista kohtaan niin yhtä paljon lisääntyy tuo stressi. Oli tavallaan helpotus kun sain kuulla hänen olevan varattu. Ainut mitä harmittelin ja harmittelen välillä edelleen että jos olisin saanut toimittua aiemmin hän olisi saattanut olla vapaa.
Uskon että miehille tämä tila on paljon pahempi jos sitä esiintyy koska miehiltä odotetaan että hän hallitsee tilanteet, vaikuttaa itsevarmalta ja osaa hoitaa iskemisen sekä viettelyn alusta loppuun. Samalla hänen odotetaan olevan aktiivinen osapuoli. Nainen jos kärsii tällaisesta voi edelleen ajatella että se on "miehen syy" jos ei saa mitään tehtyä, mutta mies voi syyttää vain itseään joko siksi että ei toimi tai toimii mutta antaa itsestään huonon kuvan koska toimii "kömpelösti" jännityksen takia.
Tahdon myös sanoa että kyse ei ole itsetunnon, itseluottamuksen ja itsevarmuuden puutteesta. Ei myöskään seksuaalisesta epävarmuudesta koska kun sinne asti päästään niin stressikin helpottaa. En ole myöskään kokematon naisten kanssa, flirttailen naisille (joka on helppoa, koska sehän ei sisällä mitään "etenemistä") sekä minulla on naisia aina ollut kavereina.
Mutta ne ensimmäiset askelmat ovat todella tuskastuttavia kun puhutaan oikeasta suhteesta. Silloin yleensä maa jalkojen alla myös pettää.
Olen alkanut tajuta viimein että tämä on työntänyt ja työntää minua kohti vääränlaisisa suhteita joissa joko nainen hyväksyy minut tällaisena kuin olen, mutta en näe naisessa mitään erityistä tai sitten suhde on lähes tunteeton jossa olen vain sen vuoksi koska nainen on ihan ok mielestäni.
Käytännössä voisi sanoa että ns. tunnepotentiaalini jää käyttämättä. Naiset eivät yleensä ole myöskään tajunneet muuten minun olevan tällainen. Vain pari naistuttavaani on sen jälkeen kun ovat tunteneet minut pitemmän aikaa sanoneet että "taidat olla aika ujo". Kaikki muut pitävät minua rohkeana ja itsevarmana. Aloitteeni myöskin teen suoraan, mutta kömpelösti koska joudun peittelemään myllertäviä tunteitani joka johtaa torjuntoihin.
Naisten kanssa joita kohtaan tunnen jotain olen kuitenkin jotain ihan muuta. Ja toisin kuin jotkut naiset väittävät niin tämä ei ole lainkaan yleensä naisista aitoa, söpöä, inhimillistä jne. vaan lähinnä säälittävää.
Vaikeutena on myös se että olen kuitenkin muuten ns. varma mies joka kaipaa myös naiselta omaa osuuttaan parisuhteessa, joten joku hiljainen ja ujo nainen ei kävisi minulle pitkässä juoksussa koska jyräisin hänen yli.
Naisen pitäisi siis osata olla aktiivinen, omalla tavallaan itsevarma, mutta hyväksyä minun tämä "stressi" jota koen.
En usko että sitä kovin helposti löytää jos tahtoo naisen joka muilla tavoin kiinnostaa laisinkaan.
Jakakaa kokemuksianne joko itsestänne tai jos olette tavanneet tällaisen ihmisen.
Siis siitä että käytännössä kun olette kiinnostuneet jostakin, ihastuneet jne. niin teillä on stressi päällä ja vaikka samaan aikaan tahtoisitte kovasti sen suhteen niin melkein helpompi on päästää irti siitä ajatuksesta ja suhteesta kuin sitten kärsiä tuosta stressistä?
Jokainenhan kärsii siitä jollakin tasolla, mutta ei ehkä sillä tavoin kuin osa meistä kuten minä.
Itse olen kolmekymppinen mies joka on jo aiemmin huomannut että kärsii tuosta. Ihmissuhteet joissa olen olleet naisten kanssa ovat olleet taas sellaisia joissa tuota stressiä en ole erityisesti kokenut, johtuen yleensä siitä etten ole tuntenut näitä naisia kohtaan mitään erityistä (siis jotain kyllä, mutta en että olisin voinut heihin esimerkiksi rakastua.)
Mitään yhden yön suhteista siis ei ole kysymys ollut.
Käytännössä erään naisen kanssa meni asiat sen takia varmaan pieleen koska kärsin tuosta stressistä. Hän saattoi hyvinkin olla kiinnostunut joka ei auttanut asiaa vaan pahensi sitä koska mitä voimakkaammin tunnen naista kohtaan niin yhtä paljon lisääntyy tuo stressi. Oli tavallaan helpotus kun sain kuulla hänen olevan varattu. Ainut mitä harmittelin ja harmittelen välillä edelleen että jos olisin saanut toimittua aiemmin hän olisi saattanut olla vapaa.
Uskon että miehille tämä tila on paljon pahempi jos sitä esiintyy koska miehiltä odotetaan että hän hallitsee tilanteet, vaikuttaa itsevarmalta ja osaa hoitaa iskemisen sekä viettelyn alusta loppuun. Samalla hänen odotetaan olevan aktiivinen osapuoli. Nainen jos kärsii tällaisesta voi edelleen ajatella että se on "miehen syy" jos ei saa mitään tehtyä, mutta mies voi syyttää vain itseään joko siksi että ei toimi tai toimii mutta antaa itsestään huonon kuvan koska toimii "kömpelösti" jännityksen takia.
Tahdon myös sanoa että kyse ei ole itsetunnon, itseluottamuksen ja itsevarmuuden puutteesta. Ei myöskään seksuaalisesta epävarmuudesta koska kun sinne asti päästään niin stressikin helpottaa. En ole myöskään kokematon naisten kanssa, flirttailen naisille (joka on helppoa, koska sehän ei sisällä mitään "etenemistä") sekä minulla on naisia aina ollut kavereina.
Mutta ne ensimmäiset askelmat ovat todella tuskastuttavia kun puhutaan oikeasta suhteesta. Silloin yleensä maa jalkojen alla myös pettää.
Olen alkanut tajuta viimein että tämä on työntänyt ja työntää minua kohti vääränlaisisa suhteita joissa joko nainen hyväksyy minut tällaisena kuin olen, mutta en näe naisessa mitään erityistä tai sitten suhde on lähes tunteeton jossa olen vain sen vuoksi koska nainen on ihan ok mielestäni.
Käytännössä voisi sanoa että ns. tunnepotentiaalini jää käyttämättä. Naiset eivät yleensä ole myöskään tajunneet muuten minun olevan tällainen. Vain pari naistuttavaani on sen jälkeen kun ovat tunteneet minut pitemmän aikaa sanoneet että "taidat olla aika ujo". Kaikki muut pitävät minua rohkeana ja itsevarmana. Aloitteeni myöskin teen suoraan, mutta kömpelösti koska joudun peittelemään myllertäviä tunteitani joka johtaa torjuntoihin.
Naisten kanssa joita kohtaan tunnen jotain olen kuitenkin jotain ihan muuta. Ja toisin kuin jotkut naiset väittävät niin tämä ei ole lainkaan yleensä naisista aitoa, söpöä, inhimillistä jne. vaan lähinnä säälittävää.
Vaikeutena on myös se että olen kuitenkin muuten ns. varma mies joka kaipaa myös naiselta omaa osuuttaan parisuhteessa, joten joku hiljainen ja ujo nainen ei kävisi minulle pitkässä juoksussa koska jyräisin hänen yli.
Naisen pitäisi siis osata olla aktiivinen, omalla tavallaan itsevarma, mutta hyväksyä minun tämä "stressi" jota koen.
En usko että sitä kovin helposti löytää jos tahtoo naisen joka muilla tavoin kiinnostaa laisinkaan.
Jakakaa kokemuksianne joko itsestänne tai jos olette tavanneet tällaisen ihmisen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Moi, kuulostaa monellakin tapaa tutulta. En tiedä, onko stressi oikea sana, mutta jotain sen tapaista koen, on ahdistuneisuutta, levottomuutta, ja pelkoa. Mahdollisista kohtaamisista pakenen usein kun menen niin paniikkiin, olen kömpelö ja melkein puhekyvytön, ja hävettää olla näin urpo ja outo.
Seuran löytäminen ei ole koskaan ollut minulle ongelma, osaan olla halutessani kiva ja naurattaa ja flirttailla. Jotkut tykkää ja toiset ei, sillehän ei voi mitään, mutta periaatteessa homma toimii niin kauan kuin kyse ei ole minun puoleltani mistään vakavasta. Ja tästä olen ihan samaa mieltä: kyse ei ole itsetunnon, itseluottamuksen ja itsevarmuuden puutteesta, eikä myöskään seksuaalisesta epävarmuudesta. En vaan tiedä mikä on pielessä kun olen näin kaksijakoinen, onko taustalla jotain lapsuuden hylkäämiskokemuksia tms. roskaa, joka aktivoituu kummittelemaan siinä vaiheessa kun ihastuu/rakastuu tms. En ymmärrä itsekään, enkä "selvin päin" aina edes muista miten fyysisen pahalta se ihastunut olotila tuntuu.
Mikään ujo tai arka tai alistuva kumppani ei minua myöskään kiinnosta, varmasti jyräisin sellaisen, eli mitään "ymmärtäväistä" kumppania en halua. Harmi vaan että ne kiinnostavat tapaukset - joihin törmää aika harvoin - sekoittavat pään ihan täysin, eikä mistään tule yhtään mitään.
Ja ihan samaan tapaan kuin sinäkin, päädyn sitten aina tapailemaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat "helppoja" minulle, eli he eivät aiheuta mitään tunnemyllerryksiä, mutta ovat ihan hyvää seuraa ja sinänsä ihastuttavia ihmisiä. Yritän parhaani näissä suhdevirityksissä, mutta jotenkin silti suhtaudun vähän niin että jos yksi jättää, niin toinen ottaa, turha siitä stressata. Aina voi kävellä tiehensä jos ei huvita.
Kai tässä jonkun terapian tarpeessa olisi. :/
Tiedän miehen, suurinpiirtein ikäisesi, jonka reaktioita olen ihmetellyt. Hän ottaa askeleen eteenpäin ja katseista olen näkeväni hellyyttä ja tykkäämistä, joskus olen kuvitellut näkeväni myös intohimoa, ja sitten taas mennään takapakkia ja hän sulkeutuu. On melkein aistittavissa että hän sanoo "pysy minusta kaukana". Tai siis näin koen, totuutta en tiedä. Ja koska en ymmärrä mistä on kyse koitan olla tulkitsematta enkä kuvittele kuvitelmiani todeksi suuntaan tai toiseen.
Jos taustalla olisi jotain kertomasi tapaista, ei se minulle olisi ongelma. Joskus nuorena ylpeyteni ei olisi antanut periksi tilanteessa, ja mahdollisuus olisi mennyt. Henkisen kasvun myötä en enään pelästy noin pienistä, ja yritän katsoa asioita pintaa syvemmälle. Annan siis hänen perääntyä ja yritän kunnioitaa sitä. Jos hän jonain päivänä uskaltaa ja olen silloin vielä vapaa, meille tulee mahdollisuus.
Suhteessaolo ei itseäni stressaa: tunteet saa purkaa keskusteluihin, läheisyyteen, iholla oloon niin ja tietysti seksiinkin ;-) Tunteiden voima on iso.
Sen sijaan vaihe, jossa mitään kogreettista ei ole tapahtunut on tosi stressaava ja kuluttava, vaikka toisaalta ihanakin. Kun tuska kasvaa liian isoksi kestää, osa perääntyy ja osa tekee aloitteen. Vaikka menisi päin metsää, silti asiassa pääsee eteenpäin. Tuska siis loppuu tavalla tai toisella. Perääntyminen ei välttämättä sen sijaan poista tuskaa. Samoin toisen suhdetilanne selviää kysymällä. Juoruihin ei kannata aina uskoa.
Suosittelen sinulle rohkeutta ;-) ! Jos vastinkappaleesi on vahva nainen, jonka itsetunto on kohdillaan, hän kestää epävarmuutesi. Kestäminen on huomattavasti helpompaa kun jos osaat kertoa toiselle miksi peräännyt. Ja vaikka pelkosi olisi pohjimmiltaan hylkäämisen pelkoa, ja käyttäytymisesi varmasti keskimäärin lisää riskiä hylätyksi tulemiseen, niin silti... Jos uskallat kerran ja käytät kokomuksen kasvamalla henkisesti, olet epäonnistuessasikin paljon vahvempi ja valmiimpi kokemaan todellisen rakkauden.
Rakkaus on niin suuri asia, että sen takia kannatta ottaa riski rikkoontua! Kuka huomaa mereen tippuneen ilon kyyneleen? Mahdotonta. Tunteakseen isot tunteet, täytyy olla kokenut myös alamäen. Elämää.