Olen hämilläni. Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa puolisen vuotta hyvin tiiviisti. Tulevaisuudestakin ollaan puhuttu, mutta tässä vaiheessa lähinnä leikkiä laskien. Olen ollut sellaisessa käsityksessä, että suhteemme on vakava ja viihdymme yhdessä.
Viimeisinä aikoina mies on alkanut saada raivokohtauksia pienimmistäkin syystä. Hän sanoo, että haastan riitaa, mitä en todellakaan tee. Hän saattaa paiskata puhelimen korvaani, huutaa suoraa soitto "turpa kiinni", kiukutella kuin pieni lapsi. Puolen vuoden aikana hän ei ole kertaakaan pyytänyt anteeksi, itse olen katsonut helpommaksi pyytää anteeksi silloinkin kun syytä ei olisikaan. Lyhyesti sanottuna: Mies ei usko, että parisuhde on yhteinen yritys, jossa molempien on tehtävä kompromisseja, pyydettävä anteeksi jne. On sanonut, ettei anteeksi pyydä, koska kuulemma on edellisessä suhteessaan "syyttä" (!) joutunut tulemaan vastaan ja sovittelemaan. Edellinen suhde loppui hänen mukaansa naisen liikaan riitelyyn.
En tiedä mitä ajatella. Pelkäänpä, ettei edellinen kumppanikaan riidellyt enempää kuin suhteessa nyt normaalisti. Eikö mieheni vain siedä edes pieniä ongelmia ja eriäviä mielipiteitä?
Viimeinen "riitamme" oli kolme viikkoa sitten. En edes tiennyt mieheni suuttuneen, sillä kyseessä oli lähinnä mielipide-ero suhteellisen vähäpätöisestä asiasta, jota en edes ymmärtänyt riidaksi. Kuitenkin mieheni heräsi keskellä yötä,oli yllättäen taas raivoissaan ja pyysi minua lähtemään - kun kerran olin taas haastanut riitaa. Sanoi, että parempi puhua asioista aamulla.
Seuraavana aamuna minä pyysin osaltani anteeksi. Kerroin, että olen valmis tekemään suhteen eteen mitä tahansa, jopa tapailemaan hetken hieman harvempaan, jos mies tarvitsisi tilaa. Asiasta piti keskustella seuraavana päivänä.
Mieheni ei kuitenkaan ole kolmeen viikkoon vastannut soittoihini, reagoinut tekstiviesteihini tai meileihini. En edes ole saanut vastausta siihen, olemmeko enää yhdessä. Hänhän ei koskaan ole sanonut minulle suoraan tai epäsuorasti, että haluaa erota. Silti ei reagoi minuun mitenkään. Olen yrittänyt kaikkea: kertonut, että ikävöin häntä, toisaalta myös sen, kuinka epätietoisuus raastaa niin, etten nuku enkä pysty keskittymään työhöni. En vaatisi häneltä kuin edes tekstiviestin siitä, ollaanko vai eikö olla yhdessä.
Osaako joku edes arvailla, mitä tapahtuu? Erityisesti kaipaisin miesten kommentteja. Enkö vain ymmärrä miehistä ajattelutapaa kun olen näin pihalla tapahtuneesta?
Mielestäni tämä ei ole muuten suht kypsän 30-v miehen käytöstä vakavassa suhteessa.
Viimeisinä aikoina mies on alkanut saada raivokohtauksia pienimmistäkin syystä. Hän sanoo, että haastan riitaa, mitä en todellakaan tee. Hän saattaa paiskata puhelimen korvaani, huutaa suoraa soitto "turpa kiinni", kiukutella kuin pieni lapsi. Puolen vuoden aikana hän ei ole kertaakaan pyytänyt anteeksi, itse olen katsonut helpommaksi pyytää anteeksi silloinkin kun syytä ei olisikaan. Lyhyesti sanottuna: Mies ei usko, että parisuhde on yhteinen yritys, jossa molempien on tehtävä kompromisseja, pyydettävä anteeksi jne. On sanonut, ettei anteeksi pyydä, koska kuulemma on edellisessä suhteessaan "syyttä" (!) joutunut tulemaan vastaan ja sovittelemaan. Edellinen suhde loppui hänen mukaansa naisen liikaan riitelyyn.
En tiedä mitä ajatella. Pelkäänpä, ettei edellinen kumppanikaan riidellyt enempää kuin suhteessa nyt normaalisti. Eikö mieheni vain siedä edes pieniä ongelmia ja eriäviä mielipiteitä?
Viimeinen "riitamme" oli kolme viikkoa sitten. En edes tiennyt mieheni suuttuneen, sillä kyseessä oli lähinnä mielipide-ero suhteellisen vähäpätöisestä asiasta, jota en edes ymmärtänyt riidaksi. Kuitenkin mieheni heräsi keskellä yötä,oli yllättäen taas raivoissaan ja pyysi minua lähtemään - kun kerran olin taas haastanut riitaa. Sanoi, että parempi puhua asioista aamulla.
Seuraavana aamuna minä pyysin osaltani anteeksi. Kerroin, että olen valmis tekemään suhteen eteen mitä tahansa, jopa tapailemaan hetken hieman harvempaan, jos mies tarvitsisi tilaa. Asiasta piti keskustella seuraavana päivänä.
Mieheni ei kuitenkaan ole kolmeen viikkoon vastannut soittoihini, reagoinut tekstiviesteihini tai meileihini. En edes ole saanut vastausta siihen, olemmeko enää yhdessä. Hänhän ei koskaan ole sanonut minulle suoraan tai epäsuorasti, että haluaa erota. Silti ei reagoi minuun mitenkään. Olen yrittänyt kaikkea: kertonut, että ikävöin häntä, toisaalta myös sen, kuinka epätietoisuus raastaa niin, etten nuku enkä pysty keskittymään työhöni. En vaatisi häneltä kuin edes tekstiviestin siitä, ollaanko vai eikö olla yhdessä.
Osaako joku edes arvailla, mitä tapahtuu? Erityisesti kaipaisin miesten kommentteja. Enkö vain ymmärrä miehistä ajattelutapaa kun olen näin pihalla tapahtuneesta?
Mielestäni tämä ei ole muuten suht kypsän 30-v miehen käytöstä vakavassa suhteessa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tuskin rakastaa sua tosissaan. Sä varmasti ansaitset parempaa, kypsemmän ja fiksumman jne miehen.
Jätkä ei taida arvostaa toista ihmistä.Todella huonoa ja kakaramaista käytöstä. Eikä ole edes sen verran miestä, että sanois onko suhde poikki. Täysin itsekeskeinen hyypiö. Kyllä jokaisella pitää olla edes jonkinsortin alkeelliset käytöstavat. Unohda koko hyypiö, jätä tommoinen käytös omaan arvoonsa.
Pyysit vastauksia miehiltä, jotta ymmärtäisit miehistä ajattelutapaa. Ei tuohon ole mitään miehistä selitystä, joo aina me noin tehdään, kyllä se sua rakastaa, asia vain on niin, että tuollainen on erittäin huonoa käytöstä eikä se ole miesten tai naisten juttu. Muutenkin, jos toinen ei kestä pientäkään kritiikkiä tai hänen kanssaan pitää olla aina samaa mieltä vaikka nopeusrajoituksista, niin ajattele tulevaisuutta sellaisen kanssa. Unohda koko mies, ansaitset jotain paljon parempaa.
Tilanne on meillä hyvin samanlainen. Mies yli 50. Aluksi meni tosi hienosti, noin kuukausi sitten kaikki muuttui. Mököttää ykskaks jostain jota ei sano. Kyselen jatkuvasti mitä nyt olen tehnyt enkä saa mitään vastausta. Olen syytellyt vian olevan itsessäni. Päätin etten enää sitä tee koska en tiedä tehneeni tai sanoneeni mitään väärää. Tällä viikolla ollaan oltu (hereillä) yhdessä pari tuntia. Haluaa omaa aikaa. Onko tämä mitään yhdessäoloa!
Edellinen nainen oli riidellyt joka asiasta. Tuntuu että avomieheni nauttii riidan lepyttelystä ja pitää jatkuvaa riitelyä ja mykkäkoulua normaalina parisuhteeseen kuuluvana. Minua ei saa mukaan tälläiseen. Olisiko avomieheni sellainen joka pystyy vain ihastumaan, ja arjen tultua mikään ei tunnu hyvälle? Huonoksi käytökseksi minäkin selittelen tätä itselleni. Kyllä taitaa olla niin, että saamme vain sulatella kaikkea sitä kokemusta jonka toinen tuo mukanaan parisuhteeseen edellisistä kokemuksista ja kodistaan.
Itse olen kylmettynyt tähän ja varmaan ehdotankin eroa avomiehelleni. Miksi katsoisin huonoa kohtelua jos on mukavaa olla itseni kanssa pelkästään?
Täs on kuultu vain tarinan toinen puoli, olis kiva kuulla toinenkin ennenkuin aletaan syyttelemään.
Niin, varmasti olisikin kiva kuulla tarinasta toinenkin puoli. Sen kuulisin mielelläni itsekin, mutta mies ei edes vastaa ollaanko vai eikö olla yhdessä, siitäkin huolimatta että olen vedonnut päästämään minut tästä piinasta. Ehkä hän päätti suhteen lopettamisesta jo kauan aikaa sitten, mutta ajatteli ottavansa "kaiken irti" piinaamalla minua vielä tuon päätöksen jälkeenkin? Tai on löytänyt toisen, ja pitää minua varalla siinä tapauksessa ettei uusi "suhde" toimisikaan?
Tarkoituksellista julmuutta?
Se ei haluu olla sunkaa enää
Ella&,
miehistä mielipidettä en voi antaa, mutta tuli heti mieleen, että pitääköhän miehesi sinua itsestäänselvyytenä ja jollakin tavalla nauttii kun pystyy pompottelemaan sinua.
Vinkkini on, että vastaa samalla mitalla. Älä ota enää yhteyttä. Muista kunnioittaa ja rakastaa itseäsi äläkä suvaitse kaikkea. Fakta kuitenkin on, että yksin ei voi saada parisuhdetta toimimaan.
Vaikea sanoa mitä miehesi haluaa, jatkaa yhdessä vai ei, mutta ainakin voi sanoa ettei hän halua tehdä mitään parisuhteenne eteen. Pistä hänet siis tässä vaiheessa miettimään mikä on tärkeätä. Nyt se on vielä helppoa kun ei ole yhteisiä lapsia, asuntolainaa tai vastaavaa. Kyllä miehesi ottaa itse yhteyttä jos välittää.
miltä tuntuu, avokkini pitää mulle just mykkäkoulua, ei vastaa, eikä vastaa tekstareihin tai maileihin. oon kyl yrittäny kaikkeni. mutta en tiedä miten se jää tällä kertaa sulais.
koko riita alkoi kun mieheni ymmärsi puheeni väärin.
Meillä on tätä samaa.
Nyt menee tosi hunosti.Mies pitää alituista mykkäkoulua.Minä kyllä suutun tästä, koska olen tottunut avoimeen keskusteluun.
Eilen aamulla mies löi kunnolla minua.Ei kommentoinut tapahtumaa mitenkään.Piti mykkäkoulua.Asiasta ei voi keskustella.Tuntee kuulema olevansa paska jätkä, koska löi.Minä en enää tiedä, mitä ajatella.Olen koko avioliittomme ajan ollut se, joka kantaa syyllisyyttä, monesti aiheettakin.Alan inhota itseäni, koska siedän tällaista.
Mulla on takana puolen vuoden etäsuhde, joka oli enemmän tai vähemmän toimivaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna, vaikka en suosi katkeraa ajattelua, on pakko todeta että toinen osapuoli kyllä teki jonkinasteista henkistä kiusaa. Fyysisestä ei tietoakaan, oikein leppoisa ja rauhallinen kaveri. Tunsin olevani koko ajan varpaillani kun en oikein tiennyt missä mennään. Sain epämääräisiä vastauksia kysymyksiini kierrellen ja kaarrellen, mutta taitavasti ja tasapainoksi aina imartelua: kuinka olen hyvä ja hän minua arvostaa. Toisinsanoen piti minua suoraansanottuna otteessaan lupaamatta juurikaan mitään ja menettämättä mitään. Varalla siis.Kun olin lopettamassa suhdetta, tuli kaverille hätä ja sai hän minut aina puhuttua puolelleen vedoten menneisyyteen ja raskaaseen eroonsa. Sattui aika usein ohareita tapailuissa, ja ajoittain todellakin oli mykkäkoulua niin ettei vastattu puhelimeen, ei viesteihin. Ja kysymys ei ollut jokapäiväisestä tavoittamisesta tai tarkkailusta tosiaankaan, vaan normaalista yhteydenpidosta. Tuntuu että mattoa vedettiin alta koko ajan, pikkuhiljaa. Ensin halusi seurustella, sitoutua. Sitten jossain vaiheessa oli itsekseen päättänyt että ei. Kuulin vasta jälkeenpäin. Sitten sovittiin että otetaan rauhallisemmin, tapaillaan ja tutustutaan. Taas kerran, hänen mielensä oli muuttunut. Mutta minulle ei kerrottu mitään. Se ilmeni vain niin että tapaaminen peruuntui törkeästi juuri sillä hetkellä kun oli aika tavata, ilman mitään pätevää syytä. Selvitystilanteessa vasta kierrellen ja kaarrellen, heitellen väliin menneisyyden traumoja, tuli ilmi että ei nyt ollut vain fiiliksiä tavatakaan.Taisi käydä peräti niinpäin että syy oli minun, hänen mielestään. Sain tarpeekseni, onneksi puolen vuoden jälkeen, mitä pidemmälle tätä olisi jatkunut, sitä vaikeampaa lopettaminen olis ollut. Koska oli toki hyviäkin hetkiä ollut ja jonkinlainen tunneside kehittynyt. Mutta tällaisissa tapauksissa ei auta mikään muu kun kylmästi ottaa järki käteen ja tehdä hommasta selvää. Vaikka kuinka toisesta tykkäisi. Lopulta se ei ollut niin vaikeaa kun muistelin kuinka monesti turhaan järjestelin tapaamisia, odotin sitä hyvää hetkeä, odotin yhteydenpitoa, normaalia huomioimista. Mykkäkoulu, toisen ihmisen laiminlyönti, vedätys...mitä muuta, on aina väärin, eikä kukaan ole oikeutettu tekemään sellaista vedoten yhtään mihinkään menneisyyden traumoihin. Itsekkyyttä se on, sanon minä. Kommentoikaa ihmeessä, onko samoja kokemuksia? Oisko kyseessä lieveilmiö jostain "narskusta"?
(eli narsistinen persoonallisuus)