Mieheni sairastaa vakavaa masennusta, ja tätä on jatkunut nyt jo kauan. Tuntuu etten kerta kaikkiaan jaksa tätä enää.
Olemme olleet yhdessä 7 vuotta, joista naimisissa reilu 3. Meillä on 2,5v lapsi. Mieheni sairastui jossain suhteemme puolivälissä, sairastanut nyt ehkä 4, pian 5 vuotta. Aluksi se vaikutti työstressiltä, pitkäänkin. Ajattelin, että hän kärsii kaamosmasennusta, on väsynyt töistä tai niiden hakemisesta, että on milloin mistäkin syystä allapäin, mutta kyllä se siitä paranee, kun saa levätä ja olla . Pyrin tukemaan häntä ja kannustamaan miten osasin. Sitten pikkuhiljaa tilanne on muuttunut pahemmaksi.
Tulin raskaaksi yllättäen, minä ehdottomasti halusin pitää lapsen. Puolisokin halusi, vaikka hän koki ettei pysty huolehtimaan lapsesta koko ajan huononevan tilansa takia. Hän siis tiedosti olonsa, muttei kokenut, että asialle tarvitsisi tehdä mitään. Ehdottelin hänelle lääkärissä käymistä tai lääkityksen harkitsemista, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti. Raskauden aikana hän halusi erota, ja sanoin että se sopii, mutta hänen täytyy tehdä pysyvä päätös. Sanoin, että toivon meidän pysyvän yhdessä, mutten voi pakottaa häntä. Hän kuitenki päätti jäädä. Lapsen synnyttyä tilanne riistäytyi käsistä täysin. Hän nukkui käytännössä koko vauvavuoden. Heräsi syömään, kävi hoitamassa tietyt työjutut, ja palasi sänkyyn. Nukkui vuorokauden kerralla. Minun ajatukseni olivat vauvassa ja kodinhoidossa, en jaksanut paijata häntä kaiken muun lisäksi, hänkin varmasti on kokenut jääneensä yksin.
Vauvavuoden jälkeen palasin töihin. Hoidin sekä lapsen että työn, lisäksi suuren osan kodinhoidosta. Hänen tehtävänsä olivat minimaaliset. Hän nukkui. Ammattiavusta puhuttaessa hän raivostui ja kieltäytyi. (onneksi ei ole ikinä ollut väkivaltainen, aikä juo) Hän sanoi, että minä, vaimo, en auta häntä ja siksi hänen olonsa ei parane. Että jos minä olisin empaattinen ja tukeva, hänellä ei olisi paha olla.
Rakastin häntä todella paljon, mutta olin myös todella yksinäinen. Aloitin keskustelusuhteen netissä erään tutun miehen kanssa, sain tukea ja ymmärrystä, sekä huomiota, josta olin jäänyt paitsi jo parin vuoden ajan. Mieheni ei ole pystynyt huomioimaan minua sairautensa takaa. Keskustelusuhteeni selvisi, tämä oli kova pala miehelleni, ymmärrettävästi. Tämä avasi myös uudenlaisen keskusteluväylän välillemme, ja puhuimme suhteemme tilasta paljon. Teimme lupaukset suhteemme parantamiseksi. Silti hän ei hakenut mitään apua tilaansa, vaikka lupasin auttaa.
Mutta pian tilanne paheni niin, että hän uhkasi itsemurhalla. Soitin kauhuissani lääkäreille, ja hän sai nopeasti kriisiapua. Sain hänet menemään sinne sanomalla, että lähden lapsen kanssa välittömästi ellei hän mene. Mies sai lääkityksen ja tilanne parani muutamassa kuukaudessa huomattavasti. Tilanne vakautui. Elimme ensimmäistä kertaa perhe-elämää, joka muistutti edes etäisesti normaalia. Ajattelimme, että pian saamme elämämme takaisin ja voimme olla onnelliset. Tilanne on heittelehtinyt edestakaisin.
Viime talvena huomasin kuinka väsynyt olen. Vastuuseen, kodinhoitoon, taloudellisen vastuun kantamiseen, miehen perässä vetämiseen, lapsenhoidolliseen vastuuseen, yksinäisyyteen, kaikkeen. Tuntuu etten jaksa enää elää depression kanssa. Mies johon rakastuin on kadonnut sairauden alle, en tunne häntä enää.
Tällä hetkellä tilanne on tämä: isän ja lapsen suhde on mallillaan. Mies osallistuu kotitöihin ja lapsenhoitoon. Lääkitys hänellä ok, mutta ei ota keskusteluapua, välttelee lääkäreitä. Edelleen saa väsymyskohtauksia jolloin nukkuu päiväkausia. Ei pysty tekemään töitä 100% mutta jonkin verran. Suhteemme on kuin kämppisten, hän ei halua läheisyyttä eikä seksiä, ei pidä minua hyvänä eikä jaksa kuunnella minua: ei myöskään puhu itse. Enää kaikki vastuu ei ole minulla, mutta en ole ollut onnellinen aikoihin. Olen väsynyt ja huomaan tuntevani katkeruutta viime vuosia ajatellessani. Koen, että miehen sairaus pilaa elämämme. Samalla on huono omatunto, koska en pysty tai enää JAKSA tukea häntä niin kuin hän tarvitsisi. En enää tunne edes empatiaa, minua vain ärsyttää hänen ikuisesti jatkuva tilansa ja haluttomuutensa pyrkiä siitä pois. Toisaalta ero ajatuksena pelottaa, enkä haluaisi tehdä sitä lapsellemme tai hänelle. Kuitenkin on sellainen olo, että tukehdun ja lakkaan olemasta oma itseni, olen vain joku, joka asuu täällä, tuon ihmiskuoren kanssa.
En tiedä mitä tehdä.
Olemme olleet yhdessä 7 vuotta, joista naimisissa reilu 3. Meillä on 2,5v lapsi. Mieheni sairastui jossain suhteemme puolivälissä, sairastanut nyt ehkä 4, pian 5 vuotta. Aluksi se vaikutti työstressiltä, pitkäänkin. Ajattelin, että hän kärsii kaamosmasennusta, on väsynyt töistä tai niiden hakemisesta, että on milloin mistäkin syystä allapäin, mutta kyllä se siitä paranee, kun saa levätä ja olla . Pyrin tukemaan häntä ja kannustamaan miten osasin. Sitten pikkuhiljaa tilanne on muuttunut pahemmaksi.
Tulin raskaaksi yllättäen, minä ehdottomasti halusin pitää lapsen. Puolisokin halusi, vaikka hän koki ettei pysty huolehtimaan lapsesta koko ajan huononevan tilansa takia. Hän siis tiedosti olonsa, muttei kokenut, että asialle tarvitsisi tehdä mitään. Ehdottelin hänelle lääkärissä käymistä tai lääkityksen harkitsemista, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti. Raskauden aikana hän halusi erota, ja sanoin että se sopii, mutta hänen täytyy tehdä pysyvä päätös. Sanoin, että toivon meidän pysyvän yhdessä, mutten voi pakottaa häntä. Hän kuitenki päätti jäädä. Lapsen synnyttyä tilanne riistäytyi käsistä täysin. Hän nukkui käytännössä koko vauvavuoden. Heräsi syömään, kävi hoitamassa tietyt työjutut, ja palasi sänkyyn. Nukkui vuorokauden kerralla. Minun ajatukseni olivat vauvassa ja kodinhoidossa, en jaksanut paijata häntä kaiken muun lisäksi, hänkin varmasti on kokenut jääneensä yksin.
Vauvavuoden jälkeen palasin töihin. Hoidin sekä lapsen että työn, lisäksi suuren osan kodinhoidosta. Hänen tehtävänsä olivat minimaaliset. Hän nukkui. Ammattiavusta puhuttaessa hän raivostui ja kieltäytyi. (onneksi ei ole ikinä ollut väkivaltainen, aikä juo) Hän sanoi, että minä, vaimo, en auta häntä ja siksi hänen olonsa ei parane. Että jos minä olisin empaattinen ja tukeva, hänellä ei olisi paha olla.
Rakastin häntä todella paljon, mutta olin myös todella yksinäinen. Aloitin keskustelusuhteen netissä erään tutun miehen kanssa, sain tukea ja ymmärrystä, sekä huomiota, josta olin jäänyt paitsi jo parin vuoden ajan. Mieheni ei ole pystynyt huomioimaan minua sairautensa takaa. Keskustelusuhteeni selvisi, tämä oli kova pala miehelleni, ymmärrettävästi. Tämä avasi myös uudenlaisen keskusteluväylän välillemme, ja puhuimme suhteemme tilasta paljon. Teimme lupaukset suhteemme parantamiseksi. Silti hän ei hakenut mitään apua tilaansa, vaikka lupasin auttaa.
Mutta pian tilanne paheni niin, että hän uhkasi itsemurhalla. Soitin kauhuissani lääkäreille, ja hän sai nopeasti kriisiapua. Sain hänet menemään sinne sanomalla, että lähden lapsen kanssa välittömästi ellei hän mene. Mies sai lääkityksen ja tilanne parani muutamassa kuukaudessa huomattavasti. Tilanne vakautui. Elimme ensimmäistä kertaa perhe-elämää, joka muistutti edes etäisesti normaalia. Ajattelimme, että pian saamme elämämme takaisin ja voimme olla onnelliset. Tilanne on heittelehtinyt edestakaisin.
Viime talvena huomasin kuinka väsynyt olen. Vastuuseen, kodinhoitoon, taloudellisen vastuun kantamiseen, miehen perässä vetämiseen, lapsenhoidolliseen vastuuseen, yksinäisyyteen, kaikkeen. Tuntuu etten jaksa enää elää depression kanssa. Mies johon rakastuin on kadonnut sairauden alle, en tunne häntä enää.
Tällä hetkellä tilanne on tämä: isän ja lapsen suhde on mallillaan. Mies osallistuu kotitöihin ja lapsenhoitoon. Lääkitys hänellä ok, mutta ei ota keskusteluapua, välttelee lääkäreitä. Edelleen saa väsymyskohtauksia jolloin nukkuu päiväkausia. Ei pysty tekemään töitä 100% mutta jonkin verran. Suhteemme on kuin kämppisten, hän ei halua läheisyyttä eikä seksiä, ei pidä minua hyvänä eikä jaksa kuunnella minua: ei myöskään puhu itse. Enää kaikki vastuu ei ole minulla, mutta en ole ollut onnellinen aikoihin. Olen väsynyt ja huomaan tuntevani katkeruutta viime vuosia ajatellessani. Koen, että miehen sairaus pilaa elämämme. Samalla on huono omatunto, koska en pysty tai enää JAKSA tukea häntä niin kuin hän tarvitsisi. En enää tunne edes empatiaa, minua vain ärsyttää hänen ikuisesti jatkuva tilansa ja haluttomuutensa pyrkiä siitä pois. Toisaalta ero ajatuksena pelottaa, enkä haluaisi tehdä sitä lapsellemme tai hänelle. Kuitenkin on sellainen olo, että tukehdun ja lakkaan olemasta oma itseni, olen vain joku, joka asuu täällä, tuon ihmiskuoren kanssa.
En tiedä mitä tehdä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Masennus on tarttuva sairaus. Oletko huomioinut tämän, miten sinun terveytesi laita on nyt?
Miehesi lääkitys ei ole kohdillaan, jos oireet ovat tuollaisia. Patista se lääkäriin.
Sun hommasi ei ole parantaa miestäsi, vaan se on hänen oma hommansa.
Pelasta itsesi. Oikeasti!
Kamalaa sanoa,mutta ero tulee jossain vaiheessa.Et jaksa lopunikää masennuksesta kärsivää miestä eikä sinun tarvitse heittäytyä marttyyriksi.Lapsesi on vielä pieni ja sopeutuu nyt paremmin kuin vanhempana eroon.Voimia Sinulle!
Jotenkin tuntuu että teidän juttunne on jo ohi, ollut kauan sitten.
Tilanne tuskin enää paranee, aika lieveilmiöineen on tehnyt tehtävänsä.
Elämä on kärsimistä mutta jos kärsimyksen määrään voi vaikuttaa niin miksei.
Lähde pois suhteesta. Tuntuu julmalta jättää puoliso joka on sairas. Sitä pohtii omaa ihmisyyttä hyvin paljon ja syyllisyyden kanssa saa painia kauan. Mutta omaa itseämme varten me täällä planeetalla eletään ja itseään ei kannata tuhota suhteessa joka ei johdu itsestä. Lisäksi miehesi vastuuntunnottomuus hakea apua on sama kuin luovuttaa.
Mun puoliso meinas kans lähteä, kun olin huonossa kunnossa enkä jaksanut tehdä mitään, mutta kun tarpeeksi tutkittiin niin löyty eräs vitsaus joka on kansansairaus tänä päivänä.
Kuulostaa tutulta tuo tarinasi. Vikasta kappaleesta ymmärsin että olet vaarassa itse sairastua masennukseen (tuossa ylempänä mainittiin jo tuo masennuksen tarttuminen).
Tässä vähän kommentteja (kärjistetysti ja toki varmaan osittain väärin käsitetty): - teillä on lapsi ja sen hoito on tärkein prioriteettisi -> et voi säälistä miestä kohtaan jäädä suhteeseen jossa on riski että sairastut. Lasta et voi hoitaa kunnolla jos sairastut itse.
- todennäköisesti olet pitkällä aikavälillä ainut oikea huoltaja sille varsinkin jos miehesi ei tunnusta faktoja (ts. hae aktiivisesti oikeita lääkkeitä ja hoitoja - näissä jutuissa meidän terveydenhoito ei kyllä kovin paljoa auta valittavasti).
- jos päätät jäädä niin hommaa ainakin itsellesi lääkitys (tuo vikan kappaleen jutut) sillä tavalla että pysyt kunnossa ja minusta sinun pitäisi vaikka uudelleen uhkailemalla laittaa mies myös hoitoon - tosin sen onnistumiseen en usko, kun tuossa varmaan oma halu / tilanteen toteaminen on edellytys paranemiselle
- ehkä voisitte tsekata sen kilpirauhasen vajaatoiminnan mieheltä - se ilmeisesti diagnosoidaan usein väärin masennukseksi.
Itse yritin parhaani ja sitten vain totesin että en voi auttaa ja saatoin olla jopa osa ongelmaa -> erosimme ja nyt sitten olen rakentanut pari vuotta omaa elämää lapsen kanssa ja hyvältä näyttää. Ja exälläkin on ainakin mahdollisuus löytää oma onnensa, kun meiltä sitä yhteistä onnea ei löytynyt.
Summa summarum - juuri nyt sinun ehkä pitää olla hiukan itsekäs ja katsoa ensin itseäsi, sitten lasta ja vasta vikana miestä:(.
Itselläni takana vastaavan tyyppinen historia; vaimoni sairastui vakavaa synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Aikaa tässä on jo vierähtänyt kolmisen vuotta ja nyt olemme eroamassa. Itse koen, että vaimoni muuttui hyvin paljon sairauksen aikana ja senkin jälkeen. Eroon on varmasti monta syytä, mutta käytännössä lähes kaikki tunteet ovat menneet puolin ja toisin. Onneksi kuitenkin osaamme vielä kunnioittaa toisiamme.
Minulla tuli samantyyppisiä oireita vaimon alkaessa parantua; en jitse aksanut enää mitään. Psykologi sanoikin, että tämän tyyppisissä tapauksissa on aina vaara, että terve osapuoli voi sairastua itse mikäli apua ei tule ajoissa. Onneksi olen nyt kuitenkin ihan kunnossa ja jaksan elää normaalia elämään niin työn kuin vapaa-ajankin puolesta.
Ensimmäiset päivät erosta päättämisen jälkeen tuntuivat todella pahalta, mutta nyt jo odota jopa hivenen innolla omaa elämää, jota ei ole ollut pitkään aikaan. Onneksi meillä tuo ero on tapahtumassa sovussa ja lapsen parasta ajatellen... niin paljon kuin se nyt on mahdollista tälläisessä tilanteessa.
Näen eron järkevänä vaihtoehtona, koska lapsi huomaa ja aistii ettei kaikki ole kunnossa. Mielummin kaksi erillistä hyvää kotia kuin yksi huono.
Kävimme pari kertaa eropäätöksen jälkeen pariterapiassa joka auttoi meitä molempia näkemään asiat siten, että aiheuttaisimme mahd. vähän tuskaa lapsellemme. Tähän saakka kaikki mennyt hyvin ja uskon että kaikki selviämme tästä kohtuu pienin vaurioin. Toki niitä vaikeita päiviä vielä tulee, varsinkin lapselle, kun tajuaa ettei enää yhteistä kotia ole. Otetaan päviä kerrallaan ja yritetään selvitä.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista.
Kirjoitan vastaukseni masentuneen silmin. Siis olen siitä kaiketi parantunut, mutta muistan vielä millainen parisuhteeni oli kun diagnoosini oli "vaikea masennus".
Sanon sinulle tämän: minulle oli lottovoitto kun vihdoin erosimme. Se oli paranemiselleni viimeinen silaus ja parasta varmasti mitä pystyi tapahtumaan. Oli pakko ottaa täysi vastuu omista asioista ja omasta hyvinvoinnista.
Vuosikausia mies yritti ja yritti, rakkaudesta ja lopulta säälistä. Ainoa mikä voi pelastaa on ero, koska silloin viimeistään masentunut joko tajuaa tilansa ja hakee apua tai sitten romahtaa MUTTA ja tämä sinun on erittäin tärkeää nyt ymmärtää:
Sinä et vastaa toisen ihmisen elämästä ja valinnoista. Suhde sinun kanssasi voi toki olla osasyy miehen masennukseen, mutta et voi parantaa toista, teit ihan mitä tahansa. Masentuneen tulee itse tehdä töitä itsensä kanssa ja tajuta, että kukaan muu ei mene hänen pään sisään ja täytä sitä negatiivisilla ajatuksilla. On helppoa syyttää muita, mutta se ei ole totuus!
Sanon vielä tämän, koska tämä on yhtä tärkeä kuin edellinen:
masentunut ihminen on 150% itsekäs ihminen. Mitä muuta se masennus on kun itseensä käpertymistä ja omissa ongelmissa vellomista? Eikö niin, masentunut ei tee mitään kodin ja yhteisen hyvän eteen. Olin tästä poikkeus, tein mitä jaksoin ja pakottauduin enempään kun masennustani ei hyväksytty.
Joka tapauksessa ymmärrän tunteen siltä kannalta, että jos mies on kokenut, ettei hänen masennustaan oltu hyväksytty niin sitten se on ollut niin. Minun oli pakko jaksaa toisen takia ja se uuvutti minut vielä enemmän. Kun olisin vaan saanut maata siellä sängyssä sen pari päivää tai viikon ilman että toinen olisi jatkuvasti yrittänyt piristää tai saada pakolla tekemään kotitöitä, aina oli huuto siitä etten ollut käynyt kaupassa tai tehnyt sitä ja tätä. Kun toinen ei ymmärrä niin sitten ei ymmärrä. Masentunut tarvitsee juuri tuossa vaiheessa vain sitä että annetaan olla. Kyllä sieltä sitten joskus noustaan ja pointti on se, että
sinun tulee elää omaa elämääsi. Jos toista masentaa, niin älä anna sen masentaa sinua. Älä nyt yleniloitse ja biletä, vaan neutraali linja on hyvä pahimmassa vaiheessa.
Nettisuhteesi oli varmasti viimeinen niitti. Mieheni löysi lohtua työkaveristaan. Tänä päivänä olemme siis eronneet. Muistan edelleen sen tuskan minkä koin, kun meidän asioistamme ei pystytty juttelemaan kahdestaan vaan miehen piti hakea lohtua toisesta. En toipunut siitä koskaan. Varsinkaan, kun yritin saada miestä terapiaan ja terapeutitkin olivat sitä mieltä että masennus on koko perheen sairaus ja kaikkien tulee osallistua terapiaan, tuloksetta. Harmillista, mutta avioliittoni särkyi masennukseen ja pettämiseen.
Voimia sinulle ap, mene puhumaan itse terapeutille jos ei muuten niin saadaksesi selvyyden omaan elämääsi ja siihen kannattaisiko jatkaa elämää yksin lapsen kanssa.
Sanon vielä sen, että masennustani pahensi se, että en saanut mieheltä apua. Olisin tarvinnut oikeasti ihan konkreettista apua esimerkiksi työnhakuun ja omista asioista päättämiseen mutta olin niin yksin, niin hukassa, niin pihalla omasta elämästäni ja siitä mikä minulle olisi ollut hyväksi. Olin niin pettynyt parisuhteeseeni, etten saanut apua vaikka sitä kuinka pyysin! Luojan kiitos parisuhde on ohi ja voin hengittää vapaasti, kukaan ei hengitä niskaan paitsi töissä. Olen saanut elämäni raiteilleen ja masennuksen läpikäyneenä tiedostan toki riskin uudelleen sairastumiseen, mutta elän elämääni päivä kerrallaan ja positiivinen perusluonteeni (voiko tosiaan olla :)) yrittää pintaan kun tajuaa, että kukaan ei tiedä päiviemme määrää ja milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa..on elettävä joka hetki täysillä.
Sinun on ajateltava itseäsi ja ennen kaikkea sitä pikkuista, jonka takia sinä itse et saa masentua!!