Perhetausta erilainen vai samanlainen?

Kylläpä se samankaltaisuus taitaa olla parempi, mutta mä ajattelen samankaltaisuuden täytyisi löytyä sieltä arvoista, jotka määrittelee sitä miten elää elämäänsä ja toisaalta miten tahtoo elää elämäänsä tulevaisuudessa. Kyse olisi siis siitä, että millaisen arkitodellisuuden haluaa ja miten se saavutetaan pitäisi olla samankaltainen. Parisuhde olisi silloin enemmän tiimityötä. Samat piirit on siis enemmän arvoja ja valintoja kuin sosioekonomisia reunaehtoja. Perheissä kun esimerkiksi voi olla millainen ilmapiiri tahansa perhemuodosta riippumatta.

old_profile_68301 kirjoitti:

Kylläpä se samankaltaisuus taitaa olla parempi, mutta mä ajattelen samankaltaisuuden täytyisi löytyä sieltä arvoista, jotka määrittelee sitä miten elää elämäänsä ja toisaalta miten tahtoo elää elämäänsä tulevaisuudessa. Kyse olisi siis siitä, että millaisen arkitodellisuuden haluaa ja miten se saavutetaan pitäisi olla samankaltainen. Parisuhde olisi silloin enemmän tiimityötä. Samat piirit on siis enemmän arvoja ja valintoja kuin sosioekonomisia reunaehtoja. Perheissä kun esimerkiksi voi olla millainen ilmapiiri tahansa perhemuodosta riippumatta.

Näinpä.
Arvoista sen verran, että mistä kumpuaa se varmuus sanoa arvojensa olevan niin sanotusti lukittuja? Se on vähän sama niin kuin periaatteiden kanssa. Että miten ja milloin on saavutettu se oman perusluonteen(?) mukainen katto, josta ei asiat tule muuttumaan?
Tulevaisuus ja sen ajatteleminen taitaa olla suurin motivaattori omien arvojen nousuun (ja tuhoon).
Lähiaikoina on itse tullut ajateltua semmoisia...tai noh...ei ne välttis ole ajatuksia, vaan tunteita. Niistä ne lopulliset "arvot" taitaa löytyä, kun ei osaa ensisijaisesti käyttää logiikkaa.

"Parisuhde olisi silloin enemmän tiimityötä."
Olisiko tämä ihannetilanne?
...ja onko olemassa "harmaita alueita"?

"Perheissä kun esimerkiksi voi olla millainen ilmapiiri tahansa perhemuodosta riippumatta."
Totta turiset (taasen).

Päätelmä: Perheetön ja vähätaustainen (paremman määritelmän puutteessa) ei pyydä mitään mutta tarvitsee paljon. Ja vice versa...

deft kirjoitti:

Näinpä.
Arvoista sen verran, että mistä kumpuaa se varmuus sanoa arvojensa olevan niin sanotusti lukittuja? Se on vähän sama niin kuin periaatteiden kanssa. Että miten ja milloin on saavutettu se oman perusluonteen(?) mukainen katto, josta ei asiat tule muuttumaan?
Tulevaisuus ja sen ajatteleminen taitaa olla suurin motivaattori omien arvojen nousuun (ja tuhoon).
Lähiaikoina on itse tullut ajateltua semmoisia...tai noh...ei ne välttis ole ajatuksia, vaan tunteita. Niistä ne lopulliset "arvot" taitaa löytyä, kun ei osaa ensisijaisesti käyttää logiikkaa.

"Parisuhde olisi silloin enemmän tiimityötä."
Olisiko tämä ihannetilanne?
...ja onko olemassa "harmaita alueita"?

"Perheissä kun esimerkiksi voi olla millainen ilmapiiri tahansa perhemuodosta riippumatta."
Totta turiset (taasen).

Päätelmä: Perheetön ja vähätaustainen (paremman määritelmän puutteessa) ei pyydä mitään mutta tarvitsee paljon. Ja vice versa...

Lukittuja arvoja ei ole, sellaisen uskominen on kypsymättömyyttä tai ehkä ylimielisyyttä. Sitä ettei ole joutunut kokea tilanteita, jotka lyövät polville maahan ja saavat samalla maailman näyttäytymään äkkiä ihan erilaisesta näkökulmasta.

Perusluonteen mukainen katto? Puhutaanko me jostain persoonallisuuden ytimestä, joka on muuttumaton? Niin, kaipa sitä pitäisi vihdoin päättää se mitä se "minuus" on. Onko mussa jokin ydinosa, joka ei muutu. Mä luulen että on, se on tempperamenttia, tapaa ajatella ja käyttää aivoja, se ajatteluprosessi, millä tietoa, muistia, kokemuksia jne. käsittelen. Se antaa ne melko hennot rajat sille, miten voi muuttua.

Ihminen kai pystyy sopeutua ja joustaa juuri niin pitkälle kuin hän itse haluaa. Ei taida olla syytä, miksi ei voisi pystyä sopeutua hyvinkin erilaisiin arvoihin ja elämäntapoihin, ihmiset ovat joustavia. Tunteistahan se on kiinni, kuten niin monesti aina. Oman psyykensä voi vääntää vaikka minkälaiselle solmulle tai antaa toisen vääntää se. Eri asia milloin se muuttuu satuttamiseksi ja hyväksikäytöksi.


"Parisuhde olisi silloin enemmän tiimityötä."
Olisiko tämä ihannetilanne?
...ja onko olemassa "harmaita alueita"?"
On varmaan ideaalitilanne ainakin mulle ja poikkeuksia on enemmän kuin lukuisia.
Jos parisuhde on periaatteeltaan tasaveroinen ja tasa-arvoinen, se ei kuitenkaan poista elämän vaikutuksia. Elämä ja sen vaikutukset ulottuu myös parisuhteen sisään, ts. välillä on aikoja, jolloin toinen vie ja toinen vikisee. Olosuhteet muuttaa parisuhteen hoitosuhteeksi tai valta vääristyy jotenkin muuten, toinen on hetkittäin riippuvaisempi. Pitemmällä tähtäyksellä ei paras mahdollinen tilanne ehkä, jos alkutilanne on ollut tasaveroinen. Toinen jos kantaa liian pitkään toista, menee selkä kieroon. Kuten arvot, ei valtasuhdekaan ole mikää stabiili asia, sitä täytyy muokata ajan kuluessa, tilanteiden mukaan.

old_profile_68301 kirjoitti:

Lukittuja arvoja ei ole, sellaisen uskominen on kypsymättömyyttä tai ehkä ylimielisyyttä. Sitä ettei ole joutunut kokea tilanteita, jotka lyövät polville maahan ja saavat samalla maailman näyttäytymään äkkiä ihan erilaisesta näkökulmasta.

Perusluonteen mukainen katto? Puhutaanko me jostain persoonallisuuden ytimestä, joka on muuttumaton? Niin, kaipa sitä pitäisi vihdoin päättää se mitä se "minuus" on. Onko mussa jokin ydinosa, joka ei muutu. Mä luulen että on, se on tempperamenttia, tapaa ajatella ja käyttää aivoja, se ajatteluprosessi, millä tietoa, muistia, kokemuksia jne. käsittelen. Se antaa ne melko hennot rajat sille, miten voi muuttua.

Ihminen kai pystyy sopeutua ja joustaa juuri niin pitkälle kuin hän itse haluaa. Ei taida olla syytä, miksi ei voisi pystyä sopeutua hyvinkin erilaisiin arvoihin ja elämäntapoihin, ihmiset ovat joustavia. Tunteistahan se on kiinni, kuten niin monesti aina. Oman psyykensä voi vääntää vaikka minkälaiselle solmulle tai antaa toisen vääntää se. Eri asia milloin se muuttuu satuttamiseksi ja hyväksikäytöksi.


"Parisuhde olisi silloin enemmän tiimityötä."
Olisiko tämä ihannetilanne?
...ja onko olemassa "harmaita alueita"?"
On varmaan ideaalitilanne ainakin mulle ja poikkeuksia on enemmän kuin lukuisia.
Jos parisuhde on periaatteeltaan tasaveroinen ja tasa-arvoinen, se ei kuitenkaan poista elämän vaikutuksia. Elämä ja sen vaikutukset ulottuu myös parisuhteen sisään, ts. välillä on aikoja, jolloin toinen vie ja toinen vikisee. Olosuhteet muuttaa parisuhteen hoitosuhteeksi tai valta vääristyy jotenkin muuten, toinen on hetkittäin riippuvaisempi. Pitemmällä tähtäyksellä ei paras mahdollinen tilanne ehkä, jos alkutilanne on ollut tasaveroinen. Toinen jos kantaa liian pitkään toista, menee selkä kieroon. Kuten arvot, ei valtasuhdekaan ole mikää stabiili asia, sitä täytyy muokata ajan kuluessa, tilanteiden mukaan.

Persoonallisuuden ytimen kuuluisi kai olla jotain sellaista, mikä on täysin yksilöllistä. Mutta sehän nyt on mahdotonta. Aina voi vertailla ja vähätellä tai järjestellä kaikki itselleen sopiviksi, hyviksi ja pahoiksi.
Moraali ja etiikka pyrkii sitten tekemään väylät avoimiksi, luulemma.
Minuus on sitä mikä on suhteessa toisiin. Mitä iloa on olla Minä jos muille se on yhdentekevää? Huutaa nyt tuolla katoilla että katsokaa...täällä olen Minä, mitäs siitä sanotte.
Ei kukaan sano mitään.
Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Sopeutuminen selviytymisen vuoksi on vain järkevää. Järkevä on loogista. Loogisuus on yksinäisyyttä. Ei se hyvältä tunnu siinä vaiheessa kun yksin kuolee...tai jotain muuta yhtä surullista.

Elämänvaikutukset...hmm...hyvin sanottu. Suhun voi aina luottaa näissä :]
Joku näkee edessään vuoren, toinen hiekkakasan. Suhtautuminen on kaiken avain. Jos se säännöllistä niin kaikki on hyvin. Epävarmuus ei ole seksikästä. Eikä se lämmitä silloin jos sitä (varmuutta) ei voi jakaa.
"Pitemmällä tähtäyksellä ei paras mahdollinen tilanne ehkä, jos alkutilanne on ollut tasaveroinen."
Ei ole. Ei mitenkään paras mahdollinen tilanne.
Kantaa voi niin kauan kunnes naksahtaa. Se ei ole koskaan vakio.

"Hyvin eritaustaisetkin ihmiset voivat tulla toimeen todella hyvin ja omata samanlaisen arvomaailman."
Tuo on hyvinkin mahdollista. Itse olen huomannut että kahden eritaustaisen ihmisen suhde sisältää jumalattomasti 'turhaa draamaa'. Siis sellaista, joka laittaisi ajattelemaan liian usein sitä, että miksi tahtoo olla ko. suhteessa.
Mutta ei siinä...todellakin voi olla rakastava suhde sellainen. Olen itse nähnyt. Ja näen itseasissa edelleenkin. Jo monetta vuotta :D
Omalle kohdalle ei ole toistaiseksi sopinut suuresti eritaustaiset ihmiset. Harmittavaa.

Just näin.

Minulla huono tausta, mutta en elä sitä enää. Olen löytänyt kumppanin eri piireistä. En ymmärrä kaikkea mitä hän kokee, mutta samaa sanoo myös hän. Parasta elämässämme on se, että kunnioitamme toistemme menneistyyttä ja luomme samalla omaa yhteistä tulevaisuutta.

Lapsemme saavat parhaan mahdollisen alun, koska näemme asiat monelta eri kantilta. Molemmat ovat siitä "fiksuja" että haluamme lapsillemme parempaa kuin itsellemme. Me olemme nyt ne kakkoset ja lapsemme ykköset, molempien vanhempien huonojen kokemusten myötä yritämme olla viisaampia neuvoissamme.

Erilaisuus voi olla myös valttikortti.

erilaisuus kunniaan kirjoitti:

Just näin.

Minulla huono tausta, mutta en elä sitä enää. Olen löytänyt kumppanin eri piireistä. En ymmärrä kaikkea mitä hän kokee, mutta samaa sanoo myös hän. Parasta elämässämme on se, että kunnioitamme toistemme menneistyyttä ja luomme samalla omaa yhteistä tulevaisuutta.

Lapsemme saavat parhaan mahdollisen alun, koska näemme asiat monelta eri kantilta. Molemmat ovat siitä "fiksuja" että haluamme lapsillemme parempaa kuin itsellemme. Me olemme nyt ne kakkoset ja lapsemme ykköset, molempien vanhempien huonojen kokemusten myötä yritämme olla viisaampia neuvoissamme.

Erilaisuus voi olla myös valttikortti.

kaikesta saa valttikortin