Olen ollut naimisissa vasta 4 vuotta. Olen vielä alle kolmikymppinen.
Syy miksi mietin eroa ja sitä prosessia on se, että mieheni sairastui Parkinsonin tautiin viime syksynä.
Itse sairaus ja sen seuraukset eivät ole ongelma. Olemme puhuneet tuosta tulevaisuudesta todella paljon, mutta se mikä nyt aiheuttaa ongelmia on jatkuva tietokoneen pelaaminen.
Tuntuu kuin minä olisin jäänyt oman onneni nojaan. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että pääsee pelaamaan peliä online-tilassa. Ja tottakai kun täällä päin maapalloa asutaan niin kaikki nettikaverit pelaavat tuota peliä silloin kun heillä on ilta, eli meillähän on silloin jo yö.
Itse teen fyysistä työtä ja opiskelen samaa alaa. Olen yrittänyt puhua asiasta, että yö on aikaa jolloin nukutaan, mutta vastauksena tulee vain "anna mun olla" tai "vielä yks peli, mä haluun voittaa" Sanomattakin selvää ettei tällaista kauan jaksa.
Eniten hirvittää se, mitä ympäristö sanoo jos todellakin päädyn avioeroon. Kommentit taitavat olla todellakin sävyyn :"Et sä voi jättää sairasta miestä. Hän tarvitsee sua."
Me käydään jo pariterapiassa, mutta tuntuu että ensin luvataan yhtä ja sitten kun päästään kotiin niin jo taas mennään siihen entiseen. En millään viitsisi "sabotoida" tietokonetta siihen kuntoon ettei tänne järjestelmään olisi kellään muulla pääsyä. Se oli jollain tasolla luottamuksen puutetta.
Mikään muu ei ole oikeastaan ongelma kuin tuo arkipäiväinen pelaaminen. Kaikkihan me joskus jäämme roikkumaan vähän pidemmäksi aikaa koneen ääreen, mutta kun se on jo suurinpiirtein ainoa ajanviete ja aktiviteetti päivässä niin se taitaa olla jo liikaa.
Hamletia lainaten: Lähteäkö vai eikä lähteä, kas siinä pulma. Helpompaa olisi lähteä, mutta kun kuitenkin meidän liitossa on niin paljon hyvää. No ei ihme, et en oikein tiedä mitä tekisin tai ajattelisin.
Please, asiallisia kommentteja ja kiitos jos viitsitte vastata :)
Syy miksi mietin eroa ja sitä prosessia on se, että mieheni sairastui Parkinsonin tautiin viime syksynä.
Itse sairaus ja sen seuraukset eivät ole ongelma. Olemme puhuneet tuosta tulevaisuudesta todella paljon, mutta se mikä nyt aiheuttaa ongelmia on jatkuva tietokoneen pelaaminen.
Tuntuu kuin minä olisin jäänyt oman onneni nojaan. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että pääsee pelaamaan peliä online-tilassa. Ja tottakai kun täällä päin maapalloa asutaan niin kaikki nettikaverit pelaavat tuota peliä silloin kun heillä on ilta, eli meillähän on silloin jo yö.
Itse teen fyysistä työtä ja opiskelen samaa alaa. Olen yrittänyt puhua asiasta, että yö on aikaa jolloin nukutaan, mutta vastauksena tulee vain "anna mun olla" tai "vielä yks peli, mä haluun voittaa" Sanomattakin selvää ettei tällaista kauan jaksa.
Eniten hirvittää se, mitä ympäristö sanoo jos todellakin päädyn avioeroon. Kommentit taitavat olla todellakin sävyyn :"Et sä voi jättää sairasta miestä. Hän tarvitsee sua."
Me käydään jo pariterapiassa, mutta tuntuu että ensin luvataan yhtä ja sitten kun päästään kotiin niin jo taas mennään siihen entiseen. En millään viitsisi "sabotoida" tietokonetta siihen kuntoon ettei tänne järjestelmään olisi kellään muulla pääsyä. Se oli jollain tasolla luottamuksen puutetta.
Mikään muu ei ole oikeastaan ongelma kuin tuo arkipäiväinen pelaaminen. Kaikkihan me joskus jäämme roikkumaan vähän pidemmäksi aikaa koneen ääreen, mutta kun se on jo suurinpiirtein ainoa ajanviete ja aktiviteetti päivässä niin se taitaa olla jo liikaa.
Hamletia lainaten: Lähteäkö vai eikä lähteä, kas siinä pulma. Helpompaa olisi lähteä, mutta kun kuitenkin meidän liitossa on niin paljon hyvää. No ei ihme, et en oikein tiedä mitä tekisin tai ajattelisin.
Please, asiallisia kommentteja ja kiitos jos viitsitte vastata :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ymmärrän sua täydellisesti. Mun mies viihtyy myös koneen ääressä jatkuvasti. Ja se menee monesti pitkälle yöhön ennenku hän suvaitsee tulla nukkumaan. Musta tuntuu myös että lähden kohta kävelemään täältä ku koko elämä menee koneen ehdoilla ja se pilaa meidän yhteiselämän. Kaikki riidat nimittäin tulee tän koneen takia. En tiiä kauanko jaksan itsekään, mut toivon sulle silti voimia ja tsemppiä.
Sulle nimimerkki Susa. Täällä jossain suomi24:n palstalla oli juttua juuri tuosta tietokoneen pelaamisesta ja siinä tais olla yksi avioliitto kariutunut juuri tuohon pelaamiseen.
Tulee mieleen vain takavuosien elektroniikkapelit. Niistähän alkoi tulla ihan kansallinen ongelma kun ihmiset pelasivat niitä hullun lailla.
Meilläkin suurin osa riidoista käydään juuri tuosta pelaamisesta. Miten sitä yksinään voisi rakentaa avioliittoa? Ei mitenkään vaan kun tuntuu että mies ei sitä tajua.
Tuo Parkinsonin tauti on saanut minut itseni ensin hakeutumaan psykologille ja siltä saimme lähetteen tuonne pariterapiaan. Katotaan nyt miten menee vaikka tekisi mieli tehdä se helpoin asia eli ottaa ja lähteä
Niinpä. Mulla vaan ois muitakin syitä lähtemiseen. Moni nainen ois mun tilalla lähteny. Mä vaan oon niin typerän sinnikäs ja uskon parempaan huomiseen. Oon ajatellu, että katoaisin hetkeksi "maan alle" niin sais mies selvitä kaikesta yksin. Siinäpähän miettis alkaako muuttaan tapojaan. Ja oppis vähän arvostamaan sitä mitä meillä on.
Mulla on tullut yksi ajatus tässä mieleen: Vahvemman ja rohkeamman on tehtävä se päätös lähtemisestä. Ihminen ei voi elää toista ihmistä varten omaa elämäänsä. Siinä ei tee mitään muuta kuin myrkyttää oman elämänsä.
Riippuvaisen ihmisen kanssa eläminen kun ei todellakaan ole helppoa. Kun pyytää tekemään jotain niin vastaus on joo joo tai ihan kohta tai vielä yksi peli tai ei nyt. AAAAARRRGH!!!!!
Melkein mä näen ainaskin meidän tilanteessa kaksi vaihtoehtoa. Joko tavat muuttu tai minä lähden etsimään sitä parempaa elämää.
Ympäristöhän mulle niitä paineita luo, mutta se mikä mulle nyt nousi mieleen niin on se, että missä on minun oikeus siihen hyvään ja kunnioitettavaan elämään?
Hei
Tuo oli osuvasti sanottu: "Vahvemman ja rohkeamman on tehtävä se päätös lähtemisestä. Ihminen ei voi elää toista ihmistä varten omaa elämäänsä. Siinä ei tee muuta kuin myrkyttää oman elämänsä."
Itsekkin pähkäilen näiden ajatuskuvioiden parissa. Mutta vain jossakin tosi epäkonkreettisella tasolla, arjen vastoinkäymisissä.
Liittyisikö tuo pelaaminen miehesi taudinkuvaan jotenkin? Jos hän kompensoi tautiaan noin? Oli miten oli, mutta hänet olisi saatava pois koneen äärestä. Tajuaako hän, miten terällä suhteenne on?
Jos tajuaa, miksi hän ei tee mitään muutosta? Eikö hän arvosta suhdettanne tarpeeksi, vai onko esim. masentunut, voimaton. Itse varmaan yrittäisin kaikkeni, jos todella suhde on muuten säilyttämisen arvoinen. Mutta jossain vaiheessa se raja tulee pakosti vastaan. Toisestakin on löydyttävä yrittämistä ja tahtoa, parisuhde on kahden kauppa.
Jos ottaisit häneen etäisyyttä. Muuttaisitte koeajaksi erilleen? Ehkäpä hän ajastaan havahtuisi todellisuuteen. Ellei näin kävisi, se olisi sitten hänen valintansa..
Ympäristön mielipiteiden mukaan eläminen olisi todella alentavaa ja säälittävää. Mutta suurin osa meistä niin vaan tekee, ainakin jossakin määrin. Valitettavasti.
Tuollainen aloitekyvyn puutos saa usein parkinson potilaan esim jämähtämään koko päiväksi television ääreen.
Ollaan kokeiltu jo kaikkea mahdollista. Tehtävälappua, päivällä soitettua puhelua jossa kehotan, että alas nyt tehdä jotain.
Hän on masentunut kun on arvostanut itsensä työn kautta ja nyt työ jota hän on tehnyt seitsemän vuoden ajan otettiin ihan yht'äkkiä pois on saanut hänet saamattomaksi ja voimattomaksi ja hän taitaa ikään kuin paeta tilannetta tähän online-pelien maailmaaan.
Tällä hetkellä hän on kuntoutuksessa ja sen jälkeen lähtee käymään anoppilassa. Se tuo etäisyyttä ja nyt kun ollaan puhuttu puhelimessa niin hän kuulostaa ihan toiselta ihmiseltä.
Sain sanottua, että kun kotiin tuut niin päivisin saa pelata kunhan ensin sovitut kotityöt on tehty. Itse teen niin pitkää ja raskasta päivää, että iltaisin ei enää yksinkertaisesti jaksaisi tehdä mitään muuta kuin lämpimän ruoan. Taisi ymmärtää mistä on kysymys.
Tällaiseen tautiin sopeutuminen ei ole mitenkään helppoa. En tiedä kuinka paljon aikaa pitäisi antaa sillä diagnoosi tuli jo viime syksynä.
Pahinta tässä on ollut se, että kaikesta muusta huolehditaan sairaanhoidon puolelta, on fysioterapeuttien vastaanottoa ja toimintaterapeuttien ja neurologin, mutta missään vaiheessa kukaan ei vaivautunut kysymään, että miten meidän sopeutuminen tähän tautiin ja miten meidän avioliitto sujuu.
Lisää stressiä on myös aiheuttanut se että, taistelu byrokraatteja vastaan on todellinen paperisota josta voittajana selviytyy metsäteollisuus sillä paperia kuluu ja paljon.
Nyt kun tuo valo tuolla tunnelin päässä on alkanut voimistumaan niin tässä on vielä mahdollisuus lähteä yrittämään. Se vain kun on yhteinen asunto josta on yhteinen velka niin vähän jarruttelee lähtemistä niin yks' kaks'. Sitä mieluummin miettii ja pohtii ratkaisuja ja vasta kun kaikki oljenkorret ovat käytetty niin jäljelle jää vain ero.
Jollakin tavalla, en tiedä,- rivien välistä sain jotenkin sellaisen tunteen, että tässä ei loppujenlopuksi olis kyse sairaudesta ja sen mukanaan tuomista ongelmista. Mutta se oli varmaan omaa kuvitelmaani.
Kertomasi vaikeudet kyllä saisivat optimistisimmankin ihmisen pessimistiseksi, mutta..En tiedä. Kyllähän se varmasti keikuttaa venettä ja teidän kahden väliset ns asetelmat heittävät häränpyllyä totaalisesti. Mihin väliin siinä rytäkässä asettuu parisuhde, vaikea mennä sanomaan. Tosi kinkkinen tilanne. Olisiko teille apua jostakin Parkinsonin tautia sairastavien ihmisten läheisten yhdistyksestä? Siellä olisi varmasti ihmisiä, jotka painiskelevat samanlaisten asioiden parissa.
Mutta kerroit, että valoa näkyy tunnelin päässä, se on hyvä se. Toivottavasti pikkuhiljaa pääset selvyyteen sekä teidän suhteessanne, oli lopputulos mitä tahansa, lisäksi oman elämäsi suhteen. Asiat vaativat oman aikansa.
Onnellinen elämä itsellesi, vai olla vain "varjona"...hoitamassa miestä, olkoonkin, ett hän sairastui...ja haluu tehdä mitt haluaa=(
Noista sanoista päätellen...ota se elämä..siis itsellesi!