Menikö teillä kauan, kun totuitte asumaan yksin? Naisille se lienee vähän helpompaa, kun heillä yleensä parempi sosiaalinen verkosto.
Mies ja yksin asuminen
lonely man
281145
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Sopeutumiseen menee aikaa. Tärkeintä on löytää elämäänsä uusia hyviä asioita vanhassa roikkumisen sijaan. Yksin ollessa on perusasioiden äärellä: mitä arviostaa, mistä tykkää, mitä haluaa elämässään tehdä. Ex-elämää ja lapsia tottakai kaipaa, mutta vapaus on mahtavaa! Ei ole kukaan sanomassa kuinka kipponsa laittaa kaappiin, mihin aikaan ummistaa silmänsä illalla tai mitä katsoo telkkarista. Veli hyvä, muista myös että naisia on maailman pullollaan, poimi niistä omaksi iloksesi ja opettele uudelleen nauttimaan elämästä. Kokemuksesta voin sanoa että kyllä siihen muutama kuukausi ehkä vuosikin menee ennenkuin pääsee jaloilleen mutta varmasti se tapahtuu, jos niin itse haluat.
...ja mitäpä tuota enää sitä uutta naista siihen taas määräilemään sen kipon paikkaa ja unen laatua ja telkkarin kaukosäätimestä riiteleen.... ;)))))
Ja naisnäkökulma ,vapaus on mahtavaa ..ei ole ketään joka valvoo menemisiäsi,ei ole vihaisia huutoja,koti on järjestyksessä,ei tarvitse kerätä miehen vaatteita lattialta,ruuanlaitto ja siivous helpompaa.Ei tarvitse pelätä kännistä miestä ,eikä miettiä missä luurailee kaverien kanssa ,ei tarvitse miettiä milloin laittaa nukkumaan ja saa nukkua yönsä rauhassa.Ihana vapaus ei ikinä enää miestä tähän taloon: )
Ja asiaa yksinolo ottaa aikansa ,mutta hyvä on oppia elämään yksinkin,olla sinut itsensä kanssa.Jos ei osaa elää itsensä kanssa ei voi elää parisuhteessa.
Ei se nyt niin helppoa naisenakaan, kun sosiaalinen verkosto puuttuu tai ovat vain yhteisiä ystäviä. Pakkohan siihen on tottua. Luoja yksin tietää miten selviän tästä kaikesta.
Mä vieläki naimisissa vaikka kiinnostaa yks toinen mies ja pidetään tosi paljon yhteyttä ja hänki välittää minusta. Asutaan vaan eri paikka kunnalla ja olemme kummatki yksinäisiä susia
Seuraava ei ole tarkoitettu kettuiluksi, vaan lähinnä kommentiksi aiheeseen...
Se on aika jännää huomata, kuinka myös eronneilla tekee usein tiukkaa totuttautua elämän pieniin realiteetteihin. Se on hyvä edes joskus opetella elämään yksin ! Se tekee monelle hyvää ja on kaiken lisäksi avartava kokemus. Silloin ehkä myös oppii paremmin arvostamaan parisuhdetta ja etenkin sitä kumppania, kun ei pidä asioita itsestäänselvyyksinä.
Jos aihetta laajennetaan aitoihin sinkkuihin, jotka eivät ole eläneet päivääkään parisuhteessa, vaikka olisivat niin halunneet, he ovat kuitenkin tottuneet elämään omien siipien varassa periaatteella lennä tai opi lentämään. En väitä, että se olisi helppoa...
No, ota nyt edes sen verran itseä niskasta kiinni, että eroat, ennenkuin haarat aukaiset seuraavalle, höh!
...viisas kommentti..
Toituin varmaan päivässä. Exän kanssa yritin totutella elämään 7 vuotta, enkä tottunut. Sosiaalisen verkoston rakentamiseen kannattaa panostaa. Yksin ei kannata jäädä.
Kirjoituksesta päätellen oot ollu ihan väärän ihmisen kanssa yhdessä. Miten helvetis oot kitkutellu noinkin kauan sit.
Jos ollut ns. normi suhde niin kyllä aikaa vaan menee tottumiseen.
Oikein päätelty. Mentiin aivan liian nopeasti sokean rakastuneena naimisiin. Sitten tulikin jo lapsi, enkä halunnut särkeä perhettä, vaan yritin sopeutua.
Mielestäni harkinta-aika pitäisi olla avioliiton solmimisessa eikä erossa.
Miten sitä rakennat jos ei ole voimia kiinnostua kenestäkään eikä itsekään ole yhtään kiinnostava kenellekään? Itselläni ei ole kavereita, jäin tuossa vajaa vuosi sitten yksin kun vaimo lähti. kaipa se kyllästyi.. heh. Töissä kyllä joku joskus jonnekin viikonloppu ryyppäjäisiin kyselee, mutta kun ei pysty niin ei pysty. Ei tämä nyt niin kamalaa sinäänsä ole, elämähän on vittumaista ja kun täällä on kerran oltava niin samapa tuo miten tässä loppuajan on, kun ei uskallus riitä kuitenkaan päivien päättämiseenkään ainakaan vielä.
On totta että yksin asumiseen voi olla vaikea tottua, mutta kuka on sinua määräämään, että sinun olisi toteltava siihen? itse en tottunut vaan lähes 15 viitisen parisuhteen ja katkeran eron minulle tehneen naisen jälkeen hommin uuden naisen parissa kuukaudessa. riippuu itsestä, milloin on valmis kohtaamaan uuden ihmisen. olen aikaisemmassa elämässä ollut jo niin paljon yksin etten lisää sitä kaivannut. Peiliin on tietty katsominen ja virheistä on syytä ottaa opiksi, mutta yksin ei ihmisen yleensä oo pitkiä aikoja olla.
Lisäten edelliseen, elämästä kannattaa ottaa kaikki irti, meillä on vain yksi elämä!
hohhoh, ja aina tuota samaa mantraa:" Elämästä kannattaa ottaa kaikki irti, meillä on vain yksi elämä!"
Mikä siinä mättää? Eikö meillä ole vain yksi elämä?
...ei silti kannata elää kuin viimeistä päivää, vaikka sekin tiedetään, että sekin päivä koittaa...
Minä voin kertoa että ero oli elämäni paras päivä. Kun olin muuttanut ja heräsin ensimmäiseen aamun yksin [tytär nukkui omassa huoneessaan], se oli ihmeellistä jonka muistan loppu elämäni, niin ihanan rauhallista. Henkinen väkivalta oli tosi hurjaa monta vuotta että ero oli aivan väistämätön kun piti säilyttää oma terveys että jaksaa kasvattaa lapsi. Erosta alkoi oma eheytyminen. Toki huolia on ollut paljon senkin jälkeen mutta niistä on aina selvitty.Ei voi kamalampaa elämää olla kuin on kokea henkistä tai ruumiillista väkivaltaa. Miten niin monet ihmiset voivat elää jopa kymmeniä vuosia sellaisessa kauhujen ja ahdistuksen talossa. Älkää kukaan hyväksykö mitään väkivaltaa, vaan lähtekää heti pois, miehet ja naiset.
Uutta elämänkumppania etsimään, katsos silloin et enää ole lonely man.
,,,ja sitten taas uutta, kun se paljastuikin narsistiksi ja sitten taas uutta, kun sekin paljastui narsistiksi ja sitten taas sitä uutta, kunnes sekin paljastui taas narsistiksi
ja sitä rataa.... ;))
Kyllä tottuu viikonloppuihinkin eron jälkeen, kun aikaa on kulunut. Juuri viikonloput ja pitkät pyhät on vaikeimpia, mutta kaikkeen tottuu ja vapaus on ihanaa lopulta.
Ketään, ei kannata kuunnella, joka tyrkyttää uutta kumppania, haluavat hyvää kun luulevat, että asiat helpottuu kumppanin kanssa, mutta kun on eronnut, eihän sitä heti ketään halua, se olisi itsensä pettämistä kuitenkin, ei asioita voi paeta näin vaan kohtaamalla itsensä.
Elämä kyllä onnistuu yksinkin ja usein vielä paremmin, kuin väärän ihmisen kanssa eläessä.
Kyllä siinä meni oman aikansa. Viikonloput ja pyhät ovat kaikista vaikeimmat myös minulle ja ne tekevät todella kipeää. Tällä kertaa meni vähemmän aikaa tottua yksinasumiseen kuin edellisellä kerralla. Silloin meni puolisen vuotta.
Ei tämä aina herkkua ole, mutta mielummin näin kuin huonossa suhteessa. Toisaalta taas yksinasuessa on yksinäinen olo etenkin kun tuppaan eristäytymään muusta maailmasta. Onhan tässä oma vapaus tietysti ja se on mukava asia. Kaikessa on kaksi puolta.
Kuules, sen kumppanin tehtävä ei ole täyttää sun tyhjää elämääsi, vaan sinun täytyy opetella tekemään se itse!
Kun itse tämän asian tajusin, aloin nauttimaan aivan erinlailla kaikesta ja nyt suhtaudun terveemmällä tavalla kaikkeen.
Otappa selvää, mitä voisit ihan itse tehdä, että elämä taas maistuisi?
Vaihtoehtoja on siis lukemattomia, kun vähän pähkäilet asiaa mielessäsi?
En ole missään vaiheessa sanonut sen olevankaan kumppanin tehtävä. Nuo tekee kipeää, kun en saa niitä olla lasteni kanssa, se juhlapyhissä tekee kipeää. Ei saa olla luomassa omia perinteitä heidän kanssaan.
Yksinolemiseen olen tavallaan tottunut, koska olen pienestä pitäen ollut todella paljon yksin, järjestäen uudet vuodet ja vaput. Se ei silti tarkoita, että se olisi herkkua.
Ja mitä mielekkäisiin asoihin tulee, kaikki tässä maassa lähes vaatii rahaa (sisäänpääsy, bussilippu, salikortti jne), joten tässä ei ole ollut rahaa tehdä yhtään mitään viimeiseen puoleen vuoteen. Ja nyt kun olen kipeänä, niin sekin rajoittaa. Kun lentsusta pääsen, tiedän jo aloittavani punttisalin. Sitten saa jotain mielekästä ja hyödyllistä tekemistä.
Todellakin, itse pitää olla itsensä ystävä, ja lopettaa odottaminen, että joku muu tekee elämän hyväksi, olin vuosikymmeniä parisuhteessa ja tein sen virheen, että odotin vaan puolison tekevän minut onnelliseksi, lopulta hän haki uuden ja jäin yksin.
En antanut puolison elää, enkä osannut tehdä mitään yksin?
Kuka sellaista jaksaa, ja vasta nyt sen tajuan kun erosta vuosia.
Itse hain turvaa pullosta ja siinä menkin muutama viikko. Näin jälkeen päin ajatellen se oli suuri virhe, kunnes aloin kuntoilemaan ja keksin itselleni tekmistä ja väsytin itseni niin väsyneeksi että kotiin tullessani nukahdin samantien. Niin alkoi pikku hiljaa tottua yksinasumiseen ja pääsin itseni kanssa sinuiksi. Eli keksi itsellesi tekemistä ja paljon, ota yhteyttä ystäviisi yritä olla onnellinen vaikka vaikeaa se onkin! ja yritä saada ajatuksesi muualle, ja yritä tehdä sellaista mitä olet aina halunnut! niin uskon että siitä se lähtee pikku hiljaa,
"ota yhteyttä ystäviisi" häh.. eipä ole sellaisia. ei niitä kaikilla ole, minäkään en ole mitenkään kiinnostava että kukkaan viitsisi ystävä mulle olla.
Pitäisikö alkaa hommaan niitä? ja varmasti ei tuollaisella asenteella saakkaan mitään! Ei kun rohkeasti avaat verhot ja lähdet ulos kotoa! Kyllä niitä ystäviä löytyy!!