Mussa on vissii joku vikana...Vaikka tapaisin minkälaisen miehen,en pysty kiinnostumaan.Olen ihan fiksu ja kiva ja kaunis nainen,n.30v., ja tahtoisin jo asettua aloilleen ja löytää siihen vierelle rakkaan.Mutta,aina jos tapaan jonkun potentiaalisen jonka kanssa päättää lähteä sitten tutustumaan kunnolla niin jo heti hyvin aluksi mulle tulee tunne,että ei vaan tunnu missään!Ei missään!Siis toinen ei sytytä millään lailla vaikka olis täydellinen enkä edes keksi mitään vikaa toisessa.
Viihdyn kyllä kaverina vaikka kuinka kauan mukavan miehen kanssa mutta siitä syvemmälle en näköjään pääse.Vaikka kaipaan kovasti fyysistäkin yhdessäoloa,pussailua,halailua,seksiä ja nyhjäämistä,niin en koe että haluaisin että mies koskee minuun millään lailla,tunnen kyllä halua ja pidän kaikesta tästä,mutta mies keneen olen millonkin tutustumassa ei säväytä millään lailla silloin.Nyt on ruvennu jo ahdistamaan,että kun tapaa jonkun ja sovitaan että tutustutaan ni mulla on jo heti aluks sellanen olo et no ei mua kuitekaa kiinnosta ja kuitenki mä "pilaan" sen homman ku en osaa rakastua tai tykästyä tai mitään.
Olen hyvin sosiaalinen ja tutustun kyllä hyvin helposti ihmisiin ja varmasti siksi sitten moni mies ihastuukin minuun (koska olen ehkä turvallisen ja tutun tuntuinen ihminen),olen sosiaalisesti älykäs ja tunnepuolella myös.Ja tuntuu pahalle sanoa sitten ihastuneelle,että en näe meillä yhteistä tulevaisuutta...En vaan ymmärrä mikä mulla nyt mättää tässä asiassa,haluaisin kovasti jo sinkkujakson jälkeen suhteeseen,mutta en vaan kertakaikkiaan pysty ihastumaan.Olen myös melko vahva nainen ja jotenkin odotan että mies olisi minua vahvempi ja tunnen usein,että olen taas se joka on se vahvempi puolisko,tarkoitan ehkä henkisesti,tunnepuolella ja sosiaalisesti,vaikka näin ei ehkä olekaan?En tahdo olla se vahvempi mutta en oikein koskaan kerkeä ? kokemaan että mies olisi sellainen.Tahtoisin että joku määrää vähän muakin ja on niiku se turva,mutta en jotenkaan pysty sinne asti pääsemään koska en kiinnostu.
En ymmärrä minkälaista miestä kaipaan tai miksi näin on?Olen hyvin tunteellinen ja empaattinen ja tämä piirre että en ihastu, sotii jotenkin sitä vastaan kovasti. Tahtoisin kokea sen ku joku vie jalat alta ja se on menoa sit,mut ku ei...En nyt ehkä odota tähän mitään neuvoa,halusin vaan purkaa turhautumisen tunteen,kun taas olisi ihana mies jota tapailla ja joka olisi varmasti monesta naisesta täydellinen ja hyvä isä ja aviomies ymym,niin kuin minustakin,mutta mua se lähinnä nyt ärsyttää,ehkä se ärsyyntyminen johtuu itsestäni kun tiedostan kaiken tämän enkä saa itseäni taaskaan tuntemaan ihastumista tai edes halua tutustua enää enempää...
Viihdyn kyllä kaverina vaikka kuinka kauan mukavan miehen kanssa mutta siitä syvemmälle en näköjään pääse.Vaikka kaipaan kovasti fyysistäkin yhdessäoloa,pussailua,halailua,seksiä ja nyhjäämistä,niin en koe että haluaisin että mies koskee minuun millään lailla,tunnen kyllä halua ja pidän kaikesta tästä,mutta mies keneen olen millonkin tutustumassa ei säväytä millään lailla silloin.Nyt on ruvennu jo ahdistamaan,että kun tapaa jonkun ja sovitaan että tutustutaan ni mulla on jo heti aluks sellanen olo et no ei mua kuitekaa kiinnosta ja kuitenki mä "pilaan" sen homman ku en osaa rakastua tai tykästyä tai mitään.
Olen hyvin sosiaalinen ja tutustun kyllä hyvin helposti ihmisiin ja varmasti siksi sitten moni mies ihastuukin minuun (koska olen ehkä turvallisen ja tutun tuntuinen ihminen),olen sosiaalisesti älykäs ja tunnepuolella myös.Ja tuntuu pahalle sanoa sitten ihastuneelle,että en näe meillä yhteistä tulevaisuutta...En vaan ymmärrä mikä mulla nyt mättää tässä asiassa,haluaisin kovasti jo sinkkujakson jälkeen suhteeseen,mutta en vaan kertakaikkiaan pysty ihastumaan.Olen myös melko vahva nainen ja jotenkin odotan että mies olisi minua vahvempi ja tunnen usein,että olen taas se joka on se vahvempi puolisko,tarkoitan ehkä henkisesti,tunnepuolella ja sosiaalisesti,vaikka näin ei ehkä olekaan?En tahdo olla se vahvempi mutta en oikein koskaan kerkeä ? kokemaan että mies olisi sellainen.Tahtoisin että joku määrää vähän muakin ja on niiku se turva,mutta en jotenkaan pysty sinne asti pääsemään koska en kiinnostu.
En ymmärrä minkälaista miestä kaipaan tai miksi näin on?Olen hyvin tunteellinen ja empaattinen ja tämä piirre että en ihastu, sotii jotenkin sitä vastaan kovasti. Tahtoisin kokea sen ku joku vie jalat alta ja se on menoa sit,mut ku ei...En nyt ehkä odota tähän mitään neuvoa,halusin vaan purkaa turhautumisen tunteen,kun taas olisi ihana mies jota tapailla ja joka olisi varmasti monesta naisesta täydellinen ja hyvä isä ja aviomies ymym,niin kuin minustakin,mutta mua se lähinnä nyt ärsyttää,ehkä se ärsyyntyminen johtuu itsestäni kun tiedostan kaiken tämän enkä saa itseäni taaskaan tuntemaan ihastumista tai edes halua tutustua enää enempää...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ota vaan paras minkä saat, kun yksinäisyys alkaa liikaa vaivaamaan. Jos ei tule tunteita, sitten vedetään vähemmällä tunteella!
Tämä on hyvä neuvo. Kyllähän ennenkin oli pakkoavioliittoja. Ei menty naimisiin rakkaudesta, mutta varmasti monessa tapauksessa ne tunteet syntyivät sitten kuitenkin myöhemmin kun on pitkään elänyt yhdessä. Sinun on vain annettava itsesi jollekin miehele, vaikka et aluksi nauttisikaan hänen kosketuksestaan. Varmaan lopulta kuitenkin opit nauttimaan.
Ja mitä tuohon "tahtoisin että joku määrää vähän muakin"-juttuun tulee, niin olisi ihan järkevää joskus suoraan vain avoimesti kertoa tuosta miehelle. Ei se, ettei mies määräile sinua, johdu siitä että hän olisi jotenkin sinua henkisesti heikompi. Hän on vain kiltti. Varsinkin kun ollaan vasta tutustumisvaiheessa, niin yleensä sitä halutaan antaa itsestään hyvä kuva. Määräilevä, ei ole yleisen käsityksen mukaan kovin hyvä luonteenpiirre.
Tuo on mielenkiintoinen juttu. Naiset kai yleensä haluavat, että mies on vähintään yhtä henkisesti vahva kuin he, tai ehkä vahvempikin. Kuitenkin naiset jatkuvasti puhuvat kaikenlaisen nössöilyn puolesta miehissä. Ovatko ne eri naisia jotka puhuvat, vai onko tämä asia tarpeen kiistää julkisessa keskustelussa jostain syystä,vaikka vahva mies vetääkin puoleensa?
Oma teoria on, että naiset ovat kohdanneet LIIAN määräileviä miehiä, joten he alitajuisesti haluavat korostaa sovittelempaa puolta, että saisivat enemmän haluamanlaisiaan miehiä. Tässä vedetään kuitenkin yli, ja tavalliset miehet kuvittelevat että naiset haluavat ruotsalaisen pehmoisän.
ei ole ollut pakkoavioliittoja.
Ehkä olet lepso.
Voin kertoa ymmärtäväni sinua täysin. Mulla on itellä vähän samaa,et usein kysyn itseltäni haluanko mä elää ton ihmisen kans ja vastaus on usein, turhan usein kieltavä. Sä et vaan oo kohdannu sitä oikeaa,sitä se vaan on.
Toisaalta olen katsellut joskus ympärilläni olevia miehiä ja miettinyt ,että mitähän helvettiä joku nainenkaan noissa näkee, mikä saa jonkun naisen yhtymään tollaiseen mieheen, en ymmärrä. Ehkä mulla silti miehenä on asiat vähän paremmin, kun jotkut naiset sentään on edes etäisesti kauniita.
Ihan samanlaisia tuntemuksia mullakin. Omissa kuvitelmissani kaipaan usein hellyyttä, läheisyyttä ja miestä rinnalleni, mutta tosielämässä kukaan ei oikein säväytä, vaikka olisi kuinka mukava ja komea. Olen tullot siihen tulokseen itsetutkiskelun myötä, että olen kovin epävarma seksuaalisuudestani ja häpeän kokemattomuuttani, että sen vuoksi en oikein uskalla antaa itsestäni toiselle mitään. Esitän vahvaa, asiallista ja kaikin puolin moitteetonta naista, vaikka sisältäni olen hyvin herkkä ja mielialani ailahtelevat. Ehkä siksi saan miehiltä samanlaista laimeahkoa, ihan kivaa, hyvän päivän tuttu -kohtelua, joka ei sitten sytytä oikein molempia osapuolia. Olisiko sinulla mahdollisesti jotenkin samanlaisia tuntemuksia?
Löydät kun olet esillä ja tarkka siitä mitä haet.
Heippa! Täällä ihan sama tilanne!!! Olen jo alkanut miettimään että mikä mussa on vikana. Olen jo 4 vuotta ollut yksin edellisen suhteen jälkeen. Olen kans miesten puolelta kehuttu niin ulkonäöltä kuin luonteelta ja miehet ihastuvat muhun helposti. Mutta mä en vaan kiinnostu kenestäkään.
Olin suhteessa 16 vuotta. Se oli just tollanen pakkoavoliitto, mies pakotti minut seurustelemaan kun olin niin nuori että en osannut sanoa eitä. Eli tunteet oli mun puolelta koko ajan sisarelliset. Voin nyt eronneenna sanoa että mieluummin yksin kuin suhteessa jossa toisen kosketusta kavahtaa! Olen joka päivä kiitollinen että pystyin eroamaan!
Mutta toki unelmasuhde olisi tervetullut. Kaipaan myös ihastumista, sellaista joita minulla on ollut 2 kertaa elämässäni. Toisen kosketus tuntuu sähköltä, siltä että sulautuu toiseen. Kaipaan sellaista henkistä yhteyttä että fyysinenkin yhteys tuntuu hyvälle. Mutta nyt tässä iässä en vain kohtaa tällaista. Tosin en käykään oikein missään sellaisessa missä tapaisi miehiä. Netistä olen käynyt pari kertaa treffeillä ja ne ovat olleet hirveitä kokemuksia. Mies on ihastunut jo kuvan ja kirjoittelun perusteella ja odottanut että nyt tulee suhde ja itse on mennyt treffeille vain katsomaan. Se on aivan mielettömän kurjaa sanoa sitten toiselle ei. Olenkin sen vuoksi lopettanut nettitrehvit.
Tunnen kyllä vetoa joihinkin miehiin joita kohtaan ohimennen esim. töissäni tai vaikka hyvännäköiseen mieheen harrastuspiireissäni. Mutta kun ei noiden juttusille vaan tuosta noin vain voi mennä. En ole niin rohkea ihminen. Kiinnostumiseen tarvitaan että mies on kivannäköinen(oman tyyliseni) ja samanhenkinen kanssani.
Miehen vahvuudesta olen sitä mieltä itse, että kaipaan että mies voisi osallistua arjen päätöksiin kanssani, eikä vain olisi kuin pikkulapsi jolle kaikki tehdään valmiina, esim. edellisessä suhteessa minä jouduin tekemään kaiken sulakkeiden ostosta ja vaihdosta ja vessapaperin ostosta kaikkiin päätöksiin. Mies vain itse hummasi ja kävi välillä kotona, ei hänen tarvinnut millään arjen asioilla päätänsä vaivata.
1. Lopeta se kasvissyönti ja muu viherhörhöily.
2. Muutenkin lopeta epäterveellisten aineiden ja kaupunkisaasteiden imeminen itseesi.
3. Lopeta niiden lääkkeiden ja huumeiden käyttö
4. Harrasta liikuntaa.
Summasummarum. Kun lopetat niiden sienien syömisen, muutut normaaliksi ihmiseksi.
Kauheaa, että jollakulla on paineita rakastua vaikka väkisin. Sehän on vain hyvä, ettei tapahdu sarjaihastumisia, vaan tuntee itsensä ja arvonsa paremmin kuin moni muu ympärillä. Odottele rauhassa, tuleeko se oikea vastaan vai ei. Arvaan, että kyllä. Eikä ole oikein kumpaakaan osapuolta kohtaan, että jonkun ei oikealta tuntuvan kanssa vietetään turtuneena aikaa ja katsellaan samalla ympärille sillä silmällä.
Törmäsin tähän tekstiisi ihan sattumalta ja se on kuin omasta kynästäni. Tunnen täysin samoin ja olen monesti miettinyt mistä tämä johtuu ja onko asialle mitään tehtävissä ja miten onnistunut itse aina "pilaamaan" kaikki potentiaaliset suhteeni. Olen itsekin kolmekymppinen, sosiaalinen ja fiksu nainen ja ulkoisestikin ihan kivan näköinen. Haluaisin asettua aloilleni ja jakaa arkeni toisen ihmisen kanssa. Huomaan kuitenkin kerta toisensa jälkeen, että en vain pysty ihastumaan tai tuntemaan mitään kaveruutta kummempaa niitä miehiä kohtaan, jotka ovat minusta kiinnostuneita.
Vaikka mies olisi kuinka potentiaalinen kumppani ja kivannäköinenkin, niin jostain syystä tunne puuttuu omalta kohdaltani. Mies ei vaan sytytä! Tälläkin hetkellä tapailen miestä, jossa on kaikki mitä mieheltä voi toivoa, eli toisin sanoen hänessä ei ole yhtään mitään vikaa. Varmasti moni nainen ottaisi hänet sekuntiakaan ajattelematta omakseen. Itsekin viihdyn hänen seurassaan ja haluaisin oppia tuntemaan hänet paremmin, mutta ongelma on siinä, että en halua johtaa häntä harhaan. En nimittäin usko, että jutusta tulee mitään sen kummempaa. En juurikaan ajattele häntä erossa ollessamme tai kaipaa hänen seuraansa, nähdessämme viihdyn kyllä hänen seurassaan ja juttu luistaa, mutta en tunne mieheen vetoa tai muutakaan vastaavaa. Toisin sanoen omat tunteeni ovat enimmäkseen kaverilliset. Onko siis reilua toista kohtaan jatkaa tapailua, jos ei itse tunne juuri mitään?
Olen ollut samassa tilanteessa monesti aiemmin ja huomannut jo heti alussa, että ei tunnu missään, joten olenkin lopettanut jutun jo alkuunsa. Mielestäni on turhaa jatkaa tutustumista ja johtaa toista harhaan, jos itse ei tunne mitään. Nyt olen kuitenkin alkanut miettimään tuleeko sellaista miestä enää koskaan vastaan, joka saa minut ihastumaan ja tuntemaan täysillä. Sellaisia miehiä on kyllä elämässäni ollut, mutta nämä suhteet on päättyneet ikävästi. Yleensä siihen, että mies ei ole ollut valmis sitoutumaan.
Olen itse myös tunteellinen ja empaattinen ihminen, joten kyse ei voi olla siitä, että en pystyisi tuntemaan lainkaan, päinvastoin. Miksi en siis pysty ihastumaan kunnollisiin ja ihaniin miehiin?
Olenkin miettinyt, että onko kyse siitä, että olen itse ollut aina ns. kunnollinen ja kiltti tyttö (suoriutunut hyvin koulussa, pärjännyt työelämässä ja laittanut aina toiset ihmiset itseni edelle), joten itseni vastakohdat vetävät minua puoleensa. Toisin sanoen ihastun aina renttuihin, vaikka en haluaisi. Enkö siis pysty ihastumaan kunnolliseen ja kilttiin mieheen? Järkeni sanoo, että haluan kunnon miehen, johon voi luottaa ja joka osaa kohdella muita ihmisiä hyvin ja jolla on samanlaiset arvot ja asenteet. Mutta tunteeni ilmeisesti sanovat täysin muuta kerta en pysty ihastumaan sellaisiin miehiin..
Tähän asti olen mennyt tunteideni pohjalta ja jaksanut uskoa, että tapaan vielä kunnollisenkin miehen, johon hullaannun ja joka herättää tunteeni 100 %. En kuitenkaan ole enää mikään nuori, joten sitä miettii pitäisikö muuttaa ajattelutapaa ja ryhtyä suhteeseen ja perustaa perhe ilman sen suurempia tunteita?
En kuitenkaan ole varma olenko valmis tyytymään sellaiseen tilanteeseen. Ihminen on kuitenkin tunteellinen olento, joten sitä toivoo, että itsekin saisi tuntea täysillä. Olen aina ajatellut niin, että jos ei jo alkuvaiheessa synny sen suurempia tunteita tai jos toista ei ajattele ja kaipaa erossa ollessa, niin ei niitä tunteita myöhemminkään tule. Ehkä olen kuitenkin väärässä...
Tiedän ihmisiä, jotka ovat suhteessa, johon ovat tyytyneet, mutta samalla kuitenkin kaipaavat koko ajan jotain muuta tai katselevat muita miehiä, enkä itse haluaisi joutua samaan tilanteeseen. Eihän se ole reilua sitä toista osapuoltakaan kohtaan.
Ehkäpä tämä on ikuinen ongelma ja minua ei ole tarkoitettu parisuhteeseen. Kuka sitä tietää... No halusin joka tapauksessa kertoa, että keskustelun aloittaja ei ole ainoa laatuaan. Meitä on muitakin, jos se yhtään lohduttaa. Jos joku päivä satut lukemaan tämän kirjoitukseni, niin olisi mukava kuulla oletko vieläkin samassa tilaneessa vai mitä elämääsi nykyään kuuluu. Toivottavasti olet löytänyt miehen, johon olet korviasi myöten ihastunut. :)
Itsellä menevät ihastukset nopeasti ohi. En ole vuosiin tuntenut rakastumisen tunnetta sitä odotan vielä..