Olen miettimässä suhteemme lopettamista.
Olemme noin neljökymppisiä, olleet avoliitossa 15 vuotta, joista viimeiset viisi vuotta enemmän tai vähemmän sisko-veli suhteessa. Välittämistä on, paljonkin. Rakastan miestäni, mutta en niinkuin vastakkaisen sukupuolen edustajaa (ehkä) tulisi rakastaa - en pitkään aikaan muistanut edes miltä sen kuuluisi tuntua. Seksin kanssa meillä on ollut aina hankalaa; minä olen meistä se halukkaampi puolisko, mutta puolison mukaan on menty ja niinpä seksin määrä on tasaisesti vähentynyt yritin sitten hyvällä tai pahalla asiaan vaikuttaa. Lakkasin vonkaamasta - jatkuva torjuminen satutti ja loukkasi, opin vain kuolettamaan sen puolen minusta. Ja seurauksena emme ole harrastaneet seksiä vuosiin. Joskus pari vuotta sitten huomasin, etten edes haluaisikaan häntä enää. Jos hän nyt ehdottaisi jotakin minua inhottaisi. Olen laittanut haaveeni lapsesta syrjään jo aikaa sitten...
Osasyynä seksin vähyyteen on osaltaan puolison lääkitys, mutta myös terveinä päivinä hän oli huomattavan aseksuaalinen. Hellyyttä saan, suukkoja ja haleja. Sentään jotain.
Muuten suhde on ok. Ihan mukava. Arkinen ja turvallinen. Hän ei ole mustasukkainen eikä ilkeä, tulemme juttuun. Joskus yhdessä on ihan hauskaakin. Hän on kotihiiri, enkä ole saanut häntä houkuteltua matkustamaan - viiden vuoden turhan houkuttelun jälkeen päätin sitten matkustaa ja mennä yksikseni - enää emme mene oikeastaan mihinkään sosiaalisiin rientoihin yhdessä. Ei häntä ole koskaan huvittanut. Vietämme jollakin tavalla outoa rinnakkaiselämää. Minä, ja tämä kämppikseni, jonka kanssa minulla joskus menneisyydessä oli seksiä ja jonka kanssa nukun samassa sängyssä.
Olen vuosia miettinyt, että en vaan ole tähän tilanteeseen tyytyväinen. En halua viettää ainoaa elämääni näin. Mutta kun periaatteessa kaikki ON hyvin?
Keväällä ihastuin toiseen mieheen - ja annoin asian olla. En myöntänyt hänelle ihastustani, en tehnyt elettäkään tunteideni toteuttamiseksi, astuin syrjään ja jäin liittooni. Mutta nyt olo on kovin tyhjä ja katkera. Olen avopuolisolleni vihainen (!) Ihan kuin se olisi hänen syynsä, ettei minulla ole ollut rohkeutta irtautua, rohkeutta nostaa kissaa pöydälle.
Ihastuminen herätti minut ymmärtämään , miltä vatsanpohjalla kuuluu tuntua, kun katsoo rakastaan. Muistin taas, miltä tuntuu haluta jotakuta. Toivon niin, etten olisi muistanut.
Pettäminen ei ole mikään ratkaisu. Elääkseni elämääni ja löytääkseni taas rakkautta ja intohimoa, minun on ensin lopetettava tämä.
Tiedän, että huonomminkin voisi olla. Voisin olla väkivallakon tai juopon tai narsistin puoliso. Hän ei nyt vaan välitä seksistä ja olen antanut oman seksuaalisuuteni sammua. Ei kovin paha?
Hän kustansi aikoinaan elämisemme kun opiskelin, hän tuki minua vaikean sairauden yli.Hän on hieman reppana sosiaalisesti, en tiedä, kuinka hän pärjäisi ilman minua. En halua loukata häntä tai tehdä häntä surulliseksi - hän ei ole ansainnut sellaista. Koen velvollisuutta jäädä hänen luokseen. Mutta se tekee minut katkeraksi. Ja kai hänkin ansaitsee jotain parempaa kuin säälistä ja velvollisuudesta luonaan roikkuvan ihmisen joka puntaroi lähtöä ja haikailee vieraiden perään? Tunnen itseni todella pahaksi ja kiittämättömäksi, että koen tarvetta jättää ihan kunnollisen, hyvän miehen.
Kun en minä ole onneton... suurimman osan ajasta on ihan hyvä olla. Ja tässä maailmassa se on kai melko hyvä saavutus?
Olemme noin neljökymppisiä, olleet avoliitossa 15 vuotta, joista viimeiset viisi vuotta enemmän tai vähemmän sisko-veli suhteessa. Välittämistä on, paljonkin. Rakastan miestäni, mutta en niinkuin vastakkaisen sukupuolen edustajaa (ehkä) tulisi rakastaa - en pitkään aikaan muistanut edes miltä sen kuuluisi tuntua. Seksin kanssa meillä on ollut aina hankalaa; minä olen meistä se halukkaampi puolisko, mutta puolison mukaan on menty ja niinpä seksin määrä on tasaisesti vähentynyt yritin sitten hyvällä tai pahalla asiaan vaikuttaa. Lakkasin vonkaamasta - jatkuva torjuminen satutti ja loukkasi, opin vain kuolettamaan sen puolen minusta. Ja seurauksena emme ole harrastaneet seksiä vuosiin. Joskus pari vuotta sitten huomasin, etten edes haluaisikaan häntä enää. Jos hän nyt ehdottaisi jotakin minua inhottaisi. Olen laittanut haaveeni lapsesta syrjään jo aikaa sitten...
Osasyynä seksin vähyyteen on osaltaan puolison lääkitys, mutta myös terveinä päivinä hän oli huomattavan aseksuaalinen. Hellyyttä saan, suukkoja ja haleja. Sentään jotain.
Muuten suhde on ok. Ihan mukava. Arkinen ja turvallinen. Hän ei ole mustasukkainen eikä ilkeä, tulemme juttuun. Joskus yhdessä on ihan hauskaakin. Hän on kotihiiri, enkä ole saanut häntä houkuteltua matkustamaan - viiden vuoden turhan houkuttelun jälkeen päätin sitten matkustaa ja mennä yksikseni - enää emme mene oikeastaan mihinkään sosiaalisiin rientoihin yhdessä. Ei häntä ole koskaan huvittanut. Vietämme jollakin tavalla outoa rinnakkaiselämää. Minä, ja tämä kämppikseni, jonka kanssa minulla joskus menneisyydessä oli seksiä ja jonka kanssa nukun samassa sängyssä.
Olen vuosia miettinyt, että en vaan ole tähän tilanteeseen tyytyväinen. En halua viettää ainoaa elämääni näin. Mutta kun periaatteessa kaikki ON hyvin?
Keväällä ihastuin toiseen mieheen - ja annoin asian olla. En myöntänyt hänelle ihastustani, en tehnyt elettäkään tunteideni toteuttamiseksi, astuin syrjään ja jäin liittooni. Mutta nyt olo on kovin tyhjä ja katkera. Olen avopuolisolleni vihainen (!) Ihan kuin se olisi hänen syynsä, ettei minulla ole ollut rohkeutta irtautua, rohkeutta nostaa kissaa pöydälle.
Ihastuminen herätti minut ymmärtämään , miltä vatsanpohjalla kuuluu tuntua, kun katsoo rakastaan. Muistin taas, miltä tuntuu haluta jotakuta. Toivon niin, etten olisi muistanut.
Pettäminen ei ole mikään ratkaisu. Elääkseni elämääni ja löytääkseni taas rakkautta ja intohimoa, minun on ensin lopetettava tämä.
Tiedän, että huonomminkin voisi olla. Voisin olla väkivallakon tai juopon tai narsistin puoliso. Hän ei nyt vaan välitä seksistä ja olen antanut oman seksuaalisuuteni sammua. Ei kovin paha?
Hän kustansi aikoinaan elämisemme kun opiskelin, hän tuki minua vaikean sairauden yli.Hän on hieman reppana sosiaalisesti, en tiedä, kuinka hän pärjäisi ilman minua. En halua loukata häntä tai tehdä häntä surulliseksi - hän ei ole ansainnut sellaista. Koen velvollisuutta jäädä hänen luokseen. Mutta se tekee minut katkeraksi. Ja kai hänkin ansaitsee jotain parempaa kuin säälistä ja velvollisuudesta luonaan roikkuvan ihmisen joka puntaroi lähtöä ja haikailee vieraiden perään? Tunnen itseni todella pahaksi ja kiittämättömäksi, että koen tarvetta jättää ihan kunnollisen, hyvän miehen.
Kun en minä ole onneton... suurimman osan ajasta on ihan hyvä olla. Ja tässä maailmassa se on kai melko hyvä saavutus?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Täytyy oppia rakastamaan ensin itseään, ennenkuin voi löytää hyvän suhteen.
Opettele elämään yksin vähän aikaa, joskus on liian helppoa takertua siihen, mikä vaikuttaa helpolta ratkaisulta mutta ei ole sitä mikä on sinun elämäsi ja sinun tiesi.
Ja jokainen joutuu kohtaamaan elämässään sen, että valitsee itsensä vuoksi oman tiensä ennemmin tai myöhemmin, eikä niitä tilanteita tule pelkästään parisuhteessa. Niitä tulee jokaisella mahdollisella elämän osa-alueella. Jokainen jättää elämässään ihmisiä ja asioita taakseen halusi tai ei, joka elämäntilanteessa on omat ihmisensä ja asiansa, joiden kanssa elää ja joka elämäntilanteesta jatkaa eteenpäin. Niitä tilanteita tulee kaikille syystä tai toisesta. On eri asia, miten otat ne tilanteet. On opeteltava ajattelemaan itseään ja rakastamaan itseään niin paljon, että pystyy asioihin, mitkä eivät ole ristiriidattomia. Ei sellaisia valintoja olekaan useimmilla elämänalueilla, missä ei joudu ristiriitaisuuksien eteen jollain tapaa. Jälkeenpäin ajateltuna monesta ristiriidasta silti kyllä selviää hyvin. Mutta sen hyväksyminen, että asiat eivät ole aina helppoja ja selkeitä, helpottaa ja selkeyttää niitä paradoksaalisesti paljonkin. Miksi valitset suhtautua niin, että luot asiasta itseäsi hidastavia mielikuvia ja pelkoja?
Miten "rakastetaan itseä" niin, että ei loukkaa toista ?
Toinen samanlainen.